Timo Teräsahjo

"Liisa istui Einarin autossa ja haisteli auton vuorauksiin pinttyneen tupakan tuoksuja. Liisan jaloissa ratisi sora jota ei ollut imuroitu lattiamatolta aikoihin. Automatka kesti tuskin kymmentä minuuttia, mutta Liisasta se tun­tui kestävän pidempään kuin koulupäivä. Liisan isä oli nyt haudattu. Liisa ei tiennyt, miltä hänestä tuntui, hän vain nousi autosta pää roikkuen, yritti jaksaa vaihtaa ter­vehdykset. Tytti, Teijo ja Matias istuivat pienen keltaisen mökin portailla. Matildakin oli pihamaalla. Talo näytti Liisasta synkältä. Etäämpänä puiden peitossa virtasi tumma joki, ja aivan uudenlainen tunne alkoi nousta Liisan sisältä. Hän sääli yhtäkkiä Matildaa, sääli Tyttiä, koko maailmaa. Liisa katsoi koivussa laulavaa talitinttiä, sääli pientä lintua ja pilveä joka katosi tuulen mukana jäljettömiin. Liisa ymmärsi haluavansa tästä eteenpäin auttaa, ja siksi hän antoi Einarin käden lähestyä, levätä lämpimänä reidellään koko kotimatkan ajan."  (Thaimaalainen vaimo, 2005)

Timo Teräsahjo on vuonna 1968 syntynyt kirjailija, joka työskentelee Turun yliopistossa tutkimusassistenttina. Ennen debyyttiään, novellikokoelmaa Keksijän poika & muita novelleja (2002), hänen novellejaan oli ilmestynyt mm. Kulttuurivihkoissa ja Uuden kirjallisuuden vuosikirjassa Reviirissä. Esikoiskokoelman jälkeen hän on julkaissut kolme romaania, uusimman niistä vuonna 2005.

Teräsahjon tuotannolle on ominaista novellistinen, pirstaleinen ote. Hänen uusimman, Thaimaalainen vaimo -teoksen on sanottu olevan romaani, jonka erilliset, moniääniset osat ovat kuin novelleja. Kaikissa hänen kirjoissaan toistuu sama rakenne - ne ovat lyhyitä, loppuun asti hiottuja, niissä ei ole mitään turhaa.

Toinen Teräsahjon tuotannon näkyvä piirre on se, että hänen kirjansa kuvaavat melkein poikkeuksetta nuorten poikien ja lasten tuntoja. Hän antaa näille keskenkasvuisille oman äänen. Teosten henkilöt ovat usein kovia kokeneita, syrjäytyneitä ja haavoittuneita jollakin tavoin. He ovat eläneet rakkaudettomissa, välinpitämättömissä ja vähintäänkin kummallisissa perheissä, outojen vanhempien ja sisarusten seurassa. Perheissä on alkoholismia, päihteitä, hengen köyhyyttä, hyväksikäyttöä ja väkivaltaa. Traagisimpana piirteenä on kuitenkin rakkaudettomuus, joka seuraa läpi koko Teräsahjon tuotannon ja paistaa läpi teosten henkilöiden elämästä. Teräsahjo ei kuitenkaan syyllisty kauhisteluun tai moralisointiin, vaan hän kuvaan päähenkilöidensä elämää, joka vain on sitä mitä se on, siitä vain on selvittävä parhaimman mukaan.

Etenkin novelleista, mutta myös muustakin tuotannosta nousee esille motiivi ylitse muiden - muuttaminen ja häviäminen. Monessa esikoiskokoelman novellissa muutetaan toiselle paikkakunnalle, irtaudutaan tutusta, irrottaudutaan, paetaan tai kadotaan. Mikään ei ole pysyvää, vaan juurettomuus vaivaa novellien perheitä ja lapsia. Kuolemakaan ei ole henkilöille mitään kaukaista tai pelottavaa. Ihmiset ovat turtia. Välillä lukiessa tuntui, kuin pahat teot eivät tarttuisi novellien nuoriin, vaan ne ihan kuin luistaisivat pois kuin vesi hanhen selästä.

Thaimaalainen vaimo -romaanissa ääneen pääsevät erään perheen aikuiset lapset, jotka käsittelevät äitinsä kuolemaa, kukin eri tavoin. Lapsuuden traumoista nousee esiin välinpitämättömyyttä, seksuaalista hyväksikäyttöä ja isän vankilatuomio. Lukijalle kaikki paljastuu pikkuhiljaa, rivien välistä lukemalla, tulkitsemalla. Kaikkea ei sanota, vaan lukija saa itse paikkailla tekstin aukkoja mielensä mukaan, vihjeiden avulla.

Koskettavin Teräsahjon kaikista teoksista on romaani Jos joskus tulisi helle (2001), jonka kertojana on nuori poika Veke, joka elää alkoholisti isän, jatkuvasti nukkuvan pilleristi-äidin sekä kiusaavien veljiensä kanssa. Veke siirretään tarkkailuluokalta normaalien oppilaiden joukkoon, mutta sinne hän ei sopeudu. Normaalius on hänelle liikaa. Hänen ainoa seuransa on Jooseppi-koira, jota hän rakastaa ja jota hän hoitaa. Kaikesta välinpitämättömyydestä ja rakkaudettomuudesta huolimatta Veke itse on herkkä ja kykenee rakkauteen ja hyvään. Juuri tämä Veken herkkyys tuo lukukokemukseen valoa. Vaikka henkilöiden elämät ovatkin ankeita ja ahdistavia, löytyy teksteistä myös vapautusta ja uuden alkua. Usein lukija onkin se, joka näkee päähenkilöiden tilanteisiin sisälle ja kokee ne ahdistavina, eivät välttämättä itse teosten henkilöt. Ja näin myös lukija on se, joka kaipaa tämän vapautuksen tunteen, helpotusta kirjojen henkilöiden elämään.

Myös Veke löytää uuden alun, kuten myös Thaimaalaisen vaimon sisarukset. Molempien romaanien lopussa näkyy valo. Myös Päivä päivältä paremmaksi romaanin päähenkilö Mari toteaa romaanin lopussa: "Olin niin odottanut sisään pääsemistä. Olin uskonut täyttyväni silloin jollain ihmeellisellä muutoksella. Mutta ehkä sellainen muutos täytti vain jotkut, toiset jäivät vajaiksi, elleivät jopa tyhjiksi. Minä olin vihainen Markukselle ja muille - vaikken ehkä sittenkään niin kovin vihainen, sillä kyllä minäkin muuttuisin. Omalla tavallani, kunhan ensin päästäisin irti."

Laura Pitkonen, 2006 Viimeksi päivitetty 27.8.2007

Siirretty Kirjasampoon: Kimmo Leijala / 10.7.2013