Johanna Venho - Yhtä juhlaa

Teosesittely
10.7.2013
Toimitukselta: Teos | Kirjailija | Teema

Johanna Venhon kolmas runokokoelma Yhtä juhlaa ilmestyi äskettäin. Oheisessa haastattelussa Johanna Venho keskustelee kiitetystä uudesta kokoelmastaan tamperelaisen Radio Moreenin toimittajan Natasha Kosken kanssa.

Runokokoelmasta Yhtä juhlaa (WSOY 2006) 1. Mistä idea kirjaan tuli?

Olin kirjoittanut muutaman vuoden aikana tukun runoja, ja kun sieltä sitten seuloin parhaita esiin, huomasin, että niissä oli yhdistäviä tekijöitä: tematiikkaa, samankaltaista rytmiä ja pitkä toisaalta laulullinen, toisaalta kertomuksellinen muoto. Näitten alkusiementen ympärille aloin kutoa muuta kokoelmaa. Kun runoelma-ajatus jossain vaiheessa heitettiin ilmaan, oli helpompi alkaa ajatella kokoelman kaarta, ja uudet syntyvät runot kirjoitin niin, että sopivat tähän kokonaisuuteen. Esimerkiksi paikoin groteski runoilmaisu kuuluu tähän kirjaan.

2. Minkälainen kirjan kirjoitusprosessi oli?

Kuten äsken sanoinkin, kirjoitin kirjaa jossain vaiheessa aika tietoisena sen kokonaisuudesta, enemmän kuin kahdessa edellisessä kirjassani. Jotkut runot karsiutuivat siksi, että ne eivät sopineet tämän kirjan kokonaisuuteen, olisivat hajottaneet liikaa. Runojen kirjoitusprosessi noin yleensä ei voi olla täysin tietoinen ja hallittu, sitä voi ohjailla, mutta aika paljon on annettava vain mennä. Eli tällaiset analyysitkin mitä nyt teen, ovat jälkikäteen syntyneitä...sitä jollain tavalla tutkii itse omaa kirjaansa: ahaa, näin minä kirjoitin.

3. Mitä kirjan nimi kertoo sen sisällöstä?

Ainakin se kertoo sen että tässä on mukana ironiaa. Toisaalta se kuvaa arjen kahtalaisuutta, ja yleensä elämän: siinä on mukana juhla ja juhlan kääntöpuoli. Ja onhan se kivan hulmahtava nimi.

4. Miten tämä kirja eroaa kahdesta edellisestä runoteoksestasi?

Se eroaa eniten runojen muodon ja pituuden vuoksi. Tässä olen leikkinyt riimeillä, mikä on ihan uutta minulle. Toisaalta runot ovat muutenkin laulullisempia kuin vaikka edellisessä, Ilman karttaa -kokoelmassa. Huomaan, että näitä Yhtä juhlaa - runoja on hyvä lukea ääneen, rytmi sopii suuhun. Olen viime aikoina kokeillut myös laulujen sanoittamista... Myös runoelmatyyppinen muoto, se, että kokoelmaan kasvaa kertomusta lähestyvä kaari, on uutta. Ja se kertomuksellisuus tuo myös fiktion ja sadun tason mukaan runoihin. Joo, runoissa on fiktiota! Minultakin tuli Ilman karttaa -kokoelman jälkeen lukija kysymään, että miten on mahdollista, että olen synnyttänyt saunassa. En ollut synnyttänyt ollenkaan tuon kokoelman aikaan. Olisi karmean tylsää kirjoittaa vain omasta elämästään, senhän on jo kertaalleen elänyt... Kirjoitan siksi, että saan laajentaa todellisuutta kuvittelemalla.

5. Voitko mainita runoilijoita tai kirjailijoita, jotka olisivat osaltaan vaikuttaneet tämän kirjaan syntyyn?

Kaikki mitä lukee ja kuulee, vaikuttaa jollain lailla, ja kirjassa on aika paljon terveisiä riveillä tai rivien väleissä yhdelle ja toiselle. Siellä on ehkä avoimimmin tervehditty Saarikoskea, Plathia, Manneria, toisaalta Aale Tynniä ja tietenkin monia kansanrunoja, suomalaisen kansanrunouden pakanuutta ja kristillisyyttä yhdistävä maailma on vaikuttanut näihin runoihin, koko se asenne ja sanasto. Ja on siellä Kirsi Kunnaksenkin lastenloruihin viitattu ja muuta sellaista. Mutta kaikki, mitä lukee, vaikuttaa totta kai. Ihailen esimerkiksi paljon Sirkka Turkan kieltä ja mielleyhtymiä, toisaalta olen rakastanut esim. Wislawa Szymborskan tapaa sanoa yhtaikaa viiltävän kirkkaasti ja moniselitteisesti... joo, näitä kotijumalia on aika paljon.

6. Millaisia aihepiirejä kirjassa käsitellään, ja miksi olet valinnut juuri tällaiset aiheet?

Kun oli nippu tiettyä teemaa, eli tätä arkielämän myllyä eri tahoilta käsitteleviä runoja, oli luontevaa jatkaa teemaa, joka kiinnosti minua muutenkin. Arjen, tässä etenkin naisen ja äidin arjen kuvauksessa saan hyvin esiin sen yhden elämänfilosofiani, että vastakohdat ovat olemassa yhtä aikaa, koko ajan läsnä kaksinapaisuus: mennyt ja nykyinen, valo ja pimeä, elämä ja kuolema ja niitten kaikki ilmenemismuodot. Ja maanläheisyys on yksi runoja yhdistävä perusjuttu, sitä kierretään ja kaarretaan monelta taholta, maaperää, sinne on mennyttä maatunut ja siitä kasvaa uutta. Kansanrunojen sanasto ja maailma vaikutti aika paljon myös.

7. Mikä on kirjan punainen lanka? (Mikä sitoo runoja yhteen?)

Eniten sitoo runojen pitkä, moniosainen muoto ja toisaalta se maailma, joka runoihin muodostuu. olen käyttänyt aika paljon toistuvia kuvia ja kehitellyt niitä: kivi, luu, maaperä ja multa, lumi, kiertokulku ja muuntuminen, ja sitten tämä kahtalaisuus, vastakohtien yhdistäminen joka on koko ajan jollain lailla läsnä. Kirjan nimeä myöten.

8. Olet saanut runoihisi aineksia itkuvirsistä ja kansanlauluista. Miten niiden vaikutus näkyy kirjassa?

Se näkyy rytmissä, on lainattu suoraan kalevalamittaa paikoitellen, mutta ihan hiukan, mausteena. On poimittu kansanrunoudesta hyviä sanoja ja ilmauksia, ja eniten on lainattu sitä sanomisen sävyä: yhtaikaa konkreettista ja ronskin maanläheistä kieltä jossa puhutaan tunteista, muttei millään lailla siirappisesti. Kansanrunoudessa on paikoin aika julmaa kauneutta, ja tosiaan se pakanallisen ja kristillisen kuvaston väkevä keitos... Se on rytminsä ja kielen rikkauden takia valtavan alkuvoimaista sanontaa, minua sytyttää se kieli. Runous on kuitenkin ennen kaikkea kieltä: kielen varassa runo seisoo tai kaatuu. Jos kieli ei vie mukanaan, ei runosta ole mihinkään, tai se ei ole runo.

9. Minkälaista ihmiselämän vaihetta kirja kuvaa?

Ehkä ainakin oman kuolevaisuuden tajuamista jossain "elon vaelluksen keskitiessä". Lasten myötähän se tulee voimakkaasti esiin: lapset kasvavat, vanhempi vähenee, vai väheneekö... Luopumista, joka on samalla uuden saamista. Ja sellaista että kun joutuu tiukkaan paikkaan, on pakko löytää laulu tai loitsu joka auttaa selviytymään. Ja miksi näin on. Mutta en ajatellut suoranaisesti kuvaavani jotain tiettyä ihmiselämän vaihetta, ennemminkin niitä olemisen muotoja...

10. Mitä metsä runominälle merkitsee?

Muun muassa jotain kartoittamatonta, tutkimatonta aluetta, sellaista osaa myös minästä, josta voi löytää jotain uutta. Se on toinen todellisuus, johon on uskallettava mennä, vaikka pelkäisi eksymistä tai ties mitä lillukanvarsiin kompastumista tai näkymättömiin katoamista. Se merkitsee myös suojaa ja piiloa: siellä eivät sivilisaation lait päde, se ei ole rakennettu ja hallittu maailma, vaan todellisuus, jossa ihminen ei voi kuvitella olevansa herra. Siellähän ironisoidaan tällaista hirveän hallittua maailmaa, jossa nykyihmisen on elettävä, metsää ei voi hallita, se on omalakinen valtakunta, sellaisena vapauttava mutta samalla uhkaava. Käytän vanhaa sanontaa "metsänpuolimmaisella kädellä", "kirjoitan metsänpuolimmaisella kädellä", ennen on sanottu että kun työkalua on pidetty vasemmassa kädessä, se on ollut metsänpuolimmaisessa kädessä. Ajattelin muun muassa sitä että metsänpuolimmaista kättä ei voi hallita, ei täysin ohjailla, ja on siinä muitakin ajatuksia takana, suoritusyhteiskunnan vaatimuksista... Tässä yhteiskunnassa korostetaan rationaalista hallintaa aivan liikaa, se on kahlitsevaa. Toisaalta "moottoritien vieressä kyhjöttävä metsä" kuten Annina Karhu kirjoitti Kiiltomadon arvostelussaan, on paikka, joka on sivussa valtaväylistä - sinne pääsee piiloon, onko se onni vai onnettomuus, sitä runoissa mietitään.

11. Missä arvossa runominä pitää arkea?

Suuressa arvossa. "Arkinen" - sanaa käytetään usein väheksyvästi, mutta tässä kirjassa olen halunnut saada arjen soimaan. Vähäpätöisiltä näyttävistä asioista muodostuu kokonaisuus, jolla on merkitystä. Siellä on se arki-niminen runokin, jossa ihminen koetellaan jokapäiväisessä virrassa, ja siinä samassa virrassa ajelehtii kaikki, menneisyys ja nykyisyys, tarinat ja laulut. Ja arki on se joka ihmisen muovaa, ja josta lopulta löytyy suurin tyydytys.

 12. Minkälaista äitiyttä kirjassa kuvataan?

Äitiys pilkahtelee kirjassa siellä täällä, ja eniten tietenkin metri kertaa metri - runossa, jossa olen ottanut vähän ironisen asenteen äidin elämään ja ajatuksiin. Äitiyttä on vaikea kuvata, se pakenee koko ajan, on niin monenlainen koko ajan, ja eri-ikäisten lasten äitiys on erilaista. Metri kertaa metri - runossa halusin kuvata arjen ihanaa ja kamalaa myllyä joka imaisee runominän, jauhaa omia aikojaan ja siihen on vain heittäydyttävä. Risteilen siellä äidin ajatuksissa eestaas, keskeytyksiä tulee koko ajan, naapurien kommentteja ja toisten äitien peilikuvia, ja mukana on se luopumisen ajatus joka myös äitiyteen liittyy koko ajan, koska oman vanhenemisensa tajuaa konkreettisesti sen myötä, paikkansa lenkkinä sukupolvien ketjussa, jota joku voisi ajatella kahleenakin. Kirjassa kuvataan varmaan aika monenlaista äitiyttä, olen nappaillut lauseita ilmasta, lehdistä, ystäviltä... Ennen kaikkea isketään silmää kaikenlaisille yhden totuuden omistajille, huumori on selviytymiskeino: "päivät niin painavia ettei ole varaa enää olla vakava".

 13. Vertaileeko runominä itseään johonkin myyttiseen ihanneäitiin? Miksi?

Minun käsittääkseni ei vertaile. Kunhan elää. Ironisoi kyllä äiteihin kohdistuvia odotuksia siinä yhdessä runossa.

14. Kirjassa runominä tekee mielikuvitusmatkoja metsään ja omaan lapsuuteensa. Merkitseekö eskapismi jonkinlaista puhdistautumisen prosessia? Onko metsä runominän henkireikä, jonka avulla runominä tahtoo irtautua hetkeksi arjesta ja nollata kaiken?

On se myös sitä, ja paljonkin. Viittaan tuohon mitä edellä sanoin nykymaailman vaatimuksista ja hallintapakosta, metsä on "toinen paikka", houkuttava ja uhkaava. Sinne voi myös kadota.

15. Kuvaako kirja nimenomaan em. vapautumisen kokemusta?

Kuvaa, sitäkin: irtiottoa, siiville nousua, laulun matkaan lähtemistä, ylipäätään lähtemistä. Virtaan heittäytymistä: runojen kieli on täynnä tapahtumista ja vähän paradoksaalisestikin siihen sekaan heittäytyminen on ainut keino selviytyä kaikesta hengissä. Ei ole lukkoon lyötyjä totuuksia tai oikeita vastauksia, virrassa räpiköidessä tulee kaikenlaista vastaan.

16. Onko runominällä panteistinen käsitys maailmasta? Asettuuko runominä osaksi luonnon kiertokulkua?

On siellä sellaistakin sävyä. Kyllä hän kokee aika ajoin, paikka paikoin olevansa osa maata, multaa, puuta, luuta, kiveä. Tuntee omien rajojensa katoavan. Ja kyllä tuo kiertokulun ajatuskin on hyvä, onhan siellä aika vahvana se juonne että kuolemisen kautta mennään uuteen elämään, tehdään matka uuteen vaiheeseen... Minua miellyttää tuo luonnon kiertokulun ajatus kyllä, maatuminen, multa, ja että mullasta ja tuhkasta kasvaa uutta, se on kouriintuntuvaa.

17. Onko käyttämälläsi runsaalla kuvakielellä jokin erityistehtävä kirjassa?

Se muodostaa koko sen kirjan maailman. Toistuvat elementit ja kuvat joita kierrätetään ja muunnellaan, kerrataan ja kehitellään.

18. Onko Yhtä juhlaa taitekohdan kirja? (Tapahtuuko kirjassa siirtymä aikuisuuteen, vai jääkö runominä välitilaan?)

En ole oikeastaan ajatellut sitä noin, mutta ajattelin että se on jonkinlainen matka, en tosin tiedä päädytäänkö siinä mihinkään tiettyyn paikkaan, ei ehkä ainakaan yhteen paikkaan, mutta ehkä johonkin uuteen näkökulmaan, maan tasalle...

19. Miten käy luovaa työtä tekevälle naiselle, kun hänen on jaettava elämänsä ja aikansa lastensa kanssa? (Lyhyesti oma kokemuksesi runoilijan arjesta)

Aikapula on totta kai pienten lasten vanhemmilla ihan konkreettinen juttu, toisaalta sitten lapset haastavat koko ajan muuttumaan, mikä on hedelmällistä ja ruokkii luovaa prosessia. Pienen vauvan kanssa saa taantua ja elää aika lailla vaistojen varassa, isomman kanssa tulevat sitten toisenlaiset haasteet... Kyllä lasten kanssa eläminen on tosi stimuloivaa, ei siinä pääse kuivettumaan, arki rönsyää joka suuntaan ja siinä saa koetella omia rajojaan, ja lasten mielikuvitus on mahtavaa, samaten kielen kehityksen seuraaminen ja mielenkiintoiset ilmaisut joita lapset keksivät.
 

- Sinikka Koskinen - Viimeksi päivitetty 9.2.2011

Siirretty Kirjasampoon: Kimmo Leijala / 10.7.2013

Toimitukselta