Marikan kirjajuttuja: kolme tietokirjaa erikoisista matkoista

Teosesittely
27.11.2017
Toimitukselta: Teos | Kirjailija | Teema

Kirjallisuuskouluttaja Marika Helovuo

 

Kolme erikoista matkakirjaa

 

Maailmanmatkailu on nykyään helppoa ja reissunsa voi suunnitella ravintoloita ja kävelyretkiä myöten kotisohvalla istuen. Jos on tarkka ja taitava, voi lennot ja hotellit saada napatuksi itselleen pilkkahinnalla ja eläminen kaukomaissa on usein halvempaa kuin Suomessa. Näistä syistä moni lähtee. Mutta minne mennä sitten, kun kaikki tavallisimmat kohteet on jo koluttu? Millaisia elämyksiä maailma tarjoaa ihmiselle, joka on jo nähnyt ja kokenut kaiken?

 

Erling Kagge: Manhattanin alla : matka New Yorkin sisuksiin (Johnny Kniga 2014, suom. Katriina Huttunen)

Manhattanin alla -kansikuva

Norjalainen Erling Kagge koki elämänsä puolessa välissä olevansa hukassa, vaikka hänellä oli kaikkea, mitä toivoa voi: hieno puoliso, kolme kaunista tytärtä, mielenkiintoinen työ, ja hän oli niin varakas, ettei hänen olisi tarvinnut työskennellä enää päivääkään. Silti hän halusi lähteä etsimään elämälleen tarkoitusta maailmalta, sillä kaikki tuntui liian levolliselta ja hän itse liian levottomalta.

Mies oli etsinyt jännitystä elämäänsä ennenkin. Hän oli jo kiivennyt Mount Everestille, purjehtinut Atlantin yli ja Tyynen valtameren poikki Etelämantereelle sekä tehnyt yksinäisen 50 vuorokautta kestävän hiihtovaelluksen Etelänavalle. Pohjoisnapakin oli jo nähty. Enää ei ollut kovin monta paikkaa jäljellä, mutta vaellus maan alla, New Yorkin alittaminen viemäriverkoston kautta oli vielä kokematta, ja niinpä hän päätti etsiä onnea sieltä, mistä kukaan muu ei ollut sitä aiemmin keksinyt etsiä.

New Yorkin alla on satojen kilometrien pituinen tunneliverkosto, ihmisen luoma tuntematon erämaa, jota Google-autot eivät ole käyneet kuvaamassa, eikä yhdelläkään ihmisellä ole siitä täydellistä kokonaiskuvaa. Kagge laskeutui parin ystävänsä kanssa viemäriin Bronxissa ja kahlasi kaupungin alla likaveden seassa Manhattanin läpi käyden välillä maan pinnalla puhdistautumassa ja päätyi lopulta ulos viemäristä Brooklynissa Atlantin valtameren rannalla.

Viemärivaellus oli vaarallista. Ensinnäkin sopivan ja syrjäisen sisäänmenoaukon löytämiseen meni aikaa, ja Kagge tovereineen pelkäsi koko ajan jäävänsä kiinni. Toiseksi heidän oli kannettava mukanaan mittareita, jotka ilmoittivat hapen määrän vähenemisestä ja myrkkykaasujen lisääntymisestä. Kolmanneksi sulamisvedet saattaisivat nostaa veden pinnan vaarallisen korkeaksi ja eksymisen vaara oli tietenkin koko ajan läsnä. Lisäksi viemäreissä asuu eläimiä ja ihmisiä, jotka saattaisivat käyttäytyä aggressiivisesti tunkeilijoita kohtaan.

Kagge keskittyy kirjassaan likavedessä kahlaamisen lisäksi pohtimaan onnellisuutta monelta kantilta, siteeraa monia tuttuja onnellisuusfilosofeja ja kritisoi kärkkäästi nykyajan onnellisuusteollisuutta. Löytääkö hän lopulta sen, mitä etsi? Ei tietenkään. Viemärivaelluksensa jälkeen alkoi etsiä rauhaa sisältään ja sen seurauksena syntyi vastikään suomeksi ilmestynyt kirja Hiljaisuus melun ja kiireen keskellä (Gummerus 2017). Sen luettuaan voi todeta Kaggen päässeen vihdoin lähemmäs onnea.

 

Kyllikki Villa: Vanhan rouvan lokikirja (Like 2004)

Kun vuonna 1921 syntynyt isoäitini täytti 50 vuotta, hän ilmoitti koko suvulle olevansa nyt virallisesti vanha, eikä suostunut tekemään enää juuri mitään ikäänsä vedoten. Hän ei matkustanut enää kotikaupunkinsa ulkopuolelle, asioi vain pienessä lähikaupassa ja voivotteli maailman menoa sohvalta, johon hän tuntui liimaantuneen kiinni. Kun mieheni isoäiti jäi leskeksi 87-vuotiaana, hän alkoi ahmia Harry Pottereita ja aloitti kuntosaliharrastuksen, jota ei ollut eläessään kokeillut. Salille hän matkasi kaksi kertaa viikossa taksilla ja puhkui intoa. Hän sanoi kaikille, ettei koskaan ole liian myöhäistä mihinkään, ja samanlainen motto näytti olleen elämässään myös maailmanmatkaaja Kyllikki Villalla.

Villa leikki jo lapsena junamatkustamista puutarhakeinussa ja ensimmäiselle oikealle matkalleen hän lähti heti kun pystyi. Hitaan ja edullisen rahtilaivamatkustamisen hän löysi vuonna 1965, sillä suomentamistyötä pystyi tekemään missä maailman kolkassa tahansa ja 5-vuotias Saara-tyttö oli helppo ottaa matkalle mukaan. Vuonna 2004 ilmestyneessä päiväkirjamuotoisessa kirjassaan hän kertoo pohdiskelevasti ja kauniisti rahtilaivamatkastaan Atlantin poikki Etelä-Amerikkaan ja sytyttää varmasti jokaisen lukijan matkakuumeen päästä jonnekin.

Villa kertoo kirjassaan merimatkoille lähtemisiensä syistä näin: ”Merellä minulla on puhdasta ilmaa, työrauha ja täydellinen palvelu; mitään niistä ei ole kotona. Lisäksi on tietenkin suhde mereen, sen valojen ja säiden vaihteluihin, avaruus ympärillä – jotenkin liian iso asia kuvattavaksi.”  Matkalla olo kuuluu Villan identiteettiin niin vahvasti, että jo edellisen matkan lopun häämöttäessä hän alkaa haaveilla seuraavasta. Hänellä on eteenpäin menemisen pakko, paikoilleen jääminen merkitsisi hänelle peruuttamista, silloinhan maailma paahtaisi pysähtyneen ohi.

Kirjassa kuvaillaan erityisesti tunnelmia: miten erilaiselta merenkäynti voikaan tuntua, miten kauniissa väreissä aamu valjeta myrskyisän yön jälkeen ja miten kirkkaana tähdet loistavat, kun ympärillä on pelkkää pimeyttä. Koska Villa on ammatiltaan kirjallisuuden suomentaja, hän kertoo kirjassaan myös paljon työstään, ovathan hänen matkansa lähtökohtaisesti olleet työmatkoja, joiden aikana on pitänyt saada valmiiksi suomennos jos toinenkin. Näin ollen Vanhan rouvan lokikirja sopii mainiosti luettavaksi myös kaunokirjallisuudesta ja sen kääntämisestä kiinnostuneelle lukijalle.

 

Ville Hytönen ja Ville-Juhani Sutinen: Ismailiitti ja lännenmies (Savukeidas 2015)

Ismailiitti ja lännenmies -kansikuva

Vuoristo-Karabah, Palestiina tai Abhasia kuuluvat harvoin niihin maihin, joita tavallinen suomalaisperhe harkitsee kesälomansa matkakohteeksi. Ne ovat liian vaarallisia, niihin on vaikea mennä, eikä niistä löydy edes viiden tähden all inclusive -hotellikomplekseja, joissa voisi grillata ihonsa vahingossa rakoille. Villle Hytösen ja Ville-Juhani Sutisen matkakirjan seurassa näihin sekä moniin muihin erikoisiin maailmankolkkiin voi tutustua turvallisesti, ja kaksikko kirjoittaa niin mielenkiintoisesti ja hauskasti, että tarinat viihdyttävät varmasti sellaistakin, joka ei halua edes haaveilla muusta kuin Mallorcasta.

Hytönen ja Sutinen ovat tottuneita matkaajia eivätkä pelkää mennä sinne, minne muut eivät menisi, ja luottamus toisiin ihmisiin sekä siihen, että kaikesta selviää aina jollain konstilla, näkyy heidän kirjoituksissaan. He kertovat kirjassaan lyhyitä, muutaman sivun mittaisia tarinoita matkojensa varrelta, mutta tavanomaista matkakirjaa odottava joutuu pettymään, sillä nämä herrat eivät raportoi tunnetuimmista turistinähtävyyksistä ja niiden aukioloajoista, vaan arkisista kohtaamisista sekä marginaalisista paikoista ja tapahtumista.

Hytösen ja Sutisen kirjailija-runoilijataustat tulevat hyvin esiin kielessä, joka ei sekään ole tyypillistä matkailukirjallisuuskieltä. He kuvailevat ihmisten kasvonpiirteitä, luhistuvia rakennuksia, pystyyn kuolleita puita ja kaatuneita roskapönttöjä niin yksityiskohtaisesti ja niin osuvia kielikuvia käyttäen, että kirja on todellinen nautinto kielensä puolesta. Harva matkakirja on myöskään niin yhteiskunnallinen ja kantaaottava kuin tämä. Osansa Hytösen ja Sutisen ruoskasta saavat niin Talvivaaran kaivostoiminta, sote-uudistus kuin maassamme rehottava maahanmuuttovastaisuuskin.

Koskettavimpia osia kirjassa ovat miesten matkat Syyriaan ennen sisällissodan puhkeamista. Damaskoksessa, Syyrian pääkaupungissa, he vierailevat maailman viehättävimmällä runoklubilla ja Aleppossa, maailman toiseksi vanhimmassa kaupungissa, josta ovat nykyään jäljellä vain savuavat rauniot, he kohtaavat niin syvää ystävällisyyttä, etteivät ole sellaista eläessään muualla kokeneet. ”Kun seuraavan kerran kuulen uutisissa Syyriasta, ajattelen Najifin sukeltamia näkinkenkiä tai hänen isänsä maalaamaa kalastusvenettä, en pahan akselia, Hizbollahia tukevaa hallintoa tai islamin pelkoa. Ajattelen ystävällisyyttä, joka Syyriassa on yhteistä.”

 

Marika Helovuo
 

Toimitukselta