Marikan kirjajuttuja: Svetlana Aleksijevitš – tuleva nobelisti?

Kirjailijaesittely
17.9.2015
Toimitukselta: Teos | Kirjailija | Teema

 

Svetlana Aleksijevitš

 

En ole kiinnostunut tapahtumista sinänsä; en sodasta sinänsä; en Tsernobylin onnettomuudesta sinänsä. Olen kiinnostunut siitä, mitä ihmisille niissä tapahtuu; miten ihminen toimii ja reagoi; mitä hän tuntee.

- Svetlana Aleksijevitš -

 


"Swetlana Alexandrowna Alexijewitsch" by Peter Groth - Oma teos. Licensed under CC BY 3.0 via Wikimedia Commons

 

Nainen on voittanut Nobelin kirjallisuuspalkinnon vain 13 kertaa. Jos haluttaisiin päästä tasoihin, olisi naisen vuoro voittaa seuraavat 98 vuotta (edellyttäen ettei jaettuja tunnustuksia annettaisi). Näin ollen tänäkin vuonna voisi todeta, että nyt olisi taas naisen vuoro. Edellisen kerran nainen palkittiin toissavuonna 2013, kun kanadalainen novellisti Alice Munro nousi Tukholman konserttitalon lavalle vastaanottamaan oman mitalinsa ja sitä edellisen kerran joulukuisesta juhlaseremoniasta sai nauttia saksalainen Herta Müller vuonna 2009.

Valkovenäläinen Svetlana Aleksijevitš on noussut parin viime vuoden aikana vedonlyöntitilastojen kärkikahinoihin ja mainitsipa Yleisradion pitkäaikainen kirjallisuustoimittaja Seppo Puttonenkin  viime vuonna juuri Aleksijevitsin suosikikseen. Onko aika nyt otollinen Aleksijevitšille? Nostaako Ruotsin akatemia lokakuussa tämän pasifistin ja ihmisoikeuksien puolestapuhujan palkintokorokkeelle ja ottaa samalla vaivihkaa kantaa maailman kiristyvään poliittiseen tilanteeseen?

Näin saattaa hyvinkin olla. Kaksi edellistä palkittua, Patrick Modiano ja Alice Munro, ovat molemmat tuotannoissaan tarkastelleet hienovireisesti rauhanomaisissa oloissa elävien ihmisten pieniä mielenliikahduksia, joten tänä vuonna voi olla täysin toisentyyppisen kirjailijan vuoro. Svetlana Aleksijevitš vyöryttää teoksissaan lukijan eteen sodat ja katastrofit ja kirjoittaa sellaisesta tosielämän inhimillisestä kärsimyksestä, joista monella ei ole mitään käsitystä.

Aleksijevitš on Suomessa melko tuntematon kirjailija. Käännöskirjallisuus painottuu maassamme vahvasti angloamerikkalaiseen kirjallisuuteen ja siksi Aleksijevitšinkin teoksista on suomennettu vain kaksi: Sodalla ei ole naisen kasvoja (1985, suomennettu 1988) ja Tsernobylista nousee rukous (1997, suomennettu 2000). Tosin Aleksijevitšin tuotantokaan ei ole niin laaja kuin esimerkiksi veikkauslistojen kärkimiehillä Philip Rothilla tai Haruki Murakamilla ja osasyynä kirjojen vähäisempään määrään on kirjailijan perin erikoinen tyylilaji.

Aleksijevitš pohjaa romaaninsa valtavaan määrään haastatteluja. Hän kiertelee kaupunkeja ja maaseutua ja etsii ihmisiä, jotka ovat omakohtaisesti kokeneet tai todistaneet omin silmin jotain sellaista, mistä Aleksijevitš haluaa kirjoittaa. Hän ei haastattele virallisia tahoja tai valtaapitäviä, vaan etsii aivan tavallisia ihmisiä: työmiehiä, naisia, lapsia. Hän antaa kirjoissaan äänen niille, joita ei historiakirjoista yleensä löydy. Näiden satojen haastatteluiden jälkeen Aleksijevitš alkaa työstää kirjaa ja jokainen prosessi kestää useita vuosia. Ei siis mikään ihme, ettei häneltä tärähdä markkinoille vuosittain uutta teosta.

Kotisivuillaan Aleksijevitš kertoo etsineensä kauan kirjallisuudenlajia, joka sopisi hänen tapaansa ajatella ja katsoa maailmaa. Kaikenlaisten kirjallisten kokeilujen jälkeen hän löysi dokumenttiromaanin, joka tuntui heti omalta. Hänen missionaan on sanoittaa historiaa yksilöiden kautta ja tuoda historiakirjoitukseen erityisesti mukaan tunteet: sen miltä ihmisistä tapahtumahetkellä tuntui ja miltä heistä tuntuu nyt, kun tapahtumista on kulunut vuosikymmeniä. Harva kauheita kokenut pystyy vuosienkaan jälkeen puhumaan näkemästään ja kokemastaan ilman liikutusta. Historia on täynnä tunnetta, jonka perinteinen historiakirjoitus on häivyttänyt olemattomiin.

Molemmat Aleksijevitšin suomennetut teokset ovat valtavan hienoja lukuelämyksiä. Ne järkyttävät ja koskettavat, vaikkei niissä kauheuksilla mässäilläkään. Tarinallinen tietokirjallisuus, jota Aleksijevitškin osittain edustaa, on kovassa nosteessa nykyään, eikä mikään ihme, sillä yksilöiden kertomuksiin kiedotut historian tapahtumat tulevat lähemmäs lukijaa: ne tuovat historian samalla kertaa ymmärrettävämmiksi ja kauhistuttavammiksi.

Esikoiskirjaansa Sodalla ei ole naisen kasvoja Aleksijevitš työsti yli neljä vuotta. Hän kiinnostui naisista, jotka taistelivat toisessa maailmansodassa miesten kanssa rintamalla. Mistään pienestä joukosta ei ollut kyse, sillä sotaan osallistui yhteensä noin miljoona neuvostonaista ja -tyttöä, eikä heidän tehtävänään suinkaan ollut huolehtia haavoittuneista, vaan ampua, räjäyttää ja väijyä vihollista.

Aleksijevitš kertoo kiinnostuneensa aiheesta omakohtaisten kokemustensa kautta. Sotaa tämä vuonna 1948 syntynyt kirjailija ei ole itse ollut todistamassa, mutta vei se hänen omasta suvustaankin 11 jäsentä. Sen vuoksi hän kertoo aina tunteneensa sodan kylmän hengityksen huurut kannoillaan. Naisista hän taas halusi kirjoittaa siksi, että sodasta on pääsääntöisesti aina kerrottu miesten äänellä. Idea kirjasta muhi hänen päässään pitkään ja 1980-luvun alussa hän lähti haastattelukierrokselle, joka ulottui yli sadalle paikkakunnalle.

Naiset puhuivat Aleksijevitšille niistä sodan aspekteista, joita miehet eivät juuri koskaan mainitse. Kun miehet puhuvat aselajeista, naiset kertovat siitä, kuinka pelottavaa oli pidellä kivääriä ja tähdätä sillä toista ihmistä; kuinka kauheaa oli kävellä ruumisröykkiöiden ohi tai miten hirvittävää sitoa oma sylivauvansa tiiviisti kapalolla itseensä kiinni ja kantaa samalla kädessään miinaa.

Aleksijevitšin kirjaa lukiessa tajuaa järkyttävällä tavalla sen, kuinka nuoria osa tytöistä oli lähtiessään rintamalle: jotkut vasta hädin tuskin 15 vuotta täyttäneitä. Halu isänmaan puolustamiseen oli kuitenkin kaikilla niin kova, että he valehtelivat ikänsä, jotta pääsisivät mukaan. Jotkut pienikokoiset käännytettiin takaisin, mutta osa onnistui huijaamaan rekrytoijia. Mukaan päästyään he rukoilivat ja anelivat, että pääsisivät etulinjaan. Kaikki muut tehtävät tuntuivat vähäpätöisiltä. Mitäpä kukaan teini-ikäinen voi sodasta ymmärtää.

Tytöt lähtivät matkaan lapsellisen innokkaina. Yksi otti mukaansa pienen matkalaukullisen suklaakonvehteja. Toinen pakkasi reppuunsa korkokengät ja leningin. Kolmas koristeli pistimensä orvokeilla. Into, optimismi ja toiveikkuus häipyivät kuitenkin nopeasti ja jo muutamassa viikossa epänormaali alkoi tuntua normaalilta ja itku vaihtui ilmeettömyyteen.

Naisten kuvaukset rintamalta antavat sodasta kauhistuttavan ja totuudenmukaisen kuvan. Aleksijevitšin kirjan luettuaan ymmärtää, ettei sota koskaan ole ulkokohtaista, videopelimäistä räiskintää, vaan jokainen siihen osallistuva joutuu sen nielemäksi, kokemaan ja tuntemaan kaiken. Eikä kukaan palaa kotiin ennallaan.  Eivät naiset, eivätkä miehet.

Sodalla ei ole naisen kasvoja -teoksensa jälkeen Aleksijevitš antoi äänen vieläkin nuoremmille ja kirjoitti toisesta maailmansodasta lasten näkökulmasta. Tätä Aleksijevitšin tuotannon kenties koskettavinta teosta ei ole suomennettu, eikä myöskään seuraavaa, jossa kirjailija käänsi katseensa uudempaan konfliktiin: Neuvostoliiton ja Afganistanin väliseen sotaan 1980-luvulla. Vuonna 1993 valmistui teos ihmisistä, jotka tekivät itsemurhan sosialismin romahdettua. Sitäkään ei ole saatavilla suomeksi.

Sitten sodat saivat väistyä uuden aiheen tieltä. 1990-luvun puolessa välissä Aleksijevitš tarttui aiheeseen, josta hänellä itselläänkin oli valkovenäläisenä omakohtaista kokemusta. Huhtikuun 26. päivänä, puoli kahden maissa yöllä Tsernobylin ydinvoimalan neljäs reaktori räjähti. Taivas värjäytyi ensin punaiseksi, sitten siniseksi ja sen jälkeen voimalan ylle muodostui sienen muotoinen pilvi. Ihmiset ryntäsivät ikkunoihin ja kaduille katselemaan ihmeellisen kaunista näkyä, eivätkä ymmärtäneet todistavansa yhtä maailmanhistorian vakavinta katastrofia.

Aleksijevitš yritti kirjoittaa Tsernobylista jo paljon aikaisemmin. Hän vieraili alueella useasti ja jutteli asiantuntijoiden sekä onnettomuuden kokeneiden kanssa, mutta tajusi pian, ettei kirjan aika ollut vielä. Katastrofi oli ihmisten mielessä vielä vereslihalla, eikä kukaan ymmärtänyt, mitä oikeastaan oli tapahtunut. Ihmisen ajatus ei kulje kärsiessä ja niinpä Aleksijevitsin piti vielä odottaa. Tsernobylista nousee rukous ilmestyi lopulta vuonna 1997.

Alkusysäyksen kirjalleen Aleksijevitš sai, kun hän tapasi Ljudmila Ignatenkon, paikallisen palomiehen vaimon. Mies oli hälytetty yöllä sammuttamaan voimalassa syttynyttä tulipaloa ja sinne tämä työtovereineen riensi ilman minkäänlaisia suojavarusteita. Seuraavana päivänä alkoivat rajut oireet ja neljän päivän kuluttua miehet siirrettiin Moskovaan sairaalan eristysosastolle. Kahden viikon päästä he kaikki olivat kuolleet. Ilman näitä miehiä voimakas säteily olisi voinut tuhota koko Euroopan elinkelvottomaksi.

Aleksijevitš ei keskity kirjassaan itse onnettomuuteen, vaan siihen, miten ihmiset sopeutuivat elämään onnettomuuden jälkeen menetettyään lähes kaiken. Hän tapasi kirjaansa varten paljon paikallisia, jotka kertoivat hänelle oudoista oireistaan, joita jotkut eivät tunnu edelleenkään ottavan todesta; viranomaisista, jotka käskivät lakata syömästä perunaa, muttei muutakaan syötävää ollut; epämuodostuneina syntyneistä vauvoistaan, joiden vammoihin ei saa korvauksia, koska todisteita siitä, että juuri radioaktiivinen säteily olisi ne aiheuttanut, ei kuulemma ole tarpeeksi. Ja niin edelleen.

Aleksijevitšin kirja on pysäyttävä lukuelämys. Se avaa lukijan silmät katastrofille, jonka kaltaista ei ollut koskaan ennen tapahtunut ja johon kukaan ei osannut mitenkään valmistautua. Inhimillinen kärsimys, jonka onnettomuus aiheutti sadoille ihmisille, koskettaa syvästi. Toisaalta myös Valko-Venäjän kohtalo järkyttää. Iso osa pientä maata tuhoutui asuinkelvottomaksi ja silti viidesosa väestöstä asuu edelleen saastuneilla alueilla.

Tsernobylin voimalan tämänhetkinen tila saa myös lukijan raapimaan hermostuneena päätään: kukaan ei tiedä, missä kunnossa teräsbetonin ympäröimä rikkinäinen reaktori on. Robottien avulla hätäisesti rakennettua sarkofagia ei saatu aikanaan tiiviiksi ja tiedetään varmaksi, että kuori vuotaa – mutta miten paljon? Täytyy olla todella vankkumaton ydinvoiman kannattaja, jos tämä teos ei saa pientäkään epäilyä aikaiseksi siitä, voisiko energiaa sittenkin tuottaa jollain toisella tavalla turvallisemmin.

Aleksijevitš on joutunut teostensa kanssa myös valtaapitävien hampaisiin. Sodalla ei ole naisen kasvoja -kirjaa syytettiin epäisänmaalliseksi, kun siinä nostettiin esiin sodan pelottavuus ja kauheus. Rintamalla taistelleiden neuvostonaisten kiillotetun sankarimyytin mureneminen oli joillekin tahoille liikaa. Neuvostoliiton ja Afganistanin sodasta kertovasta kirjasta Aleksijevitš haastettiin oikeuteen saakka, mutta juttu raukesi lopulta. Tsernobyl-kirja taas ei ole ollut mieluista luettavaa niille, jotka pyrkivät (edelleen) peittelemään ja vähättelemään onnettomuuden seurauksia.

Svetlana Aleksijevitš nostaa läpi koko tuotantonsa esiin yksittäisen ihmisen kokemuksen ja kärsimyksen, joista jokainen sota, onnettomuus ja katastrofi koostuu. Ammuskelu ei koskaan ole pelkkää ammuskelua. Mukana on aina ihminen. Se toinen, joka kohottaa aseensa toista ihmistä kohtaan ja laukaisee; sekä se toinen, joka haavoittuu tai kaatuu; sekä näiden kahden läheiset ja läheisten läheiset, joihin jokainen yksittäinen tapahtuma jollain tavalla ennen pitkää kietoutuu ja siirtyy myös syntymättömille sukupolville.

Aleksijevitš kertoo kirjoittavansa siksi, ettei uusia sotia syttyisi ja että menneisyyden virheet voitaisiin välttää. Hän haluaisi, että kaikki lapset saisivat pitää lapsuutensa, sillä sen he ovat viattomina ansainneet. Toive on naiivi, hän myöntää sen itsekin, mutta jos kukaan ei pyri vilpittömästi parempaan maailmaan, ei mikään koskaan muutu.

Tutustuttuani Aleksijevitšin kirjailijauraan ja kahteen suomennettuun teokseen, taidan yhtyä mielipiteisiin siitä, että palkinto saisi tänä vuonna mielellään mennä Aleksijevitsille. Nobel-tunnustuksen myötä hänen tuotantonsa leviäisi entistäkin laajemmalle ja yhä useampi lukija tarttuisi hänen tärkeisiin teoksiinsa. Maailmamme tarvitsee lisää inhimillisyyttä ja Svetlana Aleksijevitšin kaltaisia empaattisia kirjoittajia.

Toimitukselta