Nainen äänessä – Sinikka Vuola

Kirjailijaesittely
16.12.2011

Toimitukselta: Kirjailija | Teema | Teos | Täky

Kaksi runoteosta kirjoittanut Sinikka Vuola esittäytyi vuonna 2007 ilmestyneellä esikoiskokoelmalla Orkesteri jota emme kuule. Kalevi Jäntin palkinnolla huomioitu teos soi vahvaäänisesti ja tyylillä. Toisen runokokoelmansa kuvaston Vuola haki korttipakasta. Kontrastien vahvistama Musta ja punainen (2009) on kuin pitopöytä: runsas ja tarkkaan punnittu.

Vuola kirjoittaa aistillisesti: yhtä lailla keholle kuin silmille tai korville. Hänen runojaan leimaa tietoisuus ruumiillisuudesta ja sukupuolesta. Vuolalle kirjoittaminen on kitkaista, ruumiillista työtä. ”Se joka tahtoo liikkua kevyesti lauseita pitkin/ saa kulkea pitkän matkan, kestää/ kengissä hiertävän hiekan”, Vuola muistuttaa esikoisessaan.

Runokieli taukoineen resonoi kehossa. Kielen soimaan saaminen vaatii kurinalaisuutta, tahtoa ja harjoittelua. Runoilija itse on selvästi harjoituksensa suorittanut: Vuolan komeasti soivat runot ovat kielen musiikkia parhaimmillaan.

Silmin kuultavaa

Vuolan esikoinen jakautuu kuuteen teemoiltaan yhteen nivoutuvaan osastoon. Kokoelma alkaa epävarmoissa, ahdistuneissa tunnelmissa. ”Sille joka tahtoo liikkua kevyesti lauseita pitkin/ pudotetaan sanalaahus, raskas/ haaste: tahdotko tätä/ nyt, suu natisee auki/ laskos laskokselta lauseet/ räpiköivät esiin/ Pulska lintu”. Runojen puhujien suhde ääneen, kieleen ja kommunikaatioon on mutkikas, jopa haavoittunut.

Jatkossa oman äänen löytäminen, omaan tahtiin soiminen alkaa tuntua yhä mahdollisemmalta, joskaan ei missään vaiheessa täysin ongelmattomalta. Samoin toisen kohtaaminen - yhteisen sävelen löytäminen - vaatii ponnistelua ja tuottaa kipua. ”Kaksi on muka yhtä, sama ääni/ kuitenkin toinen pyrähtää kauas yläpuolelle/---/ Läikymme vastakkain/ kaiken aikaa: kaksi ääntä ei mene tasan, jo seuraava sävel,/ puoliaskel poispäin Kun avaamme/ suumme, äänemme/ hylkivät toisiaan, öljy ja vesi”.

Orkesteri jota emme kuule -kokoelman runot liittyvät paitsi kuvastoltaan, myös rytmisyytensä puolesta musiikkiin. “Sellaista pimeyttä ei ole, jota musiikki ei / läpäisisi”, Vuola kirjoittaa. Musiikki tarkentaa kaikki aistit ja muistuttaa, miksi ne ovat olemassa.

Kahdesta maasta

Musta ja punainen rakentuu vastakohdille, aivan kuten kulttuurimme tähän asti. Kokoelma pelaa jungilaisten arkkityyppien kaltaisilla perushahmoilla: mies on kovera, nainen kupera. Teos jakaantuu kahteen maahan, toinen kuninkaan, toinen kuningattaren hallitsemaan. Vuola ei kallista vaakakuppia suuntaan tai toiseen, sillä voittajia ei elämänpelissä ole. Mies ja nainen, ylhäisö ja rahvas, tuttu ja vieras, elämä ja kuolema ovat kaikki paikalla järjestämässä yhteistä juhlaa.

Kokoelman vastakkaiset hahmot ovat arkkityyppisiä mutta ironisoituja, samaan aikaan menneeseen kuuluvia ja tätä päivää. ”Olimme kuin eri taajuudet, jokin viritti meitä/ mielensä mukaan,” kuningatar psykologisoi suhdetta etäiseen äitiinsä. Kohtaamattomuus vaivaa kaikkia kokoelman hahmoja.

Musta ja punainen alkaa tarinallisesti, mutta kokoelma ei kutoudu johdonmukaiseksi tai yksiselitteiseksi kertomukseksi. Puhujan paikka ei täsmenny, sillä hän on jatkuvasti ”kahden pahan välissä/ jumalan ja viettien välissä”. Yksittäiset runotkaan eivät asetu kirjan sivuille ihan odotusten mukaan. Tekstin fonttikoko vaihtelee sekin yllättäen. Samalla on selvää, että runot on sommiteltu, sanat ja kirjainkoot valittu ja sijoitettu paperille tarkkaan harkiten.

Kokoelman jännitteen luo ristiriita järjestyksenhalun ja sattumanvaraisuuden välillä. ”Tämä maisema on rikki, minun täytyy korjailla sitä!” huudahtaa runon hämähäkki kokoelman keskivaiheilla mutta jatkaa: ”Minut on kiinnitetty tähän järjestelmään niin monin langoin/ etten voi liikahtaa/ itse rajaamani verkon keskellä/ Mutta en ole ollenkaan huolissani sillä/ jumalat punovat parhaat juonet”. Kokoelman arvaamatta vaihtuvaa tahtia lyövät etsiminen, keskeneräisyys ja toiselle avoinna oleminen.

– Niina Holm –

 

Viimeksi päivitetty 4.4.2011
Teksti julkaistu Sanojen ajassa aikaisemmin.
Siirretty Kirjasampoon: Kimmo Leijala / 16.12.2011