Muistin ja tarinoiden kutoja – Maritta Lintunen

”Suljen silmäni ja punon yhdeksi kaiken kuulemani – pienet tarinoiden pätkät, tokaisut ja lausahdukset kahvikuppien kilahdusten lomassa – ja alan sepittää niistä itselleni juoksevia kuvia, ääniä ja ajatuksia, jotka siirtyvät menneestä minuun, minusta menneeseen, edestakaisin.” Lainaus romaanista Sukukaktus (2003, s. 20) kiteyttää kirjailija Maritta Lintusen tuotannon keskeisiä teemoja. Menneisyys, muistaminen ja muistojen pohjalta rakennetut tarinat ovat keskeisellä sijalla varsinkin Sukukaktuksessa ja runokokoelmassa Valaistut talot (2005).

Sukukaktuksen kertojana on nuori nainen, jonka naiseudessa näkyy kahden vahvan ja tunteilemattoman naisen – äidin ja isoäidin – vaikutus ja mielessä kolmannen polven juurettomuus. Vanhempien avioero ja muutto syrjäisellä juna-asemalla sijainneesta kodista kauas kaupunkiin on katkaissut siteet menneeseen, tehnyt naisesta sisäisesti kodittoman. Jo lapsena hänen turvakseen on syntynyt tarinoiden ja muistojen sirpaleista rakennettu oma maailma: ”Joka päivä synnytin kaupunkilaisista kyläläisiä, annoin heille nimet ja kerroin itselleni uudestaan heidän tarinansa. Pieni yhdennäköisyys, kiviseinästä kimpoava ääni tai tuttu ilme riittivät minulle. Ensilumen putoillessa harmaaseen ja valottomaan mereen oli minun salainen maailmani valmis.” (S. 42.)

Tarinoista ja muistoista rakentuu omalakinen maailma, jossa lomittuvat yhteen tosi ja keksitty, eri aikatasot ja moniääninen kyläläisten joukko. Muisti on kuitenkin petollinen kumppani, todellisuuden ujuttautuminen mukaan murentaa vahvaksi rakennetun maailman perustoja. Naisen on käytävä kaikki läpi: muistot, tavarat, maiseman piirteet. Ennen sitä ei voi tietää mihin kuuluu ja kuka on, ennen sitä ei voi sanoa omaa nimeään.

                 ”Kuvittelen kuuranvalkoisen huvilan –
                  tai kuulen kilahduksen tutkijankammiosta:
                  kuinka geeniketju luiskahtaa pöydän reunalta lattialle.”

Menneisyyttä ja menneisyyden pohjalle rakentuvien tarinoiden käsittelyä Lintunen jatkaa kolmeen osaan – (huvila), (salamaja), (kammio) – jakautuvassa runokokoelmassa Valaistut talot. Vanhan huvilan puutarhasta ja huoneista avautuu näkyjä kaukaisen historian onnen ja surun aikaan, mutta ne eivät ole näkyviä kuin runon puhujalle: ” Muut eivät tiedä että puutarhassa on kertomatonta surua,/ he eivät kuule hengästynyttä itkua/ tai ymmärrä kun kysyn:/ kuka soittaa tornissa?” Menneisyyttä ja muistoja käsittelevät myös kahden muun osan arkeologit ja sukeltajat sekä pienokaistaan hoitava äiti: ”kunnes jonakin iltana/ hänkin muistaa,/ sitoo liekaan oman tarinansa,/ taluttaa sen kotiin.” (Runosta ’Näky’.) Myös kokoelman nykyisyyttä ja tulevaisuutta käsittelevissä runoissa koukataan menneisyyteen, asiat ja näyt avautuvat historian läpi tarkasteltuina.

Lintusen esikoiskokoelman Liekkikupolit (1999) runoja läpäisee mystiikka ja ortodoksisella kuvastolla ladattu uskonnollisuus, mukana on esimerkiksi sikermä Ina Collianderin Enkeli-puupiirrosten innoittamia runoja. Kirjailijan muusikkotausta näkyy kokoelman runoissa myös vahvana. Jo Liekkikupoleissa tulee esiin muistamisen ja menneisyyden teemojen lisäksi Lintusen kielellinen vahvuus, hän kuvaa hauraita muistoja ja vahvoja tunteita herkästi ja omaäänisesti:

                      Kuule sateen pentatoninen sävelmä
                      laskeutuvilla katoilla
                      tule ulos, vedä sisällesi rännien höyryä
                      ja juokse
                      halkaise vaahteroiden täplittämät pihat
                      nurmettuneet pelikentät
                      ohita mystinen porttikongi
                      josta rampa kyyhkynen tuijottaa
                      (joku seuraa ikkunasta kulkuasi
                      joku jonka nimi on Äkillinen Suudelma)
                      juokse hiukset haikeaa vettä valuen
                      välitunnit, tupakkaringit
                      koivukujat ja suvivirret
                      älä pysähdy kun sydämesi kääntyy nurin
                      sillä nyt juokset Sinä
                      aukeat valoon itseltäsi
                      (minä kuulen kattoja soittavan sateen
                      tulen ulos
                      lähden juoksuun)

                      Runo ’(Nostalgia)’

Vuonna 2006 julkaistu Ovisilmä sisältää kymmenen novellia, jotka avaavat jotain keskeistä henkilöiden elämässä. Novellit liikkuvat esimerkiksi mustasukkaisuuden ja perheväkivallan taustoissa, sairaskohtauksen saaneen vanhan naisen piinaviikon kärsimyksissä, naapuriaan ovisilmästä vahtivassa naisessa ja kaukana kotiseuduistaan kesäkanttorina toimivan nuoren miehen totuttelussa hautajaiskeikkoihin. Muistot ja menneisyys vaikuttavat monien novellienkin henkilöiden elämässä, pieninä hipaisuina tai kaikkeen käytökseen vaikuttavina.

Runo- ja novellikokoelmillaan Maritta Lintunen on ollut myös suurten kirjallisuuspalkintojen ehdokkaana: Liekkikupolit oli Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokas vuonna 1999, Valaistut talot Runeberg-palkintoehdokas 2005 ja Ovisilmä 2006.

- Tuija Lassila -
 

Viimeksi päivitetty 15.10.2007
Teksti julkaistu Sanojen ajassa aikaisemmin.
Siirretty Kirjasampoon: Kimmo Leijala / 17.10.2011