Romaanilaji, jossa kauhu, väkivalta, mysteerit kuuluvat kerronnan keskeisiin ainesosiin; sisälsi aiemmin usein suoraan tai epäsuorasti keskiaikaan liittyvää kuvastoa.
Käsitteet goottilaisuus ja gotiikka sopivat luonnehtimaan erityisesti sellaisia 1700-luvun loppupuolen kauhuromaaneja, jotka sijoittuvat keskiaikaisia viitteitä sisältävään ympäristöön. Lajin uranuurtaja, Oxfordin jaarli Horace Walpole (1717–97) antoikin alaotsikon "A Gothic Tale" romaanilleen "The Castle of Otranto" (1765). Tyypillinen goottilaisen romaanin tapahtumapaikka on rappeutunut sukulinna, joka on usein goottilaistyylinen; muita tyypillisiä tapahtumapaikkoja ovat rauniokirkot, linnojen salaiset käytävät, vankityrmät, kierreportaat, synkeä metsä jne. Tarinoissa esiintyy aaveita, hirviöitö ja muita yliluonnollisia olioita ja tapahtumia.
Myöhemmin gotiikka-sanalla on viitattu myös sellaisiin yliluonnollisiin tarinoihin, joilla ei ole paljoakaan yhteyttä alkuperäiseen romaanityyppiin tai keskiaikaan. Goottilainen romaani syntyi Englannissa siinä vaiheessa, jolloin romaanin asema ei ollut vielä kovin vakiintunut. Varhaisia goottilaisia romaaneja on pidetty vastareaktiona valistuksen ja rationalismin aikakaudelle sekä niille sovinnaisille rajoituksille, jotka romaanikirjailijat olivat aiemmin hyväksyneet annettuina. I. A. Cuddon (1991) toteaa,että omana aikanaan gotiikka edusti pienoista yhteiskunnallis-esteettistä vallankumousta. Se käsitteli vallitsevien kulttuuri-ihanteiden kääntöpuolta, kuten hulluutta, äärimmäisiä tunnetiloja, väkivaltaa, seksuaalisuutta jne. Suosituimmillaan goottilaiset romaanit olivat 1760–1820. Halpojen, sensaatiomaisia elämyksiä tarjonneiden kirjojen kysyntä oli suuri. Isojen rahojen toivossa kustantajat ja kirjailijat ponnistelivat tuottaakseen mahdollisimman paljon ja nopeasti tällaista sittemmin enimmäkseen unhoon vaipunutta kirjallisuutta.
Lajin esikoinen on Tobias Smollettin The Adventures of Ferdinand Count Fathom (1753). Varhaisiin klassikoihin kuuluvat myös William Beckfordin romaani Vathek, an Arabian Tale (1786), Ann Radcliffen The Mysteries of Udolpho (1794), William Godwinin Things as They Are: or, The Adventures of Caleb Williams (1794), Mary Shelleyn Frankenstein, or the Modern Prometheus (1818, Frankenstein) sekä E. T. A. Hoffmannin monet kauhuromaanit ja -kertomukset. Bram Stokerin klassinen vampyyritarina Dracula (suom.) ilmestyi 1897.
Goottilaisen romaanin vaikutus näkyy 1800-luvulla myös monissa valtavirtaa edustavien kirjailijoiden tuotannossa, kuten Charlotte ja Emily Brontën, Walter Scottin ja Charles Dickensin romaaneissa. Amerikkalaisessa 1800-luvun alun kirjallisuudessa etenkin Charles Brockden Brownin (1771–1810) romaanit ja Edgar Allan Poen (1809–49) kauhukertomukset mukailevat gotiikkaa. Saksassa kehittyi oma goottilaista romaania muistuttava kauhuromaanin lajinsa Schauerroman. Ranskassa kauhukertomukset ja yliluonnolliset tarinat ovat ominaisia esim. Honoré de Balzacin, Gérard de Nervalin ja Prosper Meriméen tuotannolle. Kauhuefektien paisuttelu tuottaa toisinaan myös tahatonta tai tahallista komiikkaa mm. Thomas Love Peacockin romaanissa Nightmare Abbey (1818) ja Jane Austenin romaanissa Northanger Abbey (1818, Neito vanhassa linnassa).
1900-luku tuotti kauhuelokuvien (Frankenstein, Dracula ym.) ohella runsaasti uusgoottilaiseksi nimitettyä kauhukirjallisuutta, jota edustavat mm. Iris Murdochin romaani The Unicorn (1963, Yksisarvinen), David Storeyn romaani Radcliffe (1963) sekä monet Daphne du Maurierin, Carson McCullersin, Flannery O'Connorin, Joyce Carol Oatesin, Angela Carterin ja Stephen Kingin teokset.
Lähde:
Tieteen termipankki 28.11.2014: Kirjallisuudentutkimus:goottilainen romaani.
(Tarkka osoite: http://www.tieteentermipankki.fi/wiki/Kirjallisuudentutkimus:goottilainen romaani.)
