Niina Hakalahti

Kirjailijaesittely
7.11.2011

Toimitukselta: Kirjailija | Teema | Teos | Täky

”Ironia ja huumori ovat minulle tärkeitä keinoja vakavienkin asioiden ilmaisemiseen” kirjoittaa kolme runokirjaa ja kaksi romaania tähän mennessä julkaissut Niina Hakalahti. Tämä näkyy hänen tuotannossaankin. Esikoiskokoelma Nainen repii palan oranssia sai Halla & Yö -lyriikkakilpailun ensimmäisen palkinnon vuonna 1990. Runojen aiheita ovat nainen, erotiikka, parisuhde ja ero. Samaa aihepiiriä käsittelevät myös toisen kokoelman Ole sinä voin värinen (1993) runot, parisuhteen rinnalla kuvataan myös yksinäisyyttä. Runokuvat ovat kiinnostavia ja tuoreita, myös huumorin pilkahduksia runoista löytyy.

Kolmas kokoelma Jotkut ja toiset (1997) on vastustamaton kokoelma, joka jo ensirunollaan houkuttelee tarttumaan tiukemmin kirjasta kiinni. Runoilija kuvaa runoissaan arkea, joka on moniulotteista ja haluttavaa. Huumoria on enemmän kuin aiemmissa kokoelmissa. Huumori näkyy hienoisena ironiana ja lempeän vinona näkökulmana:

Kätevät asiat ja näppärät ratkaisut
täyttävät päivän.
Ruuan ja elämyksen saa tilata annoksina,
parvekkeelle pääsee ulkoilemaan
milloin vaan ja siellä saa
itse keksiä rattoisan ajanviettotavan.

Arki uppoaa Suuren Kategorian laatikoihin:
Hygienia, Kotitalous, Työ.

Resepti on tässä:
istu keskelle lattiaa,
kiedo arki harteillesi.
Ota taskulamppu ja valaise sillä myös valot.
Katso tarkkaan monta kertaa.
Sitten voit aloittaa juhlat kaiken löytämäsi kanssa.

Kokoelman nimirunossa arkea tarkastellaan erilaisten näkökulmien kautta. Runon vastapareiksi – jotkut ja toiset - tuntuvat asettuvan perheelliset ja sinkut, mutta tämä on vain yksi tulkintatapa. Runo antaa mahdollisuuksia moniin erilaisiin tulkintoihin:

Jotkut näkevät kalentereita toisilla
ja pyytävät: laita minut sinne!
Toiset avaavat auton ovia lastensa
mielikuvituskarhuille ja pitävät niistä hyvää huolta.
Jotkut tulevat surullisiksi ekonomisista
perhepakkauksista.
Toiset nukkuvat miesten, vaimojen, lasten ja
mielikuvituseläinten lämmössä,
jotkut taas taljan alla karhuista unelmoiden.
Toiset piirtävät kukkia ja jotkut poimivat niitä:
rakastaa, ei rakasta…
Toiset vievät siilille maitoa
ja jotkut eivät koskaan näe siiliä.
Toisilla sunnuntai on päiväkävelyä ja
kotoista astioiden kolinaa,
jotkut potevat sunnuntaita koko viikon.
Toisilla kaikki tapahtuu sopivasti ja ajallaan,
jotkut taas ovat kello kuuteen mennessä päässeet
vasta urheilusivuille.
Jotkut raivaavat umpihankeen ladun,
että toiset voivat sujuvasti hiihdellä.

Pihlajan läpi katsottuna jotkut näyttävät ihan pieniltä.

Hakalahden esikoisromaanissa Hengenahdistusta (2004) ironian ja huumorin läpi tarkastellaan kahden hyvin erilaisen ihmisen parisuhdetta ja sen ontumista. Sanna on sitoutumishaluinen kontrollifriikki, Pete puolestaan kammoaa kaikkea sitoutumista ja suunnittelua. Hänen tavoitteenaan on löytää valaistuminen mietiskelemällä Kasvun lapset -lahkossa. Sannalle Peten taipumus häipyä ja ottaa välillä etäisyyttä aiheuttaa ahdistusta ja epävarmuutta. Miten voi avoliitossa suunnata katseensa tulevaisuuteen, kun ei koskaan tiedä milloin toinen ottaa ja häipyy? Hakalahti kuvaa henkilöitään tarkasti ja monisäikeisesti, päähenkilöt ovat kaikkine oikkuineen uskottavia hahmoja. Sannan ja Peten ympärillään pyörii värikäs joukko ystäviä, oppilaita ja aatetovereita, joiden kuvauksissa ei juuri ironiaa säästellä.

Sipuli on Hakalahden tuotannossa toistuva ja muuntuva kuva. Esikoiskokoelman säkeistä ”en tiedä vieläkään mitä rakkaus tarkoittaa/ kun seison pyöreä sipuli kädessäni/ ja aurinko siirtyy pöydältä räsymatolle/ ja makuuhuoneessa on muutama neliömetri/ pyhitetty lemmelle” ei ole pitkä matka Hengenahdistusta -romaanin sipuliristiriitoihin. Sanna rakastaa ja syö sipulia, vaikka Peten lahkossa sipuli ja valkosipuli ovat sienien ohella kiellettyjä. Runon minän tavoin Sannakaan ei aina tiedä mitä rakkaus tarkoittaa. Hänet voi hyvin kuvitella keittiöön sipuli kädessään katsomaan auringon valon siirtymistä pöydältä räsymatolle ja odottamaan Peteä matkoiltaan parisängyn toiselle puoliskolle.

(Esittely on julkaistu aiemmin vuonna 2005.)

- Tuija Lassila -

 

Viimeksi päivitetty 16.6.2008
Teksti julkaistu Sanojen ajassa aikaisemmin.
Siirretty Kirjasampoon: Kimmo Leijala / 7.11.2011