Keskustelu

TuomasA

25.9.2019

Lähden taas liikkeelle tuskaillen kirjasta kirjoittamisen vaikeutta. Kyllä vain, sen teen. Ossi Nymanin Patriarkaatti on romaani jonka päällä pitäisi istua viikkoja ennen kuin kirjoittaa, ja kun on lainannut kirjaston kirjan, siihen ei ole mahdollisuutta. Teoksen tasoissa riittää tutkittavaa ja tulkinnan kuoppaisia maastoja. Siksi pitää kai jo alussa tunnustaa, että tämän parissa voi lyhyt arvioteksti vain epäonnistua. Lähden liikkeelle tästä.

Puhun ensin tyylistä ja poeettisista vaikutelmista, sillä ne jäivät kokonaan pois esim. HS:n kritiikistä (joka oli omassa kritiikkilajissaan silti onnistunut). Patriarkaatti jatkaa tyylillään Nymanin esikoisteos Röyhkeyden linjaa, jossa kertoja selostaa kokemuksiaan "minusta tuntui" ja "minulle tuli sellainen olo että"-rakentein. Se tuntuu vilpittömältä ja saa kertojaäänen vaikuttamaan maailmaa ihmettelevältä, lapsekkaan hämmästelyn taidon säilyttäneeltä. Edelleen pidän tällaisen kirjoitustavan toteutusta rohkeana. Jos ei olisi tiennyt sarjamurhaajakuvauksesta jo etukäteen, olisi varmasti tullut järkytyksenä, kun tapahtuu ensimmäinen surmatyö ruumiin paloitteluineen.

Kirjan aloittaessaan törmää sitaattiin Laura Huhtasaarelta, ja ensimmäinen reaktioni oli epäuskoinen nauru, että "laitoit sitten oikeasti tämän tähän". Tulkintojen horisonttia tämä rajaa tietyllä tavalla kirjassa itsessään ilmenevän lisäksi: käsitellään sitä, miten jotkut (erityisesti konservatiiviset ja "perinteisiin arvoihin" nojaavat) naisetkin pitävät pystyssä patriarkaattia ja haitallista, kapeaa miehisyyskäsitystä; vastuussa eivät tällöin ole vain miehet itse.

En tiedä, mitä väkivaltakuvauksesta, naisiin kohdistuvasta murhasarjasta pitäisi sanoa. Mitä se itse sanoo? Kirjassa esitetään jonkinlainen selitys, kun Nyman pelaa taas metafiktiivisiä pelejä. Lukeminen alkaa ajoittain muistuttaa seikkailua peilisaleissa, ja samanlaiset kohdat toistuvat uusissa kehyksissä. Tekijä on selittänyt kommenteissaan blogimaailmassa halunneensa rikkoa sääntöjä teoksen kirjoittamisessa. Pelkästä provokaatiosta ei ole kuulemma kyse. En tiedä, mitä uskoa. Mietin myös, missä roolissa ovat piilotellut, peitellyt ja pelätyt homoseksuaaliset tuntemukset, joita kerronnassa ajoittain ilmenee. Tuodaanko tässä esiin niihin kohdistuvaa stigmaa, erityisesti miehillä? Viittaukset esim. Che Guevaran lausahdukseen korostavat kulttuuriin juurtunutta naisvihaa.

Kirjassa on joka tapauksessa paljon elementtejä, jotka tekevät siitä ns. kirjakauden puheenaiheen. Jokainen voi muodostaa käsityksensä siitä, "mistä on kyse" todella. Se on ovelaa. Oli tarkoituksellisuuden aste mikä vaan.

"Tapaisin sinä iltana Tanjan, joka oli ensin nöyryyttänyt minua ja sitten minut hylännyt. Me halaisimme ja nauraisimme yhdessä minulle ja minun huonoudelleni. Olisimme yhtä mieltä siitä, että minun itsemurhani olisi varmasti paras ratkaisu kaikkien kannalta." (s. 105)