Keskustelu

TuomasA

25.9.2019

Pidän valtavasti kirjoista, jotka ravistavat ajatuksiani ja saavat sen jälkeen hihkumaan "se on muuten noin". Riikka Kaihovaaran Villi ihminen ja muita luontokappaleita on sellainen teos; essee esseeltä olen ravisteltu paikoltani, sitten hihkun. Joskus nousen vastarintaankin, ja tällaisen vahvan argumentaation äärellä myös se tuntuu kiinnostavalta sen sijaan että ärsyyntyisin. "Ruma luonto"-essee sai minut miettimään uudestaan omaa suhdettani estetiikkaan, muutamalla lauseella. Se ei ole vähän. Kirja aiheuttaa myös epämukavia tuntemuksia: tunnen itseni nössöksi, "huoneihmiseksi" joka piiloutuu toiseutetulta luonnolta lämpimiin, hallittuihin sisätiloihin. Osaanko enää olla muunlainen? Olenhan aina ollut varovainen, viihtynyt kaupungissa. Onko villiys kirjoittunut esseekokoelman tekstiinkin, etsinkö tästä sitä luontoa, minkä koen kadottaneeni?

Rakastan monia teoksen lauseita, niiden suoria väitteitä joita en pysty noin vaan kumoamaan; ehkä en pysty lainkaan. Välillä kirja haraa vastaan, aiheuttaa halun väitellä asioista. Esseessä "Pimeän mielen ekologia" koen taas hihkumisen arvoisia oivalluksia, mutta niiden ohella olen varpaillani. En ole aivan varma, suhtaudutaanko tekstissä mielen sairauksiin hieman romantisoiden, kun niistä puhutaan luonnollisena maatumis- ja käymistilana. En ole sitä koulukuntaa, joka osaisi nähdä tällaisen ajatuksen kauniin romanttisena. Armon toki hyväksyn, ja sitä minäkin haluan ajaa; armoa ihmisen virheellisyydelle. Aivan loppumetreillä Kaihovaara heittää ilmoille todellisen haasteen: hän sanoo ettei rakasta kieltä, eikä ole sielultaan kirjailija. Mutta tällaisen tekstin tekeminen vaatii todella paljon lukemista. Tiedän sen, koska olen itse pitkään opetellut lukemaan, kirjoittamaan, lukemaan ja kirjoittamaan rinnakkain. Siis hän todella kirjoittaa noin, kyseenalaistaa kielen merkityksen KIRJASSA. Minua naurattaa tämä kehtaamisen suuruus.

Kaihovaaran tyyli on halki teoksen niin aseistariisuvan vakaa, että olen valmis antamaan anteeksi särähdykset asiakysymyksissä. Villiyteen kuuluvat rosot, virheetkin; tekeekö tämä kokonaisuuden oikeastaan täydemmäksi? Sitä voin miettiä – ajatusta soivat myös kirjan päättävän nimiesseen viimeiset virkkeet. Olen tullut ravistelluksi.

"Julmuus ja keskeneräisyys ovat erottamaton osa ihmisluontoa, ja ihmisluonto on osa luontoa. Jos luonto idealisoidaan, ihmisen on vaikea löytää paikkaansa siinä. Idealisoitu, moraalisesti puhdas luonto pakottaa ihmisen kätkemään virheensä. Virheetön ihminen on epätäydellinen, vajavainen, irti kokonaisuudesta." (s. 47)