Piiroinen, Suvi
Elämäkertatietoa
Olen Pohjois-Karjalasta lähtöisin, nykyään asun Kuopiossa. Juuret ja sydän ovat edelleen Pohjois-Karjalassa, ja erityisesti lapsuudenkoti Juuassa on minulle rakas. Myös Joensuuhun tulen aina kuin kotiin.
Työskentelen opettajana, ja kirjoittaminen on tärkeä harrastus ja keino paeta mielikuvitusmaailmoihin. Toinen kirjani, Menetetyt, julkaistaan lokakuussa 2017, ja siinä seikkailevat samat rikostutkijat kuin Pahaa parempi -kirjassa. Kirjoittaessani uppoudun tarinaan täysin ja unohdan kaiken muun.
Kirjoittamisen lisäksi rakastan luontoa ja erityisesti lintubongausta, lisäksi harrastuksiani ovat elokuvat, musiikki ja pyöräily. Perhe, ystävät ja muut läheiset, sekä kissat ovat elämäni tärkeimpiä asioita.
Haaveeni on, että joskus kirjani pääsisivät jopa leffoiksi tai tv-sarjoiksi asti!
Suvi Piiroinen (s.1977) on kuopiolainen opettaja. Joensuuhun sijoittuva esikoisteos Pahaa parempi aloittaa rikostutkija Väinö Rossista ja Rob Peurasta sekä heidän omaperäisistä kollegoistaan kertovan dekkarisarjan.
(Myllylahti 2016)
Työskentelen opettajana, ja kirjoittaminen on tärkeä harrastus ja keino paeta mielikuvitusmaailmoihin. Toinen kirjani, Menetetyt, julkaistaan lokakuussa 2017, ja siinä seikkailevat samat rikostutkijat kuin Pahaa parempi -kirjassa. Kirjoittaessani uppoudun tarinaan täysin ja unohdan kaiken muun.
Kirjoittamisen lisäksi rakastan luontoa ja erityisesti lintubongausta, lisäksi harrastuksiani ovat elokuvat, musiikki ja pyöräily. Perhe, ystävät ja muut läheiset, sekä kissat ovat elämäni tärkeimpiä asioita.
Haaveeni on, että joskus kirjani pääsisivät jopa leffoiksi tai tv-sarjoiksi asti!
Suvi Piiroinen (s.1977) on kuopiolainen opettaja. Joensuuhun sijoittuva esikoisteos Pahaa parempi aloittaa rikostutkija Väinö Rossista ja Rob Peurasta sekä heidän omaperäisistä kollegoistaan kertovan dekkarisarjan.
(Myllylahti 2016)
Tekstinäyte
Tyttö näytti nukkuvan. Silmät olivat kiinni ja suu oli kaartunut aavistuksenomaiseen hymyyn. Hän seisoi tytön vieressä ja katseli tätä. Tytön pienet kädet olivat ristissä rinnalla, ja hänellä oli valkoinen mekko, jossa oli pitsikoristeluja ja pieniä, vaaleansinisellä kirjailtuja kukkia. Vaaleat, kauniit enkelinkiharat kehystivät tytön kalpeita kasvoja. Hän oli hiirenhiljaa, aivan kuin hän olisi pelännyt herättävänsä tytön. Jostain kauempaa kuului vaimeita ääniä, ja hänen teki mieli huutaa, että kaikki olisivat hiljaa. Hän ei halunnut kenenkään rikkovan tytön rauhaa. Hän nosti kätensä ja silitti varovasti tytön toista kämmenselkää sormellaan. Iho tuntui viileältä kuin varjossa oleva kivi, johon auringonpaiste ei yltänyt. Sitten hän siirsi kätensä ja kosketti tytön poskea, joka hohti roosanpunaisena ja näytti jotenkin luonnottomalta vitivalkoisia kasvoja vasten. Kasvoilta hän siirsi kätensä otsalle, silitti varovasti hiuksia, ja ne tuntuivat hänestä aivan pumpulilta. Jossain joku itki. Hän veti kätensä hetkeksi pois. Jokin tuntui kutittavan poskella aivan silmän alapuolella, joten hän hankasi sitä nyrkillään. Miksi poski tuntui hiukan märältä? Hän tuijotti ihmeissään nyrkkiään, avasi käden ja käänteli sitä. Kämmenselässä kimalsi jotakin.
Kaukaa kuuluneet äänet alkoivat voimistua. Hän vilkaisi hätääntyneenä taakseen, ojensi nopeasti kätensä ja irrotti varovasti tytön käsissä olevan pienen esineen. Sen tilalle hän asetteli huolellisesti sinisen kukan, jonka hän oli poiminut ulkoa ojan laidalta. Äänet lähenivät. Hän kumartui tyttöä kohti, aivan korvan lähelle ja kuiskasi: ”Heippa Erika. Minä rakastan sinua.”
Sitten hän juoksi arkun luota piiloon oven taakse. Kun muut tulivat sisään, he eivät huomanneet häntä ja hän saattoi livahtaa ovenraosta käytävään. Hän kaivoi taskustaan pienen lasisen ballerinan ja hyväili sen viileää pintaa sormillaan. Ja hän hymyili.
[Pahaa parempi. Myllylahti 2016, s. 187-188]
Kaukaa kuuluneet äänet alkoivat voimistua. Hän vilkaisi hätääntyneenä taakseen, ojensi nopeasti kätensä ja irrotti varovasti tytön käsissä olevan pienen esineen. Sen tilalle hän asetteli huolellisesti sinisen kukan, jonka hän oli poiminut ulkoa ojan laidalta. Äänet lähenivät. Hän kumartui tyttöä kohti, aivan korvan lähelle ja kuiskasi: ”Heippa Erika. Minä rakastan sinua.”
Sitten hän juoksi arkun luota piiloon oven taakse. Kun muut tulivat sisään, he eivät huomanneet häntä ja hän saattoi livahtaa ovenraosta käytävään. Hän kaivoi taskustaan pienen lasisen ballerinan ja hyväili sen viileää pintaa sormillaan. Ja hän hymyili.
[Pahaa parempi. Myllylahti 2016, s. 187-188]