Keskustelu

Osallistu kommentointiin teossivulla.

TuomasA

21.1.2021

Väkivallan kokemusten jäljet ja traumojen vaikutukset lävistävät tässä romaanissa henkilöhahmojen elämän. Mukana on kolme minäkertojaa, iäkäs Judy (lempinimi, jonka hän on saanut mieheltään Judy Garlandin mukaan) sekä Jon ja Samuel, jotka ovat nuoria aikuisia ja pariskunta. Judy on kokenut väkivaltaa avioliitossaan ja purkaa sitä nyt muistisairauden vuoksi hoitoon joutuneeseen puolisoonsa takaisin, kun tämä käy kotivierailuilla. Jon toimii ruokapalvelun kuljettajana ja on alkanut palata muistoissaan vuosiin 1993–1994, jolloin hän koki lapsena vaikeasti käsitettäviä asioita. Samuel on pitkällä työmatkalla ja ihmettelee, miksi avopuoliso on alkanut vältellä kosketusta.

Mennyttä puretaan vähitellen. Judy ja Jon alkavat saada uudenlaista kosketusta minuuteensa ja löytää äänen, joka heissä on hukkunut käsittelemättömien traumojen alle. Kertojaratkaisuna on minäkerronta, joka toimii tässä sujuvasti; kertojat eivät ääniltään eroa hirveästi toisistaan, mutta heidän kokemansa asiat erottuvat siinä määrin, ettei mene sekaisin kenen osuudessa ollaan. Myös aikamuotoratkaisu, jossa nykyhetki kerrotaan preesensissä, Jonin muistot imperfektissä, on varsin toimiva. Lehtisen kielenkäytöstä ovat karsiutuneet pursuilevimmat rönsyt esikoisteoksen jälkeen, mutta tekstissä on yhä vahvoja kielikuvia – nyt tyyli on minusta paremmin balanssissa kuin Wurlitzerissa. Tori Amos -viittaukset romaanin nimessä ja alkulehdellä herättivät etukäteen kiinnokseni, ja temaattisia yhteyksiä voikin pohtia artistin Precious Things ja Silent All These Years -kappaleiden kanssa. Kirjaan tarttuville vahva varoitus seksuaalisen väkivallan kuvauksista.

”Vasta neljän seinän sisällä he voivat leikata tyhjän tilan välistään ja tarrata toisiinsa voimakkuudella, joka sattuu.” (s. 113)

”Raotan huuliani, yritän puolustautua ajatuksiani vastaan, mutta en saa sanoja muodostetuksi ja tukin suuni. Käännän katseen takaisin pihapuuhun, sanat kolkuttelevat hetken sisälläni, vaikenevat sitten, liha irtoaa niiden luista, vaitonaisuuteni takana luurankoja luurankojen perään.” (s. 127)