”Mokomakin kirja, kuin olisi itseään katsellu” – Aila Meriluoto

Lasimaalauksen ”lyijypuitteet”

Aila Meriluoto muistetaan etenkin ensimmäisestä runokokoelmastaan Lasimaalaus, joka sai osakseen kriitikkojen ylistävät arviot ja oli ällistyttävä myyntimenestys ilmestyessään vuonna 1946. Lasimaalaus valikoitui voittajaksi yli seitsemänkymmenen käsikirjoituksen joukosta WSOY:n järjestämässä runokilpailussa. Kokoelmasta on vaikea keksiä enää mitään uusia luonnehdintoja, adjektiiveja tai attribuutteja. ”Suuri runotapaus, harvinainen ilmestys. Niin itsenäistä lyyrillistä debyyttiä on suomalainen runous tuskin vielä kokenut.”, kirjoitti V. A. Koskenniemi Uudessa Suomessa 17.1.1947. Ja kyllä, kokoelma on yhtä aikaa illuusioton ja optimistinen, uhmakas ja suora. Se resonoi suoraan vastoin odotuksia sodasta selvinneen sukupolven tuntoihin, sukupolven, joka joutui aloittamaan elämän monella tapaa alusta. Kokoelma oli perinteistä runoa parhaimmillaan, loppusoinnullista ja mitallista. Perinteinen oli myös sen sisältämä naiskuva, unelmoivan runotytön imago, jota Meriluoto joutui aktiivisesta vastustuksestaan huolimatta kantamaan vielä pitkään. Lasimaalaus oli kuitenkin vasta alkusoitto pitkälle kirjailijanuralle, joka vei Meriluodon kauas debyytin palvovista ja pateettisvoittoisista säkeistä. Jotain kehityksestä kertoo se, että ”Lasimaalaus”-runon puhuja sanoo auringolle käskevästi, leimahtaen: ”Paista!” ja viimeisimmässä kokoelmassa Miehen muotoinen aukko (2005) puhuja taas sokaistuu jo vähäisestäkin valon piirusta: ”Koillisessa valon arka ehdotus, valonarka./ Seisoin, katsoin. Äkkiä sokaistuin.”.

Putoavia enkeleitä

Viime aikoina Meriluodon nimi on ollut esillä keväällä 2009 elokuvateattereissa pyörineen Heikki Kujanpään ohjaaman elokuvan Putoavia enkeleitä yhteydessä. Elokuva kertoo Betonimyllärin, eli Lauri Viidan, ja Lasimaalauksen naisen, eli Aila Meriluodon, rakkaustarinan. Kuvaava on elokuvan kohtaus, jossa Lauri Viita nousee järvestä rajuna kuin hyökyaalto ja hänen rinnastaan alkaa vyörytä runoa. Vaimo eli Aila Meriluoto kirjoittaa nopeasti muistiin miehensä sanat, jottei tuuli niitä veisi mennessään. Laurin mukaan puhtaaksikirjoittajan virkaan ei olisi kuka tahansa sopinutkaan, ”se oli kunniavirka”. Meriluoto taas on myöhemmin ironisesti todennut roolistaan: ”Siihen minä sentään kelpasin”. Meriluoto kuvaa miestään omaelämäkerrallisessa teoksessaan Lauri Viita- legenda jo eläessään (1974), johon elokuva löyhästi perustuu, näin: ”Lauri Viita ei ollut kirjailija, vaan luonnonmullistus”. Viita oli ”voimanero”: miehessä yhdistyi epätavallinen fyysinen vahvuus, rajoista piittaamaton spontaanisuus, kompromissittomuus ja avoimuus. Samasta juuresta kasvoi myöhemmin se, mitä joku toinen kutsuisi aggressiivisuudeksi, tasapainottomuudeksi ja itsensä tehostamiseksi.  Viita sairastui skitsofreniaan ja kahdeksan vuotta kestänyt avioliitto päätyi eroon. Puhuttiin, että Meriluoto oli liiton aikana ”jäntevöitynyt”. Joku tuttavapiiristä kommentoi ironiseen sävyyn: ”No se on semmoista mökin akan sitkeyttä”.

Emigrantin elämää

Viita kuoli auto-onnettomuudessa 1965 ja Meriluoto lapsineen matkusti Ruotsiin. Meriluoto sanoo oppineensa oikeastaan ”puhumaan” vasta tuntemattomassa ympäristössä hakiessaan täsmällistä ilmaisua vieraalla kielellä. Ruotsissa vietettyjä 12 vuotta voi kutsua Meriluodon elämän vedenjakajaksi. Ruotsissa hän lopullisesti irtautui menneisyydestään ja Viidan vuorenjärkäleen kokoisesta varjosta. Meriluoto kuvaa varhaisnuoruuden kirjallisia tuotoksiaan lähes autistisen mykkyyden ja estyneen ujouden vastapainoksi. Meriluoto tunnistaa itsessään lapsuudesta tutun, yksinäisen pikkutytön: ”Jollakin tavalla minä olen siellä vieläkin, syrjässä, kaiteen yli kurkkimassa: tässä olen minä ja tuolla elämä” (Peter-Peter, 1971).

Saapuessaan Tukholmaan neljän lapsen äiti innostuu viikoiksi tapaamisestaan Harry Martinsonin kanssa ja runoilijalta saamastaan suukosta. Hänellä on tarve ihailla Runoilijaa, kuten hän kirjoittaa päiväkirjassaan (Vaarallista kokea 1996). ”Ehkä se on kiertotie oman itsensä hyväksymiseen”, hän jatkaa. Martinsonin Aniaran suomenkielinen käännös kuitenkin valmistuu 1963. Ennen kotiutumistaan itsenäiseen elämään Enköpingiin, Meriluoto tekee vielä piruetin rakkaudenkipeän kirkkoherran huusholliin Pohjois-Lappiin, jossa syntyvät kokoelmat Asumattomiin (1963) ja Tuoddaris (1965). ”Epärealistista pakoa, ehkäpä, mutta ”poissakin” on olotila, jossa on elettävä”, näin summaa Meriluoto päiväkirjassaan Pohjois-Lapissa vietettyä aikaa.

Juuri siksi: Enköpingissä

Etelämpänä on helpompaa. Meriluoto kirjoittaa: ”Pidän Enköpingistä. Pidän tästä pienestä kaupungista, joka on lähellä kaikkea (Sveriges närmaste stad), mutta ei ihan kohdalla missään. - - Enköping on asenne, ei konkreettinen paikka.”. Ympäröivä ruotsin kieli imeytyy pian kirjailijan uniin saakka. Se hätkähdyttää hetkeksi, mutta siihenkin sopeudutaan. Ruotsinkielisiä runoja on sijoiteltu suomenkielisten joukkoon kokoelmassa Silmänmitta (1969), jota Meriluoto itse pitää keskeisimpänä kokoelmanaan. Meriluodon kirjalliseksi ohjelmaksi muotoutui kokoelman runo Todistus:

Avaan suuni ja annan todistuksen
likeisistä asioista jotka olen nähnyt
kiihkoa täynnä koska asiat ovat täynnä kiihkoa
annan objektiivisen todistuksen itseni läpi
koska asiat kulkevat minun lävitseni
se on ainoa pätevä todistus
raivokkaasti, läheltä, oman rytmin mukaan:
tämä.

Subjektiivinen voi muuttua yleispäteväksi. Meriluoto kirjoittaa: ”Uskaltaa nähdä itsensä, uskaltaa sanoa kaihtamatta, koska se on minua ja vain sitä kautta yleispätevää”.

Peter-Peterin ”paperirakkautta”

10.5.1957 Meriluoto kirjoittaa päiväkirjassaan: ”Olen bergtagen, besatt, riivattu, kirjoitan kirjeitä kuin hullu, aamusta iltaan, päivästä toiseen – ja olen onnellinen, rakastunut, rikas, täpötäynnä ja kaikki järjettömästi ja ilman katetta”. Vajaan vuoden kestävä, intensiivinen rakkaus Mart Sarnetiin ja suhteen tyly loppu synnyttävät romaanin Peter-Peter (Erään rakkauden asiapaperit). Romaani koostuu Sannan kirjeistä Peterille. Sanna on pikkukaupungin kirjastonhoitaja, leski ja yksinhuoltaja, ei enää niin nuori. Peter on lääkäri ja runoilija, keski-ikäinen perheenisä. He kumpikin ovat Ruotsissa asuvia ulkomaalaisia. Kirjasta kehkeytyi kirjallinen skandaali sekä Ruotsissa että Suomessa. Miksi? Sitä on nykyään enää vaikea ymmärtää. Joka tapauksessa ainakin kuukautisista kertovat kohdat poistettiin romaanista.

Pekka Tarkka haukkui Peter-Peterin kritiikissään Helsingin Sanomissa. Silti kirjaa luettiin, siitä sukeutui elokuva sekä kirjailijaa lennätettiin Suomen ja Ruotsin väliä Kirjeenvaihdosta muodostuva romaanin runko, ”paperisuhde”, heijastelee fysiologista rakkaudentarvetta. Erotiikka, joka kulkee pohjavirtana halki koko Meriluodon tuotannon, on hienovaraisesti ja intensiivisesti romaanissa läsnä. Kirjeiden päiväykset juoksevat 22.10.69, 7.12.69, 26.12.69, 17.1.70, 12.2.70, 9.3.70, 22.3.70, 3.4.70, 10.4.70, 18.4.70, 23.4.70, 30.4.70, 5.5.70, 12.5.70 – ja viimein lause: ”Olen unohtanut, madame. Olen unohtanut. – Peter Mackus”. Sannan kipeään itsenäistymiseen suhteen jälkeen kutoutuu tieto siitä, että ”erotiikka on ihmisessä alue, joka ei muutu vaan kompastuttaa ikuisesti, huikaisevalla valollaan”.

Lörpöttelyä, legendoja, päiväkirjamerkintöjä

Meriluoto palasi kotimaahan vuonna 1974. Hän kirjoitti WSOY:n pyynnöstä Viidan elämäkerran Lauri Viita – legenda jo eläessään (1974). Kirja on hieno, avoin ja henkilökohtainen tarina. Hän ei edelleenkään arvostele Lauri Viitaa, vaan näkee päällimmäisenä miehen epävarmuuden omasta olemassaolosta ja suunnattoman rakkauden kaipuun. Viita itse kirjoitti kissankokoisin kirjaimin kirjeeseensä Meriluodolle: ”JONKUN TÄYTYY RAKASTAA MINUA, MUUTEN MINÄ EN VOI OLLA OLEMASSA. - - Aila, ole minulle hyvä ja katso: kaikki minun  mieleni pedot kyyristyvät jalkoihisi ja nuolevat Sinun aamutossusi tupsun…”.

70-luvulla, modernismin myötä runokieli vapautui entisestään ja niin myös Meriluodon lyriikassa. Itse Meriluoto kutsui tyyliään ”lörpöttelyksi”, ja puheenomaisuuteen runot taipuvatkin, Elämästä - kokoelmasta (1972) alkaen. 1980-luvulla Meriluodon runojen yleisin aikamuoto on imperfekti, niiden puhuja kääntyy menneeseen, muistoihin. Monia runoja tekee mieli lukea autobiografisesti, etenkin kun pitää mielessään Meriluodon ”Todistus”-runossa antaman ohjelmanjulistuksen. Varokaa putoavia enkeleitä- (1977), Talvikaupunki- (1980) ja Ruusujen sota-kokoelmissa (1988) liikkuu tuttuja ja nimeltä mainittuja hahmoja, kuten Lauri, isä, sisar ja tietenkin Aila.

Vuonna 1986 WSOY julkaisee ensin Meriluodon päiväkirjat vuosilta 1944 – 1947, Lasimaalauksen läpi, ja kymmenen vuotta myöhemmin päiväkirjat vuosilta 1953 – 1975, Vaarallista kokea. Viiden tuhannen erä myöhempää päiväkirjaa vietiin kaupoista kahdessa päivässä, yllättävää kyllä, kun kyseessä on keski-ikäisen naisen muistiinmerkinnät. Yksityisillä sanoilla on arvonsa. Päiväkirja on intiimiydessään ja subjektiivisuudessaan yleispätevää ajan kuvausta, sukellus naisen kokemismekanismeihin, kirjailijan työhön. Meriluoto itse kommentoi päiväkirjojaan näin: ”Tämä ei ole kuvastin, tämä on sata kuvastinta, jotka silmänräpäyksen ajan heijastavat jonkin kuvan – minkä, ehtiikö sen nähdä? Ja kaikki peilit ovat vääriä”. Päiväkirjojen kautta lukija saa kirjailijasta monipuolisemman kuvan. Näin arkisista paloista kaikki koostuukin? Kirjailija näyttäytyy hetken ”pienenä ihmisenä”.

Päiväkirjat ovat osa Meriluodon kirjallista prosessia. Sivujen mittainen vaellus palkitsee kirjailijan, loppupuolella hän kirjoittaa: ”Kirjoitan toisin tänään. Olen minä. Haparoin. Olen inhimillinen ja sitä en ollut 20 vuotta sitten. Mutta tänään lähestyn, kaikessa pienuudessa, viisautta. Ja minä uskon senkin, että sana jonakin päivänä ”har ett grässtrå inom sig och lyser grönt”. Minä rakastan ruohonkortta”.

Minä tahdon tehdä sinulle jotain oikein kaunista

Viimeisimmät kokoelmat Miehen muotoinen aukko ja Kimeä metsä (2002) näyttävät, että jutustelevan ilmaisun takana runojen puhujan ääni on kuitenkin perilyyrillinen. Periksi antamaton subjektiivisuus, intiimi ääni puhuttelee. Kimeässä metsässä Meriluoto punoo eri aistimuksia, aistien todellisuudesta naaraamia paloja yhteen, synestesian kuviksi. "Kuuleminen on täyttä näkemistä.", Meriluotoa lainatakseni. Kimeää metsäähallitsee kesän ja pimeyden, kuoleman ja erotiikan kuvien rinnastus: "Nainen avaa käsivartensa, hymyilee. / Nuori rakastajani, Thanatos." Kuolema ja erotiikka ovat saman asian kaksi puolta.

Miehen muotoisessa aukossa tehdään jo sovintoa menetysten ja luopumisten, rakastetun ja vihamiesten, miksei ohikulkijoidenkin kanssa: ”Sitten tasaantuu/ asvaltti ei aukoile pieniä vihaisia silmiä,/ reikiä joihin kompastuu. En kompastele./ Naurahdan linnuille. Ne nauravat epävarmasti vastaan,/ katsovat heti pois,/ lentävät heti omilleen.// Olen tekemässä sovintoa./ Suljen raskaan oven keveästi, pamahtamatta./ Tarjoan käsivarteni,/ katson itseäni silmiin: mennäänkö yhdessä?. Kuten kokoelman nimikkorunossa, ”minä” todella haluaa tehdä itselleen jotakin oikein kaunista.

Kehä siis piirtyy täydeksi, kaareutuu. Lasimaalaus kertoi ihmisestä, joka uhmakkaasti tunsi ”kuoleman ankarat kasvot” ennen ”prinssi Elämän saapumista”. Viimeisimmissä kokoelmissa kuolema vilahtaa jo tuttuna, tummana hahmona olan takana tai vaikka miehen muotoisena aukkona, jonka ”läpi minä palasin”.

- Virve Miettinen -
 

Viimeksi päivitetty 25.5.2009
Teksti julkaistu Sanojen ajassa aikaisemmin.
Siirretty Kirjasampoon: Kimmo Leijala / 15.11.2011