Sirkka Turkka

Kirjailijaesittely
10.7.2013
Toimitukselta: Teos | Kirjailija | Teema

Kollega ja ystävä Arto Kytöhonka on kirjoittanut Turkan kypsyneen runoilijaksi jo paljon ennen ensikokoelman ilmestymistä. Kytöhongan mukaan Turkka oli jo 60-luvun loppupuolella ystäväpiirissään tunnettu lahjakkaana tarinankertojana, suullisen kerronnan mestarina. Näin hän kehitti oman autenttisen äänensä ensin puheen kautta ja vasta kypsänä taiteilijana oppi sekä ilmaisemaan itseään kirjoittamalla että rakastamaan tätä ilmaisumuotoa (Kytöhonka 1982: 53-54).

Turkan runoutta voikin varsin kattavasti lähestyä puheen näkökulmasta monin eri tavoin. Runot avautuvat tästä näkökulmasta kerronnaksi, joka suuntautuu suullisesti tutulle kuulijalle ja joka pyrkii erilaisin keinoin luomaan puheen illuusion. Näkemys runoista puheena rikkoo runon staattisuuden ja paljastaa sen liikkeen - juuri tämän liikkeen huomaaminen on Turkan runojen ymmärtämisen edellytys.

Sirkka Turkka julkaisi ensimmäisen runokokoelmansa "Huone avaruudessa" v. 1973, 34-vuotiaana. Sen jälkeen häneltä on ilmestynyt 11 runokokoelmaa. Turkan runous on alusta alkaen herättänyt kiinnostusta ja myös hämmennystä. "Tyylillisin ja lajiteknisin vaihteluin Turkka on eksyttänyt määritelmiin pyrkivät kriitikot: hypännyt niukoista luonnonrunoista laajoihin proosarunokokoelmiin, maisemameditoinnista poliittiseen draamaan, tunteilla ladatusta keskeislyriikasta äksyihin ja hullutteleviin sukukronikoihin tai kuvauksiin köyhän kirjailijan koiranelämästä." toteaa Suvi Ahola (1989: 740).

Ensikokoelman jälkeen Turkka julkaisi kolme proosarunokokoelmaa: "Valaan vatsassa"' (1975), "Minä se olen" (1976 ) ja "Yö aukeaa kuin vilja" (1978), joka sisältää myös kuusi säkeiksi jaettua runoa. Kokoelman säkeiksi jaetut runot ennakoivat Turkan paluuta perinteisempään runotyyppiin, jossa hän onkin sittemmin pysytellyt. Vuonna 1979 ilmestyneestä kokoelmasta "Mies joka rakasti vaimoaan liikaa" alkoi Turkan ehkä omimman runouden aika. Ensikokoelman hieman jäykkä niukkuus oli proosarunojen kautta avartunut persoonallisen puheenomaiseksi runokieleksi, joka löysi säemuodosta runon rytmiin uusia ulottuvuuksia.

Proosarunokokoelmia seuraavia kokoelmia on yleisesti pidetty Turkan parhaimpina; niillä hän on voittanut kaikki kirjallisuuspalkintonsakin. 1980-90-luvuilla Turkalta on ilmestynyt kokoelmat "Kaunis hallitsija" (1981) ,"Vaikka on kesä" (1983), "Tule takaisin pikku Sheba" (1986), "Voiman ääni" (1989) , "Sielun veli" (1993), "Nousevan auringon talo" (1997) sekä "Tulin tumman metsän läpi" (1999). Turkka on hyvin ennakkoluuloton sen suhteen, millaisista aineksista runo voi syntyä: arkipuhemaisten sanojen, tokaisujen ja rakenteiden rinnalla voi olla vieraskielisiä sanoja, lyhyitä riimittelyjä ja ikään kuin laulun pätkiä tai kertomuksenpalasia. Runojen rakenne voi vaikuttaa hyvin fragmentaariselta tai sitä voi sitoa hyvin tiivis ja monitasoinen toisto. Kaikissa runoissa tiheät näkökulmanvaihdokset luovat runoihin niin monenlaisia merkityksiä, että mikään tulkinta ei kykene niitä täysin saavuttamaan.

Runot kutsuvat lukijan hyvin omintakeiseen, syvästi koskettavaan maailmaansa, jonka löytämiseksi lukijan on tultava yhtä rehelliseksi ja avoimeksi kuulijaksi kuin runojen lyyrinen minäkin on. Eläimet ja luonto ovat keskeisiä elementtejä Turkan runoissa, mutta suhde niihin on vailla minkäänlaista kaunistelua - levollisesta ja kohtaloonsa tyytyvästä eläimestä tulee helposti ihmisen uhri. Suhde eläimeen on luonnollinen ja välitön, ankaruudessaankin helpompi kuin suhde ihmisiin, joka on runoissa kuitenkin hyvin keskeinen. Runojen henkilögalleria on suuri ja kosmopoliittinen, silti runojen tematiikka liikkuu usein kuolemassa ja ihmisen yksinäisyydessä; vastavoimaksi nousevat yleensä yksinkertaiset arjen ilot. Turkka yhdistää rohkeasti arkista ja ylevää - 1950-luvun runoilijoiden ja yleensä naisrunoilijoiden tapaan - mutta vie ääripäät ainutlaatuisella tavalla pitemmälle kuin ehkä kukaan muu suomalaisessa nykyrunoudessa. Groteskit kuoleman kuvat ovat rinnakkain äärimmäisen herkkien kuvien kanssa, joista välittyy syvä kauneuden pyhyyden kokemus.

Ääripäiden yhtäaikainen läsnäolo antaa Turkan runoille mahdollisuuden välittää hyvin koskettavia tunnelmia ilman sentimentaalisuutta, jota torjuu myös ironia ja joskus rehevä huumorikin. Turkan runoja on sanottu joskus eeppisiksi, joskus dialogiseksi, joskus rytminen eloisuus ja merkityksen monikerroksisuus on saanut vertaamaan runoja musiikkiin - Mahleriin, Villa-Lobosiin, polyfoniseen musiikkiin, joskus hyvinkin pitkälle menevään monitasoiseen toistoon on etsitty esikuvia kansanrunoudesta, erityisesti sen itkuvirsiperinteestä. Jokainen viisas määritelmä tunnustaa kuitenkin vajautensa ja rajansa. Kytöhongan sanoin: mitkään määritelmät tai oppineet vertailut eivät voi vangita Sirkka Turkan puhdasta ääntä, koska se on niin vaikeasti tavoitettava; se osuu liian lähelle sydäntä (mts.82).

Lähteet: Kytöhonka, Arto 1982: Sirkka Turkka. Poems. Introduction. Books from Finland 16: 53-54. Ahola, Suvi 1989: Nainen hevosena - Sirkka Turkka. Nevala, Marja-Liisa (toim.) "Sain roolin johon en mahdu". Otava. Helsinki

Virpi Jero Viimeksi päivitetty 17.11.2008

Siirretty Kirjasampoon: Kimmo Leijala / 10.7.2013

Toimitukselta