Saara Heikkisen runoilijahaastattelu - Kahdeksan kimuranttia kysymystä

 

syntymävuosi: 1943

asuinpaikka: Kemi

perhe: leski; kaksi lasta, liuta lapsenlapsia, lapsenlapsenlapsi

kotisivu: http://personal.inet.fi/viihde/jutunjuuret/

 

Olen rustannut runoja pienestä pitäen. Ensimmäisen "runokirjani" tein noin 10-vuotiaana. Siinä oli kenkälaatikosta leikatut pahvikannet ja niiden välissä "nidottuna" runoja, jotka olin puhtaaksikirjoittanut isän kirjoituskoneella. "Teos" ei ole enää tallessa, enkä runoistakaan muista kuin jotakin yksittäisiä pätkiä.

 

Lastenrunoissa on yhä edelleen lupa käyttää riimejä, ja niitä olen aina rakastanut. Päässäni käy lakkaamaton kuhina, kun pakkomielteen lailla etsin riimiä jokaiselle sanalle, joka hetkeksi pysähtyy korvieni välissä.

 

Juuri noin kuten edellä totesin. Sana alkaa etsiä toista. Se on vaistonvarainen refleksi. Mitä hassumpi sana päähäni tupsahtaa, sitä innokkaammin alan vääntää siitä riimiä.

 

En ole huomannut erityistä tienviittaa runoraitille. Raitteja risteilee yhtä lailla kaupungin kaduilla kuin metsän siimeksessäkin. Lorupuiden ja satupuiden sekametsä on kiinnostavin.

 

Ehdottomasti sellainen, josta lapset tykkäävät.

 

Lastenrunoilijan tärkein ominaisuus on, ettei päästä mielikuvitustaan karkaamaan pois lastenkengistä.

 

Varmaan olisin Hilirimpsis. Tai sitten Humpsantuu.

 

Todellakin! Mielestäni kannattaa lukea. En yhtäkkiä keksi, mitä ei kannattaisi lukea. Omien lasteni ollessa pieniä meillä lastenrunojen kulutetuin kirja taisi olla Kirsi Kunnaksen Hanhiemon iloinen lipas.

 

Tavallista taiteellisempi hevonen (loruja ja satuja), Nordbooks 2011

--

Lisäksi: Immi Hellénin lastenrunokilpailun 2009 antologiassa Tuulihattu 5 runoa.