Hiltunen, Simo

Ensin toimittaja, myöhemmin esikoiskirjailija (2015). Rohkeimmillaan ja aidoimmillaan näppäimistön ääressä. Elementissään. Päätyi toimittajaksi varasuunnitelmana, jos kirjailijuus ei koskaan toteudu. Lähetti ensimmäisen käsikirjoituksensa kustantamoon 2003, seuraavan 2008 ja lopulta tärpänneen Lampaan vaatteissa 2014. Elää perheelleen ja kirjoittaakseen. Näyttää puutarhatontun ja sikotautisen maaoravan risteymältä. Ei pelkää huumoria eikä tummia aiheita, anoppiaan hieman. Ottaa elämän tosissaan, muttei vakavasti. Asuu Pohjois-Pohjanmaalla olosuhteiden pakosta ja arvostamassaan omakotitalossa, ikävöi kotiinsa Outokumpuun.

Elämäkertatietoa

Asuinpaikka:

Outokumpu 1977-1982, 1985-1999, Joensuu 1999-2007, Oulu 2007, Ii 2007-

Perhesuhteet:
Naimisissa, kaksi lasta

Ura:
Ylioppilas, Outokummun lukio 1996

Filosofian maisteri, Joensuun yliopisto 2006, pääaineena kirjallisuus

Toimittajana, taittavana toimittajana ja toimitussihteerinä sanomalehti Karjalaisessa 2003-2006

Taittavana toimittajana, toimitussihteerinä ja uutispuolen visuaalisena tuottajana sanomalehti Kalevassa 2007-

Simo Hiltunen (s. 1977) on toimittaja ja visuaalinen tuottaja. Hän asuu perheineen Iissä.
(#kirja, 2015)

Tekstinäyte

Outokummun ainoan kiertoliittymän keskellä patsasteli kuparinen Venus-symboli. Naaraan merkki oli kunnan vaakunassa ja kaivosyhtiön tunnuksessa.

Nuorempana Lauri oli hämmästellyt Outokumpujen naisellisen herkistelevää tunnusta, mutta kemian opettaja oli valaissut poikaa ymmärryksen yössä. Yhtiön logo ei viitannutkaan rintoihin saati alemmas vaan alkemiaan, jossa symboli tarkoitti kuparia. Myös uroksilla oli alkemiassa oma merkkinsä. Siellä miehet olivat vielä rautaa.

Lauri ajoi liittymään. Hänen lapsuudessaan paikalla oli ollut tavallinen risteys, jonka kulmassa nökötti reissussa rähjääntynyt perhevetoinen Esso. Siellä Lauri oli viihtynyt. Siellä lapsikin pääsi kosketuksiin ihmisten ja heidän karvalakkiensa kostean koiran tuoksun kanssa. Ja kun asettui karkkihyllylle oikein, saattoi kuunnella salaa kahvipöydissä kerrottuja rasvaisia juttuja. Siellä Lauri kuuli, mitä Harmaasalon Helenalla oli verhottuna ja mitä sille kuului tehdä, että tuntui. Siellä tuoksuivat mies ja öljy, maistuivat kalja ja elämä.

Nyt liittymässä napotti ABC, nykyajan kirkko keltaisine tapulitorneineen. Paikka oli siistiytynyt, ja niin olivat jututkin. Enää eivät kaikuneet karvalakkien kikkelijutut, asemalle keräännyttiin palvomaan kahvia, pullaa ja veikkausvetoja.

Lauri ajoi liittymästä keskustaan. Elokuvateatteri Maritan kohdalla yhteiskunnan tulevaisuus laahusti keskustaan. Nuoret miehet vaihtoivat sätkää suusta suuhun. Molempien housut roikkuivat puolitangossa. Liputtivat kai kuollutta tyylitajuaan.

Helpon Nakin jonossa painittiin. Luolistaan lauantaipäivään nousseet krapulapeikot repivät ja raastoivat siemauksesta kyykkyviiniä. Nyrkkikin heilahti. Ohikulkijat eivät välittäneet. Katsoivat kaukaisuuteen, ohi myös itsestään. Grillikioskin nuori myyjä veti luukut kiinni, suojaksi vanhalle lasolille haisevalta maailmalta.

Lauri jatkoi matkaa. Citykummun edessä noin kymmenvuotias poika kaatui pyörällä. Hän luisui polvillaan pitkin asvalttia ja nyökähti nenälleen. Kypäräkin paiskautui pojan repusta katuun ja pyöriskeli autotielle. Polvet nahkariekaleilla poika könysi ylös, suu räkää ja visvaa täynnä. Silmät valuivat valtoimenaan, otsakin verta.

[Lampaan vaatteissa. WSOY 2015, s.106-107]