Teoksen nimi. Mikäli teos on julkaistu useammalla nimellä, näytetään ensimmäisen julkaisun nimi.

Tohtori Finckelman

Aikalaisarvio
Aikalaisarvio Arvostelevasta kirjaluettelosta (AKL). Huom., saattaa sisältää juonipaljastuksia!

Tyyppi

romaanit
Tekijän nimeä klikkaamalla löydät teoslistauksen ohella lisätietoa kirjailijasta.
Kansikuva
Kansikuva
Kansikuva
Eri kansikuvat esitetään isoina, kun osoitat tai klikkaat pikkukuvaa.

kuvaus

Neljä vuotta sitten ilmestynyt Jorma Korpelan ”Martinmaa, mieshenkilö” oli taiteilijaromaani; hänen uutta teostaan voisi luonnehtia lääkäriromaaniksi. Tosin se ’tohtori Finckelman’, josta romaani on saanut nimensä, ei ole mikään reaalinen henkilö, vaan erään ukonrähjän aivoissa syntynyt harha. Mutta ukon tarinoiden kuuntelijalle romaanin kertojalle ja ’minälle’ tämä harhakuvitelma käy kohtalokkaaksi. Se seuraa häntä primitiivisen rehevästä maalaisympäristöstä kaupunkiin, jossa kertoja-minä päätettyään opintonsa ja toimiessaan mielisairaalan lääkärinä samastaa oman hajanaisen mielensä tuohon kadehdittavaan ihmeolentoon ja pelottavaan pahaanhenkeen.
Kuvaus lääkäristä ja hänen ympäristöstään on ankara ja tuskallinen tilitys, kertomus yksilöstä, joka onttoon robottimaiseen elämään ajautuneena ponnistelee irti riivaajastaan. Emme unohda sanoa että ihmisten kuvaus on verrattoman rentoa ja iskevää: alkuosan maanukoista ja maailmanrannankiertäjistä siirrytään ’sivistyneistöön’, omalaatuiseen boheemien ja liikemiesten ryhmään, jonka elämää ja myös kertojan vaiheita säätelee salaperäinen neiti Lilian.
(takakansitekstistä)

- - -

Tohtori Finckelman, Jorma Korpelan pääteos vuodelta 1952, on omalaatuinen, monisyinen ja ironinen romaani ihmisestä, joka kietoutuu omaan paholaismyyttiinsä. Minäkertoja on kuullut nuorena maalla tarinan tohtori Finckelmanista, pelottavasta puoskarista ja yli-ihmisestä. Toimiessaan hermolääkärinä kaupungissa, tavattuaan mitä merkillisimpiä ihmiskohtaloita kertoja alkaa samastaa itsensä Finckelmaniin traagisin seurauksin.
Sari Salin kirjoittaa Korpela-tutkimuksessaan Hullua hurskaampi (2002): ”Tohtori Finckelmanin loppu, vaikka onkin monimielinen, viestii selvästi, että kun ihminen tappaa Jumalan – uskon, rakkauden – itsessään, hän samalla tappaa itsensä. 'Hulluus' on tätä tappamisen hulluutta, ja se on sodassa esiintyvää tappamisen hulluutta. Kun Jumala on kuollut, mikään ei estä ihmisiä tappamasta.”
(takakansiteksti)

- - -

Jorma Korpela kertoi pyrkineensä "Tohtori Finckelman, Ihmiskurjan kertomus" -romaanillaan suomalaisen sanataiteen tietoiseen uudistamiseen. Teoksen monikerroksisuus, sujuva tyyli ja sanankäyttö saivatkin kiitosta arvostelijoilta. Kirjailijan suureksi pettymykseksi jotkut kriitikoista, kuten Rafael Koskimies, eivät ymmärtäneet hänen kirjallisia ratkaisujaan. Tänä päivänä teos on saavuttanut klassikon aseman ja siitä on otettu jo neljä painosta, viimeisin vuonna 2002.

Korpela lainasi ja mukaili "Tohtori Finckelman, Ihmiskurjan kertomus" -romaanissaan muiden kirjailijoiden tekstejä. Samaa menetelmää hän oli käyttänyt esikoisteoksessaankin. "Tohtori Finckelman, Ihmiskurjan kertomus" -romaanista löytyy kotimaisia laina-aineksia mm. Aleksis Kiven ja Uuno Kailaan tuotannosta, ulkomaisia Bernard Shaw'lta ja Maurice Maeterlinckilta. Korpelan käyttämien psykiatristen taudinkuvausten ja jopa kerronnan rakenteen katsotaan pohjautuvan filosofi Eino Kailan teokseen Persoonallisuus.

Romaanin päähenkilö on orvoksi jäänyt maalaisnuorukainen, jota ei erikseen nimetä. Hänen ystävänsä kylähullu Riitu kertoo tarinoita Vinkkelsmanista, lääkäristä jonka oli pakko jopa tappaa "viran puolesta aina joitakin". Päähenkilö ajautuu sattumalta opiskelemaan lääketiedettä ja pääsee lopulta mielisairaalan ylilääkäriksi. Hänen ympärilleen kerääntyy joukko erikoisia henkilöitä kuten kirjailija Raiski, johtaja Mellonen, maisteri Pomilov ja neiti Lilian. Näistä tuttavista moni päätyy mielisairaalan potilaaksi. Päähenkilön epätodelliset kokemukset saavat hänenkin maailmansa hajoamaan. Hän esittelee itsensä tohtori Finckelmaniksi, jonka hahmosta onkin tullut päähenkilön toinen minä. Päähenkilö pakenee sekasortoista elämäänsä kotiseudulleen. Hän haluaa löytää oman minänsä ja päästä irti Finckelman-hahmosta.

Romaanin ajassa edestakaisin liikkuva tarina rakentuu monenlaisista kerroksista. Näkökulman perustaso on realistinen, päähenkilön kehityksestä kertova. Päähenkilön sisäistä kasvua värittää toisen minän, kylmän ja tunteettoman Finckelman -hahmon, hallitsema surrealistinen mielikuvitusmaailma. Myös muut sivuhenkilöt peilaavat päähenkilöä, hänen toiveitaan ja pelkojaan. Kirjallisuudentutkijat nimittävät heitä mm. kaksoisolennoiksi ja sivupersooniksi. Inka Niskasen mielestä koko henkilörakennelma kuvaa kollektiivista minää. Teoksessa pohditaan vieraantumisen ja syyllisyyden teemojen lisäksi myös kirjoittamista. Päähenkilö kertoo nuorukaisena miettineensä "että voisinhan kirjoittaa romaanin" ja kirjoittaakin tarinaansa itse muistiin. Korpela miettii jo kirjan alussa ilmaisemisen vaikeutta ja laittaa henkilönsä myöhemmin keskustelemaan jopa romaanin olemuksesta. Hän on asettanut päähenkilön rinnakkaishahmoiksi kirjailija Raiskin, joka ei löydä enää aiheita sekä alkoholisoituneen Salevan, joka on joskus julkaissut runokokoelman.

(Tuhannet tunteet)

Aiheet ja teemat

Tapahtumapaikat

Tarkka aika

Asiasana tai oma avainsana

Alkukieli

Tekstinäyte

Olin tehnyt hullujeni kanssa kovasti työtä koko viikon ja siis hyvin väsynyt, elämä näytti minulle vain synkän sivun. Ei niin etteikö ilma olisi ollut hyvin kaunis sinä päivänä, aurinko paahtoi kuivaa palloamme, oli helle mitä hiostavin, myöhäiskesän helle, saattoi vain odottaa ukkosen jyrähtämistä. Vain vesien liepeillä oli vilvakampaa, luulen.

Olen avopäin ja ilman takkia, menen läheisen järven rantaan, istuudun kivelle. Järvi on peilityyni, puut kuvastelevat siihen ja näyttävät hyvin pitkiltä, vettä näyttää olevan loppumattomiin. Mahtaa olla paine suuri tuolla alhaalla, tulee mieleen, siellä varmaan olisi vaikea hengittää. Mutta minä hengitän nyt taas vapaasti, vedän pitkään etten kuolisi hapen puutteeseen. Ilma on jotenkin painostava, raukaisee, en ajattele mitään. Ja kun sivelen kiveä kädelläni, se tuntuu ihmeen tutulta, olenko ehkä joskus menneisyydessä lukenut sen kyljestä salaperäisiä asioita? Siitä on vaikea irrota, kiveltä, on kuin olisin liimautunut siihen paikkaan. Nousen kuitenkin, otan muutaman askelen. Mutta kun kävelen pitemmälle, rupeaa ilma tuntumaan kumman tutunomaiselta. Siinä on kuin ohut harso päällä. Muistelen ja muistelen, kenties siis joskus ennen olen ollut jotenkin lähellä tätä ilmaa ja nykyistä olotilaa? Missä? Milloin? Oliko se ehkä nuoruudessani vaiko aivan vieraassa maassa ja kauan, kauan sitten? Vai edellisessä elämässänikö? Nostelen koneellisesti jalkojani enkä tiedä oikein, kuka olen. -ehkäpä olenkin vain jokin tänne sattumalta eksynyt...

Joka tapauksessa näin on hyvä... On paljon parempi näin...

Noin puhelen hiljaa ja kävelen eteenpäin. Joku ihminen tulee vastaan. Hän vaikuttaa oudon etäiseltä. Miksi ette jätä minua rauhaan, haluaisin hänelle sanoa. Pysykää omalla puolellanne.

Ja minä menin maahan jota ei ole, katselin siellä olemattomuuden liikettä. ja se oli hyvä maa, ei ollut punnuksia hartioilla eikä rengasta ohimoni ympärillä, oli kevyt olla. Ja sanoin heille kaikille: Tämäpäs on hyvä maa, ilma tuoksuu tyhjälle... Olen samaa heimoa, niin juuri, aivan samaa: vain palanen ilmaa, ohut henkäys, en haise millekään... Ja he hyväksyvät minut täydellisesti...

(Edith Södergranin runo Maa jota ei ole alkaa sanoilla "Ikävöin maahan jota ei ole, sillä kaikkea mitä on, olen väsynyt himoamaan." [Landet som icke är. Suom. Uuno Kailas])
Julkaisuissa alkukielinen julkaisu, 1. suomenkielinen julkaisu, eri käännökset ja mahdolliset muut käännökset.

julkaisut

Alanimeke

ihmiskurjan kertomus

Ensimmäinen julkaisu

kyllä

Ilmestymisaika

Sivumäärä

321

Kustantaja

Lisätietoja

Ilmestynyt myös Kotimaiset valiot ja Taskukirjasto -sarjoissa.