Mitä lukisin seuraavaksi? Kirjastojen Kirjasampo.fi auttaa sinua löytämään kiinnostavat kirjailijat, kirjat ja lukukokemukset.
Teoksen nimi. Mikäli teos on julkaistu useammalla nimellä, näytetään ensimmäisen julkaisun nimi.

Ihon aika

Tyyppi
romaanit
Tekijän nimeä klikkaamalla löydät teoslistauksen ohella lisätietoa kirjailijasta.
Book cover
Book cover
Eri kansikuvat esitetään isoina, kun osoitat tai klikkaat pikkukuvaa.
kuvaus
Äitiään hoitava kirjailija on yksi saattosiskoista, jotka päivittäin saapuvat sairaalan kroonikko-osastolle katsomaan läheistä, itseään – alastonta elämää silmiin. Poikkeuksellisissa oloissa naiset kokevat vahvaa yhteishenkeä, heistä muodostuu tiivis ryhmä, jolla on omanlaisensa nauru kuolemaa liki.
Mutta tärkeintä on kirjailijan äidin suuri salaisuus, äidin mysteeri. Kirjailijan koko lapsuuden ja nuoruuden ylle levittäytynyt synkkä varjo, joka alkaa avautua pian äidin kuoleman jälkeen. Kuka äiti oikeastaan oli, mitä hän halusi elämältään?
Ihon aika kertoo kahden sukupolven tabuista, sallitusta ja kielletystä seksuaalisuudesta. Se on kirja erään perheen rappiosta, vanhempien ja lasten välisestä katkeruudesta ja kostosta, ihmissuhteiden hitaasta turmeltumisesta. Syvimmältään se on kertomus menetyksestä ja vapahduksesta, ilosta ja häpeästä, elämän rajallisuudesta, jonka täydesti ymmärrettyään vasta voi nähdä rajattomasti
(takakansiteksti)
Aiheet ja teemat
Henkilöt, toimijat
Konkreettiset tapahtumapaikat
Tarkka aika
Alkukieli
Elokuvat
Tekstinäyte
Marian sairaalassa ne katsovat meitä pitkään, tutkivasti, kuin heitteillejättäjiä. Ne katsovat vuoroin äitimme puolitajuttomana makaavaa haavaista ruumista, hoitajaa joka ylähuultaan nostellen leikkaa äidiltä alushousuja, kotitakkia ja esiliinaa pois päältä, vuoroin meitä uupuneita jotka olemme vasta varsinaisen urakkamme alussa. Ne täyttävät papereitaan ja kyselevät virkaatekeviä kysymyksiään, ne eivät tiedä miten ahdistuneita ja helpottuneita me olemme kun kohta saamme jättää niille äitimme, tuon ironisesti hymyilevän haavoittuneen naisen joka vielä viimeisillä voimillaan yrittää potkaista hoitajaa joka valelee hänen verisiä jalkojaan lämpimällä vedellä.
Katselen äidin ränstynyttä vartaloa melkein ahnaasti, tunnen samanlaista uteliaisuutta tätä järkyttävää näkyä kohtaan kuin silloin kun olin nelivuotias ja olimme yhdessä kylpyhuoneessa. Olin ujo, yritin vakoilla äidin lihakasta vartaloa, uhkeasti kaartuilevaa ihoa peilin kautta, aina minulle jäi se tunne että näin liian vähän, ehdin ymmärtää vain pienen osan siitä niitä silmä rekisteröi.
Myöhemmin tilanne kääntyi täsmälleen toisinpäin, heti kun yritinkin vain riisuutua jossain eteisen nurkassa, tunsin äidin katseen ihollani, kun käännähdin, ehdin nähdä tummat silmät lasioven takana, epäilysten koulima tuijotus tarkisti minut missä tahansa, milloin tahansa. Joskus kylpyyn mennessäni jätin oven tahallaan raolleen ja melkein nautin noustessani äidin piilosilmien edessä ylös ammeesta, ojentaudun täyteen mittaani, venyttelen, tiedän hyvin miltä näytän iho vesipisaroista kimallellen, vastapuhjenneet rinnat pystyssä, jalkoväli jo tuuhean karvan peitossa.
Marian sairaalan kapealla lavitsalla äiti on lopullisesti minun armoillani, nyt minä katselen terävän uteliaasti hänen avutonta paljauttaan, ja äiti ymmärtää sen, ja vihaa minua ankarasti. Pikisilmät leimahtavat, kuulen vaimean äännähdyksen ja käännyn lopulta poispäin. Hoitaja yrittää saada selvää äidin voipuneen äreästä mumelluksesta ja vetää sitten hetken kuluttua verhon vuoteen ympärille.
Seuraava päivä on helluntai, äitienpäivä. Äiti on yön aikana siirretty Koskelaan, löydän hänet hourailemasta täpötäyden vastaanotto-osaston käytävällä vuoteeseensa sidottuna, silmät leimuten.
Teen uhkarohkean poikkeuksen: vien äidille kukkia, vaikka olen elämäni aikana totisesti oppinut ettei äiti siedä sitä että hänelle tuodaan kukkia, eikä varsinkaan niitä joita minulla nyt on sylissäni, mutta on kuitenkin sen verran erikoinen hetki, että rikon sääntöä, ojennan ensi töikseni äidille omalta kotipihaltani poimimani orvokit ja valkoiset syreenit, jotka nähdessään äiti alkaa heti huutaa suoraa huutoa.
Hetken luulen että äiti on nyt sitten saanut sellaisen kohtauksen johon kuolee. Äidin kasvot ovat tummansiniset, kädet tempoilevat lepositeissä, kuopistaan pullistuneet verestävät silmät tuijottavat hirmustuneina jonnekin katonrajaan.
Ennen hoitajien ja lääkärin tuloa äiti puhuu minulle äkkiä, käsittämättömän selvästi rauhallisella matalalla äänellä hän kertoo elämänsä tärkeimmän asian.
Minulla oli kerran hellä rakastaja, hyvin hellä rakastaja, äiti sanoo.
Äiti katsoo minua puhuessaan koko ajan silmiin. Rävähtämättä.
Rakkaani, äiti kuiskaa, hyvin hellä rakkaani. Jos sinä tapaat hänet, sano minulta terveisiä, sano rakkaalleni terveisiä. Kaikki on hyvin, me voimme hyvin molemmat.
Minä seison hievahtamatta, äiti makaa edessäni kädet ja jalat kiinni sidottuina, puhuu minulle rakkaudesta.
Anna vain ikkunan olla raollaan, äiti kuiskaa. Minä katselen niin mielelläni noita valkeita syreenejä meren taustaa vasten. Minä odotan häntä niin kovasti, sano rakkaalleni terveisiä, pienellä on niin kauniit orvokinsiniset silmät, samanlaiset kuin isällään.
Äiti sulkee silmänsä ja vaikenee. Minä irrotan äidin remmeistään ja ojennan kukat hänen syliinsä. Äiti kohottautuu vuoteesta, hyräilee himmeästi jotain laulua, pitelee kukkia sylissään varovasti, hellästi, aikaa keinuttaa niitä käsivarrellaan.
Kaikki on siinä. Salaisuuden lähtölaskenta. Minä olen ymmälläni, utelias, järkyttynyt. Kaikki on siinä. Orvokit, syreenit, meri. Äidin teko, äidin pako. Melkein paljastuneena. Syntymäisillään minulle.
Äiti hourailee, hyräilee, hymyilee päätään keinautellen, äiti on palannut pikkukaupunkiin, nuoruuteen, rakastajaan, lapseen, arvoituksensa alkulähteille.
Minä en tiedä mistään mitään. Minulla ei ole tarpeeksi eväitä eikä uskallusta edes aavistella. Minä olen vain hyvin väsynyt ja helpottunut ja peloissani. Minä en ota vakavasti äidin houreita; tietenkin äiti tarkoitti minun isääni ja sisartani, ovathan sisareni silmät hyvin syvänsiniset?
Ja seuraavana päivänä äiti on jo tolpillaan sen verran että on jälleen äkeäntemperamenttinen oma itsensä, tarkoin rajatuin reviirein. Ja kukat, ne ovat kadonneet jonnekin, minulle tulee epätodellinen olo, ehken koskaan tuonutkaan niitä?
Välikohtauksesta me emme puhu koskaan. En kysy siitä, eikä äiti muista tai ole muistavinaan. Jokin äidin sanoissa jää kuitenkin jyskyttämään mieleeni, herättää minussa Brahenkadun ikkunalaudalla istuksivan pikkutytön, sen joka aina oli niin ahne äidin salaperäisyydelle, perso jokaiselle äidin sivulauseellekin.
Puhun asiasta varovaisesti sisareni kanssa mutta sisar vain ravistaa päätään häkeltyneenä, kohottelee olkiaan. Eikä ole ketään muuta jolle kertoa, jolta kysyä.
Julkaisuissa alkukielinen julkaisu, 1. suomenkielinen julkaisu, eri käännökset ja mahdolliset muut käännökset.
julkaisut
Ilmestymisaika
Kieli
Ensimmäinen julkaisu
kyllä
Ilmestymisaika
Sivumäärä
152
Kustantaja
Kieli
Lisätietoja
Ilmestynyt myös Best seller -sarjassa v. 1997.
Sarjamerkintä
Ilmestymisaika
Ilmestymisaika
Sivumäärä
160
Kustantaja
Kääntäjä
Ilmestymisaika
Kieli