Keskustelu

TuomasA

21.9.2020

Kaikki elämästä(ni) osoittaa, miten tunnistettavan omaäänistä Antti Holman teksti nykyään on – tällaiseen pystyy vain harva. Se työnteon määrä, jonka taustalla on oltava, jää minusta usein piiloon kun arvioidaan humoristisempaa tekstiä. Holma alkaa olla suorastaan oma genrensä, ja juuri sen puitteissa hänen uusi kirjansa on mainio; tällaista on Antti Holman autofiktio, ja miksi se olisi muunlaista? Ihmetyttävät hieman kommentit, joiden mukaan kirja on tuntunut pitkältä Auta Antti -jaksolta – mitä silloin oikein on odotettu? Romaani kylläkin irtoaa todellisuudesta podcastia enemmän: kärjistyksen ja kuvittelujaksojen myötä kirja menee fiktion puolelle helposti (esim. kohtaamiset Saatanan kanssa), se ei ole vain jotain omaelämäkerrallista jota on päätetty kutsua autofiktioksi. Siitä olen samaa mieltä joidenkin kommentoijien kanssa, että kirjoittamisen kanssa tuskailua on liikaa, niistä olisi voinut karsia. Julman paljastavat, tarkkakatseiset havainnot maailmasta ja ihmisistä ovat kirjan antoisinta ydintä, ja juuri siinä näen tällaisen kirjallisuuden tärkeimmän tehtävän (aihepiiri on mielessäni nyt pinnalla, sillä pari päivää sitten sain kuulla kirjoittajakoulussa Milja Sarkolan autofiktioaiheisen luennon). Esimerkkinä havainnosta suomalaisten juhlien ”psykoottiset puheet”, joihin kukaan ei näytä kiinnittävän huomiota, kaikki vain katsovat lattiaan (rankat kärjistykset kuuluvat myös kirjan tyyliin). Äänikirjana teos nousee erityiselle tasolle, kiitos Holman oman luennan, mutta kuulemma hänen äänensä välittyy tekstiversiostakin elävänä. Repeilyvaroitus julkisilla paikoilla kuuntelijoille!