Teoksen nimi. Mikäli teos on julkaistu useammalla nimellä, näytetään ensimmäisen julkaisun nimi.

Karhun kuolema

Tyyppi

romaanit
Tekijän nimeä klikkaamalla löydät teoslistauksen ohella lisätietoa kirjailijasta.

kuvaus

Karhu tulee luokse ja hänestä tulee karhun oma ja kaikki on niin kuin on eikä kukaan enää mahda mitään.

Mutta karhu ei tule, ja Stella luopuu jo odotuksesta. Kunnes joku haistelee taloa.

Karhun kuolema jatkaa suomalais-ugrilaista mytologiaa. Se on lyyrinen, maanläheinen tarina perheestä, jossa kivulla etsitään omaa paikkaa.

Mumma kuolee eikä suostu levolle. Hän ei saata, ei millään. Eläessään on halvaantunut vanhus ollut tyttärensä Fannyn armoilla, mutta nyt hän on vapaa, ja kaikki on kesken.

Fannyn poika Alex on juureton. Suhde pulskan inuiitin kanssa ei helpota oloa, ei liioin paluu kotimaahan, missä odottaa viileän etäinen äiti.

Vain Fannyn sisko Stella, kyläyhteisön karttelema käsilläparantaja, tietää mihin kuuluu: hänestä tulee karhun morsian. Mutta karhun sylistä saa lohtua vain se, jonka side maahan on kyllin vahva.
(Tammi)
Pienessä pohjoisen kylässä kaikki ei ole sitä miltä näyttää. Isohkoa taloa ja pihapiiriä asuu perhe, jonka jäsenet elävät maallisen elämänsä lisäksi voimakkaasti myös toisessa ulottuvuudessa. Siellä nähdään näkyjä, parannetaan sairaita koskettamalla, puhutaan kuolleiden kanssa ja haaveillaan saavuttamattomasta. Siellä rakastutaan kosteaan mustaan maahan, tummaan metsään ja karhuun.

Kaikki mikä on erilaista, on pelottavaa ja uhkaavaa - niin myös tämä perhe ja sen elämänmuoto kylän vanhoillisille asukkaille. Isoäiti, mumma, babushka on suvun matriarkka, joka kirjan alussa kuolee. Hänet haudataan kyllä mutta henkenä hän ei suostu kodistaan tai läheistensä elämästä katoamaan. Se, joka hänet parhaiten aistii on parantajatytär Stella. Mumman kommenteista, manipuloinnista ja jälkijättöisestä huolehtimisesta saa osansa myös Fanny, Stellan jylhä ja äreä sisar. Fannyn ainoa kiintopiste on poika Alex, joka puolestaan elää varjoelämää kiertäen maailmaa valokuvaajana, kiinnittymättä mihinkään.

Alex saa vahingonlaukauksesta surmansa, Stella päättää mennä karhun kanssa naimisiin ja Fanny paeta Amerikkaan. Hypnoottinen, mystinen, kuumeinen kerronta tihentyy kuolleen karhun peijaisiin, joissa Stella ottaa harteilleen nyljetyn karhun turkin ja pakenee metsään kintereillään "karhunpentunsa" Claus ja Frida.

(Satu Vähämaa/ Sanojen aika)

Tapahtumapaikat

Alkukieli

Tekstinäyte

Ensin kuolee mumma.
Se tapahtuu syyskuisena iltapäivänä. Aurinko paistaa niin tavattoman kauniisti. On lämmintä. Ruoho on tummanvihreää kuten viimeisinä iltapäivinä kun kesää enää on jäljellä, ja toinen Stellan lapsista kysyy Fanny Matinjussilta onko tämä koko elämän mukavin päivä.
Mihin Fanny nauraa.
Fanny hymyilee.
Hän pysähtyy, hän laskeutuu lapsen tasalle ja sivelee tätä poskesta sormenpäällään, liikuttuu lapsen avoimesta ja vilpittömästä katseesta ja sanoo: ”Kyllä rakas, tämä ihan hyvin voi olla sinun elämäsi mukavin päivä.”
Ulkona Alfred paistaa muurikoita.
Kauempaa kuuluu lasten leikkimisen ääniä ja päivä huojuu yhä lämpimänä väreilynä joka paikassa, Fannyn ohuen hameen helmoissa, hänen polvissaan ja käsivarsissaan. Nyt hän nousee ylös ja tuntee suurta elämisen riemua ja aurinko paistaa kaikista ikkunoista sisään.
Sitten Fanny katsoo lasta ja sanoo tälle sydän paksuna: ”Ja voipa ihan hyvin olla, että tämä päivä on sellainen myös minulle.”
Kesä alkaa auttamattomasti olla ohi. Se on ollut mumman viimeinen kesä ja juuri tänään on vielä niin lämmin että kaikki uskaltautuvat vielä kerran rimssuihin ja helmoihin ja menevät ulos ja alkavat puuhata kesäisiä asioita.
Alex on taas toimissaan jossain päin maailman kylmimpiä alueita. Mumma istuu yksin huoneessa.
Hän pitelee kaksin käsin filtistään kiinni.
Häntä palelee.
Ääni tulee ulkoa, huudettuna:
”Mumma tule ulos!”
Kuuluu vähän hekottelua.
Sitten hetken päästä, ovelta:
”Mumma. Nyt minä tulen hakemaan sinut.”
Kuluu hetki. Ulkoa lasten ääniä, sellaista kesäistä kolinaa. Joku kaataa vettä ämpäriin. Lapset kiljuvat ja nauravat.
Sisällä talossa on huone. Siellä on mumma. Radio on kiinni.
Iltapäivisin tulee huonoja ohjelmia. Mumma katselee omia varpaita.
Käy kesäinen leyhähdys, naisen hiki ja parfyymi, kostea märkä ruohikko.
”No. Minä tulin nyt.”
Nainen ähkii. Fanny on mumman tytär mutta nyt tälle äiti.
Alex, Fannyn poika, on jossain poissa, hän on aina poissa, mutta silti joka hetki tässä, aistittavissa ja voimakkaasti läsnä. Se kuuluu tämän perheen asioihin että poissaolevat huutavat kaikista kovimmin, niin on ollut aina ja niin on myös nyt. Kun Fanny yrittää nostaa, mumma önisee ja on vihainen, tekee ääntä ja vastahankaa.
Mumma ihan tahallaan vapisuttaa käsiään ja huuliaan.
Pehmeät koukkuun taipuneet sormet, ranteet jäykiksi koukistuneina. Mummassa on paljon vihaa joka ei mummasta lähde vaikka tapahtuisi mitä.
Semmoista ei ole ihana katsella.
Semmoista Fanny, hänen tyttärensä, ei halua nähdä ja siksi puhutellessa katselee aina ohi, on niin kuin ei kuulisikaan kiukunpuuskia, voimattomana ärjyttyjä tai päryytettyjä vihaelkeitä, hirveäksi ja vastenmieliseksi vääntynyttä hätää.
Mummasta on tullut iljettävä. Nähdä nyt oma äitinsä sellaisessa tilassa, kuinka pahalta haisee mumman huone talossa vaikka sitä varmasti tuuletetaan joka päivä ja vaikka Fanny, kiihkeällä ja vaivoin pidätellyllä innolla, tuoksuöljyin ja saippuoin varustautuneena hankaa alastonta äitiään pesuissa tämän heikosta olemuksesta puhtaaksi niin että mumman ohut ja paperinen iho siitä repeilee ja mummaan tulee kohtia, joista iho on palanut puhki. Fanny on hyvin tarkka siisteydestä. Näin ei aina ole ollut. On ollut myös aikoja, jolloin tavarat keräsivät ympärilleen likarenkaita ja Fanny poltti hajareisin tupakkaa sisällä, keittiön pöydän ääressä tukka huolimattomasti laitettuna.
Mumma on puhtaudesta ja siistimisestä kuiva. Mumman tehtävä tässä perheessä on aiheuttaa vastahankaa ja kuunnella radio-ohjelmia ja odotella omaa kuolemaansa.
”Onko ollu ihana päivä. Ihana ilma on, oikein kesäistä vielä on kaikki. Aurinko paistaa, voi että minä olen nauttinu, niin harvassa on lämpö, nyt nautitaan sitte kans yhessä kaikki.”
Fanny puhelee aina jotain lämmittääkseen tilannetta, johon hän ei vieläkään ole tottunut.
Hänestä on tullut oman äitinsä äiti. Se on tehtävä, jossa ollaan yksin.
Fanny puhelee sillä hän on yksin, eikä siinä paljon pitsihatut auta. Mumma önisee kuin humalainen, koukkuun taipuneet kämmenet suihkivat.
”Siirretään mumma tuoliin.”
Fanny siirtää mumman mutta mumma rimpuilee ja pistää hanttiin ja ottaa nyrkillä tukasta, sen mitä saa vielä kiinni ja ynisee ja irvistelee suuta jossa ei ole hampaita, pelkkiä koloja vain.
Mikä näky, mumma on enää naisen raato.
Mutta Fanny ei katso enää mumman kasvoja eikä ole huomaavinaan nyrkkejä joissa ei ole ollenkaan voimaa. Mumma rummuttaa kaksin käsin tytärtään selkään ja ölisee sekavia. Mumman hartiat vavahtelevat, musta tai tummansininen kauluspusero, ei yhtään kirkkaita värejä, mumma pitää niitä rivoloisina, mumma nytkyy, nipistelee kun muuhun ei pysty.
Se tehoaa vielä.
Fanny hypähtää pystyyn mutta pidättää huudon.
Tähän hetkeen asti hän on vielä jaksanut teeskennellä hyvin.
Mieli on tehnyt sanoa vaikka mitä, tai sitten paiskata nyrkki tuon ohuen hahmon kohtuun, ja voimalla myös, mikäli nyt päästäisi ulos kaiken sen mikä koskaan on jäänyt ilmaisua vaille.
Varmasti on paljon sellaista mikä ei ole ollenkaan mumman vika, ei mumman syytä vaan kaiken mikä on ollut ennen tätä, koko eletty elämä. Hänen elämänsä.
Sentään Fanny kaikesta huolimatta yhä on oman äitinsä syleilyssä ja hänen vatsaansa ja rintakehäänsä ja selkäänsä painavat tiukkana kaikki ne hetket, joissa suu on nipistetty kiinni vaikka olisi tehnyt mieli huutaa naama vääränä vaikka mitä, oi, kuinka paljon hän itse toivoisi voivansa joskus vääntäytyä yhtä iljettäväksi kuin hänen oma äitinsä juuri nyt, tuollaiseksi eläimen kaltaiseksi. Hän haluaisi päästää oikein kunnolla irti ja olla hirveä.
Mutta niin kuin aina, Fanny malttaa itsensä.
Hän, kädet sivuilla, hengittää syvään.
Hän malttaa itsensä.
Hän teeskentelee.
Hän tekee päätöksen nipistää suunsa kiinni.
Hän nipistää suunsa kiinni.
Sen jälkeen hän laskeutuu alas ja suhisee mumman korvaan.
”Perkele sinua minä vien sinut ulos perkele vaikka se veisi minulta hengen.”
Ja käy niin kuin tässä kohtaa aina: Äiti ripustautuu tyttäreensä kiinni kynsin ja hampain, ja pian he taas ovat toistensa kimpussa.
Painiessaan he hetken näyttävät samalta:
Äiti ja tytär.
Kaksi karhunpenikkaa.
Mumma ei puhu, mutta potkii Fannya nilkkaan.
Mummalla on tossut. Kaikki on mummalla tylppää.
”Sun kanssas niin kuin kakaran.”
Fanny nostaa, sähisee mummalle hampaittensa välistä.
”Saatana olet sinäkin yksi perkele.”
Sillä tavalla Fanny rakastaa nyt, sanoo perkeleitä, saa siitä voimaa nostaa ja telmiä.
Fanny on hikinen.
Hän nousee ylös kun väsyy. Hän nostaa käden otsalleen ja näyttää ikäiseltään. Mumma huohottaa, tarttuu keinutuoliin kaksin käsin, vaikka tietää sen olevan turha ele.
Mumma istuu lattialla hajareisin ja pitelee keinutuolista kiinni.
Fanny menee ovelle ja huutaa Alfredia.
Yhdessä he nostavat mumman.
Mumma kärrätään tuolissa pihaan. Fanny panee mumman päähän kesähatun ja istuu Alfredin viereen.
Hymyilee.
Painiminen on selvästi piristänyt Fannya.
Hänen eleisiinsä astuu keveys. Hän hymyilee.
”Tee pitsisiä. Minä tykkään pitsisistä.”
Häntä naurattaa jo vähän. Hän tasoittelee kädellään tukkaa siitä mistä mumma äsken repi. Sitten Fanny rupeaa nauramaan, ei itsekään tiedä mille, hän heiluttelee jalkoja ja panee kädet syliin, tämä on niin ihana päivä, hän katselee kulmiensa alta Alfredia. Stella istuu pihakeinussa ja kuuntelee ääntä jonka kevyt tuulenvire tekee ylhäällä puissa. Lapset juoksevat jonona ohi. Mumma katselee varpaitaan. Tylpät ovat. Nyt kaikki ovat koolla ja kaikki on, niin kuin pitää. Pilviä lainehtii taivaalla.
”Alfred. Tee pitsisiä.”
Alfred kuuluu tähän sukuun ja tähän perheeseen ja on siksi tässä pihassa näiden ihmisten kanssa. Mumma pissaa housuunsa. Sitä valuu tuolin metallista runkoa pitkin mutta kukaan ei huomaa. Aurinko käy mummaa silmiin ja hattu. Hän ei näe sen alta, Fanny nauraa ja sitä jatkuu pitkään, lapset juoksevat, kenen lie penikoita. Mumma on niin vanha ettei jaksa opetella uusien nimiä.
Mumma on päättänyt ettei sen tarvitse jaksaa enää yhtään mitään.
Fanny nauraa vielä vähän, kesähattu, jonka alta mumma ei näe, sopivasti lämpimät märät housut. Stellan lapset hyppäävät puiden alla ja rallattavat här dansar Herr Gurka både vals och mazurka.
Julkaisuissa alkukielinen julkaisu, 1. suomenkielinen julkaisu, eri käännökset ja mahdolliset muut käännökset.

julkaisut

Ensimmäinen julkaisu

kyllä

Ilmestymisaika

Sivumäärä

212