Sanojen syvyys ja kuvien taika - Raija Siekkisen lasten kuvakirjat.

Kirjailijaesittely
18.10.2011

Toimitukselta: Kirjailija | Teema | Teos | Täky

Välillä lapsettaa (eikä sitä hirveästi hävetä tunnustaa). Tekee mieli ottaa nalle kainaloon, mennä peiton alle ja muistella kesiä mummolassa. Sitä kun luettiin ääneen Mestaritontun seikkailuja ja Eemeleitä. Silloin painun kirjaston lasten osastolle ja otan mukaani houkuttelevan näköisiä kuvakirjoja. Lapsiperheissä kuvakirjoja ahmitaan ja satuja luetaan, mutta muuten kuvakirja varmaankin harvemmin löytyy yöpöydältä vekkarin vierestä.

Eivätkä kaikki lastenkirjatkaan anna elämyksiä tai nostata tunteita. Nämä viimeisimmät käsiini ottamat sen tekivät, nimittäin Raija Siekkisen kirjoittamat neljä kuvakirjaa. Ilman kuvittajan osuutta ne olisivat kuitenkin vain hyviä tarinoita. Kuvat luovat niihin sen taian, jota lapsena osasi tuntea, josta aavistuksen tunnisti nyt jo kovasti aikuisena. Kolmen ensimmäisen kuvakirjan on kuvittanut Hannu Taina ja viimeisen Jaan Tammsaar. Hannu Taina muistetaan erityisesti Elina Karjalaisen Uppo-Nalle kirjojen kuvittajana.

Raija Siekkinen (syntynyt 1953 kuoli 2004) tunnetaan arvostettuna novellistina mutta hän on kirjoittanut myös kolme romaania neljän kuvakirjan lisäksi. Novellit, jotka edustavat suomalaisessa novelliperinteessä täysin omaa tyyliään, kertovat useimmiten naisista, muistoista ja entisistä parisuhteista. Myös tietyt miljööt kuten mökit ja merenrannat, erilaiset talot ja lentokenttä toistuvat. Aivan kuin novellien henkilöt olisivat irti ruumiistaan ja vain toteaisivat tapahtuneen vaikka samalla tuntevat vahvasti ja kokevat isojakin asioita. Kattavan kuvan Siekkisen novellimaailmasta ja kirjallisesta tyylistä saa vaikkapa kirjasta Novellit (Otava), joka on kokoelmateos kirjailijan novellituotannosta. Se ilmestyi vuonna 2007 eli kolme vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen. Eräs kirjakriitikko nosti juuri tämän teoksen parhaaksi vuonna 2007 ilmestyneistä arvostelemistaan kirjoista ja se ei ole mikään huono lukusuositus. Martti Anhavan kirjoittamista jälkisanoista saa aavistuksen Raija Siekkisen kirjailijapersoonasta. Tekstit sinällään jo kertovat kirjailijasta melko paljon. Siekkisen novellit ovat parhaimmillaan hitaasti luettuina ja muutama novelli kerrallaan.

Kirjailijan novellimaailmassa ja kuvakirjoissa on jotain yhteistä tunnistettavaa: runollisen kaunis mutta selkeä kieli, joka pysäyttää. Omanlaisensa hidas tunnelma, vaikka tarina vaivihkaa etenee päätepisteeseensä. Kuvakirjoissa on opetus, jonka soisi monien ihmisten syvällisesti oivaltavan, niin lasten kuin vanhempienkin. Siekkisen ja Tainan kuvakirjat ovat kahmineet palkintoja ulkomaita myöten.

Mutta millaisia tarinoita kuvakirjat kertovat?

Ensimmäinen kirja Herra Kuningas ilmestyi 1986. Siinä kaukaisessa maassa hienossa suuressa talossa asuu pieni yksinäinen mies, joka kutsuu itseään kuninkaaksi. Elämä on ylettömän kurjaa, koska kuninkaalla ei ole ainuttakaan alamaista. Auringonlasku ei tunnu miltään, eikä upea kirjastohuone kunnes eräänä aamuna - ovelta kuluu koputus. Sisään pyrkii kissa, joka kutsuu itseään tiikeriksi ja kietoo pian miekkosen tassunsa ympärille…ja tarina jatkuu. Mieleen tulee ajatus, että ihminen tuntee itsensä ”kuninkaaksi” kun on rakastettu. Ja onko se valta nyt niin tavoiteltavaa aina? Tainan kuvituksessa värit hehkuvat pehmeän turkooseina, vihreän ja sinisen sävyissä. Lempeimmässä kuvassa kuningas loikoilee kissansa kanssa auringossa terassilla.

Vaaleanpunertaviin, kellertäviin ja vihreisiin väreihin pukeutuvat Tyttö, puu ja peili (1987) kirjan henkilöt ja miljöö. Sen tarinassa maailman kaunein tyttö ja kenties maailman turhamaisin ja varmasti maailman yksinäisin, pelkää kauneutensa katoamista ja ihmisten kateutta. Tytön ikkunan alla kukkii nuori vehreä puu, joka päättää pitää upean lehvästönsä myös talven läpi, sillä se haluaa olla maailman kaunein puu – aina. Onneksi talossa asuu myös neuvokas mummo, joka tietää rohdot moisiin vaivoihin. Maailmasta tulee paljon mielenkiintoisempi paikka kun välillä katsoo pois peilikuvastaan ja lähtee ihmisten ilmoille. Joskus siihen on pakotettava itsensä ja joskus siihen pakottaa vanha viisas mummo. Kuva tytöstä lukemassa räsymatoilla on paljon puhuva.

Uteliaassa faunissa (1988) on jotain todella tenhoavaa. Se kertoo satuolennoista mutta samalla kylmästä, arkisesta ja todellisesta aikuisten maailmasta. Ehkä se jopa alleviivaa tietyt asiat, mutta loppujen lopuksi se ei haittaa. Faunien suku karkotetaan ihmisten läheltä metsistä, sillä niiden ilonpito häiritsee ihmisten yöunia ja päivän askareita. Maailma on täynnä vahtimista ja kieltoja. Ihmiset ovat myös lyhytnäköisiä vaikka kutsuvat itseään viisaiksi. Mitä enemmän kirjoja ja faktaa, sen viisaampia ollaan. Jopa faunien hyvää tekevä huilumusiikki on mukamas nuotin vierestä. Pahassakin ihmisessä on jotain hyvää ja hyvän voi saada esille rakkaudella, mutta entäs tyhmyys sitten? Se on kaikkein vaarallisinta, sillä tyhmiä yleensä ovat ne, jotka pitävät itseään kaikkein viisaimpina. Se, joka oikeasti osaa nähdä ja kuulla faunin, ei voi olla tyhmä. Jokaiseen kuvaan pysähtyy pitkäksi aikaa.

Jättiläiskala (1991) on tunnelmaltaan melko erilainen verrattuna aikaisempiin kuvakirjoihin. Suureksi osaksi se johtuu varmasti kuvituksesta, joka on mitä osuvin, muttei alkuunkaan yhtä lempeä, kuin Hannu Tainan pastellisävyiset kuvat. Köyhä kalastaja alkaa haaveilla jättiläiskalasta, jonka myymällä hän saa tarpeeksi paljon rahaa hankkiakseen vaimolleen hienon sormuksen, huivin ja kirjavahöyhenisen linnun. Pieniä kaloja kalastaja ei enää kelpuuta verkkoonsa, joten pian talossa nähdään nälkää. Sekä vaimo, että kalastaja kuihtuvat nälässä eivätkä edes enää muista miksi iso kala piti saada, mutta myrskyäkin uhmaten mies lähtee jättiläiskalaa pyytämään. Miten usein sitä myrskyä tarvitaankaan, ennen kuin asiat osataan laittaa tärkeysjärjestykseen - ja se oikea järjestys löytyy tämänkin kirjan lopusta. Tammsaaren kuvat ja henkilöt ovat isokokoisia ja värit vahvoja. Jättiläiskalakin näyttää sen verran pelottavalta, että parempi onkin, että se jää meren uumeniin.

Uteliaan faunin sanoihin on hyvä lopettaa:

Pieni fauni itse jäi elämään ihmisten maailmaan, sillä sitä kiinnosti millaisia ihmisiä se vielä voisi löytää. Nytkin se voi olla jossakin ihan lähellä tässä soittaen hiljaa musiikkia minun ajatusteni sekaan, niin että vähän väliä tekee mieli sanoa: KUMMALLISTA .

- Satu Vähämaa -

 

Viimeksi päivitetty 17.3.2008
Teksti julkaistu Sanojen ajassa aikaisemmin.
Siirretty Kirjasampoon: Kimmo Leijala / 18.10.2011