Seikkailukas Simplicissimus

Meidän päivinämme – joita monet luulevat maailman loppuajoiksi – tarttuu yksinkertaisiin ihmisiin useinkin eräs merkillinen tauti silloin, kun he ovat tavalla tai toisella haalineet omakseen niin paljon, ettei heillä ainoastaan ole kukkarossa joitakin kolikoita liikenemään, vaan että heidän myös sopii pukeutua viimeisen muodin narrinvaatteisiin tuhansine silkkinauhoineen, tai kun jokin onnenpotkaus on auttanut heitä saamaan nimensä tunnetuksi. He tahtovat näet silloin ritarien ja aatelimiesten lailla itselleen ikivanhaa sukuperää. Mutta uutteran penkomisen uhallakin käy tavallisesti ilmi, että heidän esi-isänsä eivät ole olleet parempaa väkeä kuin nokikolareita, päiväläisiä, ajureita tai kantajia. Heidän suvussaan tavataan aasinajajia, silmänkääntäjiä, ilvehtijöitä ja nuorallatanssijoita, heidän veljiensä joukossa oikeudenpalvelijoita ja pyöveleitä, heidän sisarensa ovat olleet joko ompelijattaria, pesuakkoja, luudantekijöitä tai yhtä hyvin porttoja, ja heidän äideistään joku on ollut parittaja tai jopa noita. Lyhyesti sanoen: koko heidän sukunsa on kahdenneljättä miespolven läpi ollut yhtä saastainen kuin konsanaan Zuckerbastelin ammattikunta Prahassa. Ja lisäksi nämä uudet aateliset ovat monesti niin mustia kuin jos olisivat syntyneet ja kasvaneet Guineassa.