Enimmäkseen en nuku alasti

Jere Vartiaisen toinen runokokoelma kertoo kolmekymppisen miehen vuodesta työssä, parisuhteessa ja taiteessa, kun hän opintojensa jälkeen kompastelee kohti aikuisuutta. Se on epätavallinen kasvutarina, joka surettaa ja ilahduttaa, ärsyttää ja tyydyttää. Lukijalle tarjotaan niin ahdistusta kuin helpotusta päähenkilön etsiessä parasta tapaa suoriutua uudessa elämästään. Kokoelman edetessä Vartiaisen omalaatuinen ja kaunis kieli vaihtelee syvällisestä naivistisen leikkisään ja takaisin. Runot taipuvat usein ja helposti huumoriin, mutta ne paljastavat myös naurujen taakse piilotetut epävarmuudet ja pelot nuoren miehen ajatusmaailmassa. Yhtenä päivänä oma päättäväisyys soi kuin tanssittavan hidas dynamiitti, toisena jopa kuviteltu pelleasu tuntuu hyvin nihkeältä riisua. Vartiainen kirjoittaa odotetuista aiheista odottamattomalla tyylillä, joka saa jännittämään jokaista tavua, kielikuvaa ja sanaleikkiä. Vain harvoin on kenenkään rakkaus kieleen tulvinut näin selvästi läpi heidän sanoissaan. Vain harvoin on suomen kieli kuulostanut näin tuoreelle.