Marjut Hjelt: Totta vai tarua? Tiedätkö mitä ovat kolsijaiset?
Totta se on: Suomessa asuu monia hautausmaakeiju- tai keijuslajeja. Asia herätti ihmetystä jo isoisovanhemmissamme, eikä hämmästely ole vieläkään laantunut. Jotkut suorastaan suuttuvat, kun keijukaiset eivät ole pelkästään heleitä, vaaleita, siivekkäitä olentoja, jotka viihtyvät kukkakedoilla ja puutarhoissa sinikelloja soittaen ja piiritansseja tanssien.
Osa suomalaisista on hevikansaa. Ehkä siitä johtuu, että pikkuväkemmekin eli hörviäiset, hittuset, pönttöhiittiset, sihjat, näävelit ja kolsijaiset viihtyvät tummissa tunnelmissa kuten esimerkiksi hautausmailla. Vaikka monet näistä lajeista ovat kuolemassa sukupuuttoon, jossakin päin Suomea niitä aina silloin tällöin tapaa.
Yksi kolsijaisten suosikkipaikoista on Vanha kirkkopuisto eli Ruttopuisto. Ruttopuiston nurmikoiden ja käytävien alla on kasapäin luita. Helsinkiin laivojen mukana kesällä 1710 saapunut rutto surmasi n. puolet silloisen Helsingin väestöstä. Menehtyneitä haudattiin hautausmaalle, jonka paikalla on nykyään kirkko ja puisto.
Koska kolsijaiset, pikkurillin kokoiset, tummanpuhuvat, aina miespuoliset keijuset viihtyvät hyvin pääkallojen läheisyydessä, niitä on Vanhassa kirkkopuistossa tusinan verran. Muutamien kolsijaisten esi-isät ovat olleet paikalla jo ruton aikoihin. Miten miespuoliset olennot voivat lisääntyä, kysyt varmaan nyt. Siitä on olemassa monta oppisuuntaa. Tuntemamme pappiskokelas ja alkemisti Mathias Poppius esitti teorian, jonka mukaan kolsijaiset pystyvät ajatuksen voimalla kopiomaan kolme lajitoveriaan elämänsä aikana, mutta teoriaa ei ole voitu käytännössä todentaa, koska kolsijaisia on mahdotonta saada kiinni. Eikä niitä siis voida vielä laboratorioon tutkittaviksi.
Ruttoon kuolleiden hautausmaa sopi 1700-luvun alun vaelteleville kolsijaisille hyvin, koska niillä ei ole ollenkaan hajuaistia. Näin ollen niiden ei ollut yhtään hankala olla pahalta haisevien, mätänevien ruumiiden keskellä.
Kolsijaiset ovat luonteeltaan erakoita, joten jokainen niistä asustaa omissa oloissaan. Päiväsaikaan ne nukkuvat, mutta illalla ne nousevat ylös pienistä maakoloistaan ja lähtevät kuljeskelemaan ympäri puistoa.
Jos satut istumaan illalla Vanhan kirkkopuiston penkillä ja sinusta tuntuu kuin kirppu purisi sinua, kyseessä on luultavasti kolsijainen. Ne raapivat ja nipistelevät mielellään ihmisiä ja koiria, ovat oravien kanssa käpysotasilla ja ratsastavat myyrillä, milloin vain sellaisen näkevät. Jos siis jaloissasi vilistää joku tai jokin iltahämärässä, se ei varmaankaan ole hiiri tai rotta, vaan myyrällä ratsastava kolsijainen. Jos ehdit silloin nopeasti toivoa jotakin, toiveesi toteutuu viisinkertaisesti. Näin ainakin väittää Mathias Poppius pienessä mustassa muistikirjassaan, joka löytyi Sederholmin talon kellarista n. 50 vuotta sitten.
Silloin kun puistoon on heitetty siideripulloja, kolsijaiset käyvät nuolemassa viimeiset tipat. Jos ne saavat tipankin liikaa, niistä tulee rajuja. Ne potkivat puita ja penkkejä hammastikun kokoisilla jaloillaan, rähisevät käytävillä tepasteleville puluille ja tanssivat sätkytellen ja kuulle ulvoen. Kun näkee tällaisen hurjistuneen kolsijaisen, on parasta yrittää olla nauramatta. Kolsijaiselle nauraminen on yksi suurimpia loukkauksia, jonka ihminen voi keijuskansalle tehdä. Kolsijaiset ovat erittäin herkkiä pahoittamaan mielensä. Niin herkkiä, että saattavat kuolla silkasta harmista.
Yksi puiston kolsijaisista on aivan erityinen, suorastaan persoona. Se on kasvattanut itselleen mustan pitkän hiuskuontalon, pannut tammenterhon kannan päähänsä baskeriksi ja ryhtynyt maalaamaan tauluja. Se on nimittäin kierrellyt öisin katselemassa Bulevardin gallerioiden ikkunoita ja nähnyt maalauksia. Niinpä se on tehnyt puunkuoresta, ruohosta ja maasta itselleen värejä ja maalaa tauluja puiden lehdille. Lehdet se lennättää tuulten mukana kaikkialle maailmaan.
Vaikka puiston kolsijaiset välttelevät toisiaan, yksi asia niitä yhdistää: ne pitävät urkujen soitosta. Häät saavat kolsijaiset lähes tärisemään innosta. Ne istuvat hartaina kirkon portailla oven ulkopuolella -- sisään ne eivät uskalla mennä -- ja kuuntelevat musiikkia. Häät ovat siten mitä suurin ilojuhla myös kolsijaisille, pikkusormen pituisille hautausmaakeijusille, joilla ei maailmanhistoriassa koskaan ole ollut merkittävää osaa. Eikä luultavasti tule olemaankaan, koska globalisaatiosta ja suurvaltapolitiikasta ne eivät ymmärrä tuon taivaallista. Pääkallot ja urkumusiikki riittävät useimmille niistä.
Teksti julkaistu alunperin Okariinossa, julkaistu ja päivitetty viimeksi 7.10.2009.
Siirretty Kirjasampoon 10.2.2016.
- Kirjaudu sisään tai rekisteröidy kirjoittaaksesi viestejä.