Komisarion kyydissä Turusta Luxemburgiin - Max Manner

Nykyisin Luxemburgissa asuva Max Manner jatkaa vahvaa turkulaista dekkariperinnettä. Manner on tähän mennessä julkaissut kaksi vetävää dekkaria, joissa rikoksia tutkii turkulainen komisario Anna Mäki. Esikoisteos Revanssi (2007) käsittelee Turkua ravistelevaa murhasarjaa, johon kansanedustajaehdokas Mikko Murtovuori näyttää sekaantuneen. Demi-Sec (2008) siirtyy sujuvasti Turusta Luxemburgiin, jossa Anna Mäki tempaistaan lomamatkallaan mukaan kansainvälisen huumekaupan ja suomalaispoliisin murhan selvittämiseen. Painettujen romaanien lisäksi Manner on julkaissut Helsingin Sanomien blogisivuilla Suomen ensimmäisen verkkodekkarin Revontulet.

Dekkarikirjailijoita ja heidän teoksiaan on hieman hankala käsitellä kirjailijaesittelyissä, koska esittelyn kirjoittaja joutuu koko ajan taiteilemaan sen kanssa miten paljon teosten teemoista ja juonesta voi paljastaa pilaamatta lukijoiden lukuiloa. Ratkaisin esittelyn perusongelman lähettämällä kirjailijalle pinon kysymyksiä, joiden tarkoituksena on avata hieman Mannerin kirjailijakuvaa. Hyvät lukijat, Max Manner, olkaa hyvä!

Olet aito turkulainen eli Heidekenilla syntynyt. Miksi muutit Luxemburgiin, eikö Helsinki olisi ollut lähempänä?

Elämä koostuu muistojen keräämisestä, ja se näköjään heittelee rujoa ihmispoloa milloin minnekin; tällä kertaa tienviitat sattuivat opastamaan Luxemburgiin. Ja ei, en tosiaankaan ole karussa kotimaan verottajaa...

Kaikella on kai tarkoituksensa, uskon siis kieltämättä jonkinlaiseen johdatukseen, ilman sen pidemmälle tässä yhteydessä meneviä tarkennuksia. Helsinkikään ei olisi todennäköisesti ollut huono vaihtoehto, jos olisin ollut pelkän oman valinnan edessä ja varassa. Niin ei kuitenkaan ollut, joten en sattunut päätymään - laulun sanojen mukaisesti - "turkulaiseks Helsingis".

Millaista on dekkarikirjailijan keskieurooppalainen elämä? Istutaan kaulaliina huolettomasti olan yli heitettynä katukahvilassa pastis ja kahvi edessä, katsellaan ohikulkijoita ja raapustetaan huomioita moleskiniin?

Pastis on tosiaan loistava valinta, ja edellä mainittu kuvaelma on muutenkin täysin oikeaan osunut, vaikka tuhkakupissa käryävä havannalais-sikari ja musta baskeri kysymyksen asettelusta puuttuivatkin. Sellaistahan se on, valitettavasti, vaikea siihen on oikein kyllästyäkään – henkilökohtainen sihteerikkö nappaa käsikirjoituksen kertasanelusta paperille ja sitä rataa suoraan kustantajalle, rahaa tursuaa ovista ja ikkunoista.

Tosiasiassa kirjailijaelämä on kai samanlaista ja yhtä köyhää – muutamaa poikkeusta lukuunottamatta - kaikkialla, paikkakunnasta, maasta tai maanosasta riippumatta. Kunnollisen työpäivän aikana kulutan ennemminkin sormenpäitä, lopun enteitä oireilevia hermojani, kannettavan tietokoneen kulunutta näppäimistöä, vanhaa korkeaselkäistä nahkatuolia, pakaralihaksia, askillisen menthol-savukkeita ja kolme pannullista äkläkkää saksalaista kahvia, johon kyllä pakon edessä tottuu.

Ovatko Turku ja Luxemburg eli teostesi tapahtumapaikat länsieurooppalaisten kaupunkien ääripäitä? Eli kaksi näin erilaista kaupunkia innostavat kirjoittamiseen?

Eivät ehkä ihan ääripäitä kuitenkaan: jos Tampere on kerran Suomen Manchester, niin Turku on kai sitten Suomen Pariisi, kuulee joskus sanottavan. Luxemburg ja Turku ovat molemmat kovin kansainvälisiä ja perinteikkäitä kaupunkeja - ovat varmaan aina olleet -  vaikka erojakin tietysti löytyy: Turun perustivat ruotsalaiset 1200-luvulla, Luxemburgin (Lucilinburhuc) taas alun perin roomalaiset pari tuhatta vuotta sitten. Kun risteyttää näiden kahden mielenkiintoisen kaupungin havaintoja, kokemuksia, tunnelmia ja kulttuuria, saa näköjään aikaan maxmanner-tyylistä aikuisten dekkarihömppää.

Harvemmin kukaan dekkareita hömpäksi kutsuu. Mistä moinen määritelmä?

Kyse on kai lähinnä siitä, että ymmärtää nöyrästi oman paikkansa kaunokirjallisuuden laajassa ja kunnioitusta herättävässä kentässä. Suhtaudun rikoskirjallisuuteen aikuisten satuina, viihdehömppänä, lempeästi hellitellen, mutten kuitenkaan vähätellen. Hömppä on siis tässä yhteydessä lempinimi varsin positiivisessa mielessä, ja kyseisenkin taiteenlajin harrastaminen vaatii näin ollen omanlaistaan lahjakkuutta.

Dekkareita ei ole mielestäni tarkoituskaan lukea ryppyotsaisen totisena virheitä tai sulia mahdottomuuksia sormella osoitellen, vaikka aihe juonineen saattaisi joskus olla haudanvakavakin. Joskus ärsyttää, kun rikosromaanista saatetaan sanoa, ettei se ole uskottava. Monella rikoskirjailijalla kun on tarkoitus muutenkin liikkua tarun ja toden hämärällä rajamaalla - ero jää joskus hiuksenhienoksi, ja lievää lipsumista esiintyy kaikissa lajityypin teoksissa, niin uskon, riippuen osittain myös lukijan omasta asenteesta.

Siksi toiseksi, meitä ympäröivä reaalitodellisuus tarjoaa aika ajoin niin uskomattomia sattumuksia ja tapahtumia (esimerkiksi Fritzlin kellarilapset Itävallassa), ettei niitä kykenisi yksikään kirjailija oman mielikuvituksensa siivittämänä edes sepittämään. Minun näkökulmastani on vain enemmän tai vähemmän todentuntuista tekstiä suoltavia dekkaristeja, eikä tämä piirre suinkaan ole suoraan verrannollinen lukunautintoon saati sitten kirjailijan menestykseen – jauhelihakastike perunamuusilla ei kuulu yhdenkään Michelin-tähtiä omaavan ravintolan listalle, mutta kyllä sitä nälkäänsä syö, ja useimmiten jopa ihan hyvillään.

Samaan hengenvetoon koen mieluusti olevani enemmänkin viihdehömpän sepittäjä kuin rikoskirjailija sanan varsinaisessa merkityksessä. Kun ei ota itseään hirveän vakavasti, ei myöskään putoa kovin korkealta.

Miksi halusit juuri dekkarikirjailijaksi?

Kolistelin kustantajien rautaportteja ensin huumorisävytteisillä tarinoilla. Niitä syntyi vuosien saatossa muutamia, yksi lasten satukin taisi mahtua joukkoon. Kuvittelin olevani huumorimies parhaasta päästä, Suomen seuraava Arto Paasilinna tai uudestisyntynyt Jari Tervo. Kustantajat eivät olleet suureksi hämmästyksekseni asiasta laisinkaan samaa mieltä. Pään seinään hakkaamista kesti reilut kymmenisen vuotta, kunnes sain kantavan idean dekkariin syksyllä 2006. Käsikirjoituskyhäelmä tuotti täysin yllättäen kustannustarjoukset neljältä eri kustantajalta, ja sillä tiellä, tai paremminkin sen ensi metreillä nyt siis olen, niin toivon.

Osuin oikeaan paikkaan, oikealla tekstillä ja täysin oikeana aikana - sattumalla ja hyvällä onnella lienee oma osuutensa tapahtumissa, suurikin.

Harmittavaa tässä on se, että pidän itseäni edelleen huumori-ihmisenä, ja teokseni aiheineen taas ovat enemmänkin vakavansorttisia kuin ratkiriemukkaita, ellei niissä esiintyvää tahatonta komiikkaa sattumalta noteerata.

Päähenkilönäsi on ylikomisario Anna Mäki. Miksi mieskirjailija valitsee päähenkilökseen naisen - onko naisen pään sisään tunkeutuminen kiinnostavampaa kuin miehen?

On, erittäin mielenkiintoista ja vaikeaa, miehelle jossain määrin jopa mahdotonta. Kun miespuolinen putkiaivo yrittää vääntää omaa ajatuksenjuoksuaan naisen tippaleiväksi, on tehtävä sanalla sanoen haastellinen. Syy naissankarin valintaan oli puoliksi vahinko, puoliksi tahallinen teko: Turun dekkaristijuna tuntui olevan jo täynnä humoristisia ja kovaksikeitettyjä, amerikkalaistyyppisiä miessankareita. Päätin siis tehdä reilun kurssimuutoksen ja tarttua rohkeasti naiseen sekä dekkarigenren mittareilla astetta vakavampaan tyyliin. Sain samalla kyseenalaisen kunnian olla yksi harvoista, ellen ainoa, kotimainen miesdekkaristi, jonka kirjojen päähenkilönä tosiaan seikkailee nainen.

Mistä kirjojesi aiheet ja teemat tulevat?

Lyhyesti sanottuna: elämä itsessään on todellinen ideoiden ylitsepursuava runsaudensarvi. Kirjoitan menneisyydestä, nykyisyydestä ja tulevasta. Aiheet ja ideat pyrin ammentamaan kaikesta kuulemastani, maistamastani, näkemästäni, tuntemastani - eletystä ja koetusta elämästä meidän kaikkien ympärillä.

Teemat sinällään noudattavat melko perinteistä dekkarihenkeä, mutta itse tarinoilla tavoittelen mielelläni tietynlaisia ajankohtaisuuksia ja nykyajan lainalaisuuksia. Haluaisin myös tarkastella yhteiskuntaa sekä yksilöiden psykologisia kysymyksiä ja etenkin niiden varjoisia puolia osin melko kriittisestäkin näkökulmasta. Tehtävä vaatii joskus lievää faktojen karrikoimista tai mutkien oikomista, ja se olisikin siten kysymyksenä jo kokonaan oma lukunsa.

Aiheita ja niiden eri sävyjä tarjoavat myös ajankohtaiset koti- ja ulkomaanuutiset ja vaikkapa kaikenlainen musiikki; niistä saa irti paljon tunnelmia ja omalle ajallemme tyypillisiä ilmiöitä.

Millainen musiikki? Millainen olisi esimerkiksi Demi-Secin soundtrack?

Demi-Secin soundtrackilla laulaisi todennäköisesti Patricia Kaas, koska hän on Anna Mäen suosikkiartisti, ja teoksessa liikutaan ranskankielisellä alueella. Vaikkapa esimerkiksi Les hommes qui passent (Miehet, jotka kulkevat ohi, vapaasti suomennettuna) tai sitten Florent Pagny ja Chanter. Musiikki on ja tulee olemaan olennainen osa teoksiani, siihen myös viitataan kotisivuillani Tarinoiden musiikki-osiossa. Koen musiikin voimavaraksi, mukavaksi mausteeksi leipätekstin välissä. Sen verran voin myös paljastaa, että ensi vuoden teokseen tulee autorisoituja lyriikkalainauksia muun muassa juuri Patricia Kaasilta, Nightwishiltä ja Irinalta.

Kotisivullasi on annettu kirjojesi päähenkilöille kasvot ja tausta. Vastaavatko he omaa käsitystäsi henkilöistäsi?

Olen valinnut suurimman osan kuvista itse ja päsmäröinyt kukkona tunkiolla myös henkilöhahmojen taustojen parissa, joten kyllä, ne vastaavat omia mielikuviani melko hyvin - eivät täydellisesti, mutta riittävän kohtuullisesti. Lukijallekin pitää toki aina jättää omaa liikkumatilaa ja tulkintavaraa. Kotisivujen suhteen päädyin kyseiseen ratkaisuun siksi, että haluan tehdä ja nähdä asioita omalla persoonallisella tavallani, yleisestä ja totutusta tarjonnasta ehkä hieman poiketen. Romaanihahmoille kasvojen antaminen liittyy myös tietynlaiseen elokuvamaiseen ajatteluun: kun kirjoitan, näen lauseiden muodostamat tapahtumaketjut mielessäni elokuvan tapaan. Tuo kirotun filmi ei tahdo aina katketa silloinkaan, kun pitäisi jo luovuttaa yölle ja raahautua koneen ääreltä nukkumaan...

Olet myös kirjoittanut verkkodekkarin Revontulet. Millä tavalla sen kirjoittaminen erosi perinteisen romaanin kirjoittamisesta? Haluaisitko kirjoittaa enemmänkin suoraan verkkoon?

Jos romaanin käsikirjoituksen laatiminen on maratooni, jatkosarjana luku kerrallaan ilmestyvän ajankohtaisen verkkodekkarin kirjoittaminen on sadan metrin aidat, siinä vertauskuvallinen ero.

Revontulet oli käsittääkseni ensimmäinen todellisuuteen nojautuva verkkodekkari lajissaan. Siinä fakta ja fiktio sulivat varsin voimakkaasti yhdeksi ja samaksi tarinaksi. Juuri se – tarinan päivänpolttava ajankohtaisuus - teki verkkodekkarin kirjoittamisesta, tai oikeammin luku luvulta rakentamisesta erittäin mielenkiintoisen kokemuksen. Kun palautekin oli yllättävän runsasta ja pääosin positiivista, tunnelma jäi lopulta varsin kannustavaksi. Revontulet olikin ehkä yksi tähänastisen kirjailijan "urani" kohokohtia, monessakin mielessä. Nähtäväksi jää, saanko tilaisuutta tehdä Revontulille joskus jatkoa - se saattaisi olla mukavaa.

Onko Anna Mäki -dekkareille tulossa jatkoa?

Kirjoitan parhaillaan huhtikuussa 2009 julkaistavaa, Anna Mäkeen perustuvaa rikosromaania.

Ensi vuoden dekkari tuo kuitenkin mukanaan hieman muutoksia, tuleva romaani kun on samalla aloitusteos vuonna 2011 päättyvälle Annika Malm-trilogialle.

Minkä kirjan olisit halunnut itse kirjoittaa?

Niitä on useita kymmeniä. Ensimmäisinä mieleen tulevat klassisesti Väinö Linnan Tuntematon sotilas ja Henning Mankellin Riian verikoirat.

Anna vielä lukuvinkki uusille kirjojesi lukijoille?

Tuleva Annika Malm-trilogia saattaa kiinnostaa dekkareista innostuneita. Siksi on syytä tutustua ennalta myös Revanssiin ja Demi-Seciin...

- kysymykset laati Tuija Lassila

Viimeksi päivitetty 27.10.2008
Teksti julkaistu Sanojen ajassa aikaisemmin.
Siirretty Kirjasampoon: Kimmo Leijala / 7.11.2011