Tero Liukkosen monipuolinen kirjailijakuva.

Teosesittely
11.10.2011

Toimitukselta: Kirjailija | Teema | Teos | Täky

Kirjallisuudentutkija, humoristi, satiirikko, psykologisten jännitysromaanien kirjoittaja sekä rakkautta ja mystiikkaa käsittelevä runoilija. Kaksi runokokoelmaa, neljä romaania ja kirjallisuudentutkimuksia julkaisseen Tero Liukkosen kirjailijakuva on monipuolinen.

Juhannushäitä kuvaava esikoisteos Häätanhu (1996) kulkee suomalaisen miesproosan poluilla. Kerronta on huumorilla silattua realismia, hääjuhlaa ja häävieraita katsellaan tarkasti ja illuusiottomasti. Suuri osa huumorista nousee miesten sahtiringissä kertomista anekdoottimaisista tarinoista, joissa käsitellään miehen elämää monelta kantilta. Juhlan ja humalan edetessä miehet tekevät hevosenleikiksi kääntyviä hääpiloja, joiden seuraukset ovat kauaskantoisia. Hauskan kesäisen romaanin ytimessä puhutaan kuitenkin vakavista asioista, ihmisen erillisyydentunteista sekä miehen ja naisen maailmojen kohtaamattomuudesta. Nämä ovatkin teemoja, jotka varioiden kulkevat läpi Liukkosen tähänastisen romaanituotannon.

Psykologinen jännitysromaani Dark lady (1998) kuvaa miten salaperäisen tumman naisen tapaaminen suistaa nuorehkon yliopistomiehen elämän raiteiltaan. Oudot tapahtumat alkavat ympäröidä miestä. Hänen käsikirjoitustaan muutellaan, joku pitää hänen luentojaan, lähentelee hänen oppilaitaan ja antaa haastatteluja hänen nimissään. Miehen lisäksi kukaan muu ei tunnu huomaavan mitään. Voisiko selityksen antaa teoksen tumma nainen Johanna? Romaanin edetessä lukija pohtii onko outojen tapahtumien takana kaksoisolento vai kuvaako romaani miehen psyyken hidasta hajoamista, miehen mielen pimeän ja valoisan puolen taistelua. Dark lady pitää tiukasti otteessaan ja säilyttää salaisuutensa viime sivuille asti.

Lehtimies (2000) on satiirinen aikalaiskuvaus, jossa kyytiä saavat suomalaisen kulttuurieliitin lisäksi monet 1980-luvun ilmiöt. Punttisalilla ja naisseikkailuissa viihtyvän päähenkilön Jukka-Pekka Jalomaan eli Jiipeen, Päivän lehden toimittajan, elämää kuvataan vuoden 1989 keväästä syksyyn. Maailmalla kuohuu Pekingin Taivaallisen rauhan aukiolla ja Neuvostoliitossa glasnost etenee Gorbatshovin johdolla. Jiipeenkin elämä mullistuu, kun hän kohtaa Cindy Crawfordin näköisen naisen. Romanssin rinnalla kulkee Jiipeen uusi, lähes salapoliisimaista toimintaa vaativa toimitustyö. Kulttuuria harrastamaton Päivyri-toimittaja saa tehtäväkseen kirjoittaa nekrologin kuolemaisillaan olevasta unohtuneesta kirjailijasta, joka on julkaissut ainoan kirjansa Syksyä ja kevättä vuonna 1953. Kirjailija Hille Kurikka ei julkaissut toista teosta, hän häipyi kirjalliselta kartalta ja vain hajanaisia juoruja hänen elämästään on kantautunut silloin tällöin kulttuurieliitin korviin. Jiipeen elämä keväästä syksyyn vertautuukin satiirisesti Kurikan teokseen. Vuotta 1989 pidetään Lehtimiehessä muutosten vuotena ja Kurikan 1953 ilmestynyttä teosta modernismin ensimmäisenä suurena teoksena, jolla hän uudisti suomalaista kertomataidetta. 

Vuonna 2005 ilmestynyt intensiivinen romaani Jumalan pimeys kuvaa toimittajaa, joka on matkustanut luostariin kirjoittamaan kirjaa. Toimittaja on rakkaussuhteensa taitekohdassa eikä kirjankaan kirjoittaminen suju. Luostarin oudot tapahtumat ja munkkiveljen antamaan Dionysios Areiopagitan teokseen Mystinen teologia tutustuminen saavat toimittajan pohtimaan omaa elämäänsä. Eroottisissa muistoissaan ja sisarelle osoitetussa kirjeessä mies kaivautuu yhä syvemmälle omaan itseensä ja menneisiin tapahtumiin. Seksuaalisuus, oman mielen syvyyksiin kurottaminen ja mystiikka kietoutuvat teoksessa yhteen psykologisen jännitysromaanin tavoin. Teoksen mieskuva on moniulotteinen. Hellyys ja aggressiivisuus, vahva seksuaalisuus, tiedonhalu ja kyvyttömyys kohdata omaa sisintään lomittuvat kiinnostavaksi kudelmaksi. Teoksen läpi kulkee toistuvana ja täydentyvänä kuvana lapsuudenmuisto, jossa seksuaalisuus ja aggressiivisuus kietoutuvat toisiinsa tavalla, jonka pohjalta voi etsiä avaimia päähenkilön käytöksen tulkintaan.

Liukkosen romaaneissa korostuu kertoja. Häätanhussa, Dark ladyssä ja Jumalan pimeydessä on minä-kertoja, joka joutuu pohtimaan todellisuuden ja erilaisten tulkintojen suhdetta. Häätanhun Jussi toteaa "--- totuus on se miltä asiat minusta tällä hetkellä näyttävät. Turha kuvitella, että meillä olisi yhteinen, jaettu todellisuus. Suurempaa rehellisyyttä vaatii tunnustaa, ettemme voi ylipäätään missään saavuttaa yksimielisyyttä." Dark ladyn yliopistomies puolestaan yrittää epätoivoisesti tulkita ympärillään vellovia tapahtumia: "Jotain oli tapahtunut, jotain oli tapahtumassa, mutta minulla ei ollut aavistustakaan, mitä se saattoi olla." Jumalan pimeyden nimetön toimittaja kirjoittaa, pohtii ja muistelee. Hän näkee elämänsä ja naisensa oman totuutensa läpi, mutta asiat saattavat näyttäytyä muille toisin.

Lehtimiehessä kaikkitietävä kertoja tunkee etualalle, puhuttelee lukijaa, kommentoi tapahtumia, pohtii omaa rooliaan - ja pitää tiukasti kiinni oikeudestaan kertoa ja tulkita:

"Kertojana joutuu joskus lähes mahdottomaan tilanteeseen. Inhimillisen elämän moninaisuutta tarkastellessa, sitä päivä päivältä herkemmin eritellessä ja vuosi vuodelta syvällisempään ymmärtämiseen pyrkiessä tulee kuitenkin hetkiä, jolloin jonkin merkitsevän tilanteen tyhjentävä kuvaus vaikuttaa pakenevan kielellisen kerronnan äärirajoille. Kaikkien syysuhteiden, ajan atmosfäärin yksilöiden tajunnassa, henkilöhistorian, psykologisten jännitteiden ja vieläpä pakenevien aistimusten tavoittaminen kerronnan keinoin tuntuu vaativan yliluonnollisia kykyjä. Kertojan intuitio paljastaa hänelle itselleen, että inhimillisesti katsoen tähän tuokioon tiivistyy paljon, mutta saadapa se moninainen voimakenttä hetkeksi pysäytettyä, saadapa asiat esitettyä totuudenmukaisesti ja oikeassa mittakaavassa.

Sillä varmaa oli, että Jukka-Pekka Jalomaan ja Maria Lundberg-Saarnion elämässä tämä ohikiitävä tuokio, nämä muutamat iltapäivän ja illan hetket merkitsevät peruuttamatonta hyppyä tuntemattomaan. Vielä tätä ennen oli ollut mahdollisuus perääntyä, nimetä kaikki tähänastinen kahden aikuisen väliseksi kevytmieliseksi peliksi, josta kumpikin aikuisena saattoi sanoutua irti ilman jälkipuheiden vaaraa. Mutta emotionaalisten siteiden vahvistuessa myös eettinen vastuu kasvoi.

Mahdollinen ratkaisu kertojalta olisi tietenkin vetäytyä syrjään, kuvata viileän ulkopuolisen silmin tapahtumat, tallentaa eleet ja puheet yrittämättä tulkita niitä. Mutta eikö kertoja luovu silloin paljosta. Eikö silloin koko inhimillisen draaman kiinnostavin sisäinen puoli jää erittelemättä."

Liukkosen proosan yhden piirteen voikin kiteyttää Lehtimiehen kaikkitietävän kertojan sanoin: "Jospa kertojana en haluakaan tarjota eheää kaarta ja linjakasta juonta. Jospa poikkeama, looginen virhe, on merkitsevä. Jospa hajanainen persoonallisuus on se, jota koetan hahmotella." (s. 223) Hajanainen, tulkinnoille altis ja omia havaintojaan pohtiva päähenkilö on niin Dark Ladyssä, Lehtimiehessä kuin Jumalan pimeydessäkin. Häätanhun Jussi on selkeärajaisempi hahmo, joka on omat päätöksensä ajallaan tehnyt ja elää nyt elämäänsä eteenpäin menneitä pohtimatta. Jussin vastakohdaksi asettuu ennen kaikkea kirjan menneisyyttä vatvova morsian, Jussin entinen tyttöystävä, joka tulkitsee hääjuhlien onnettomien tapahtumien olevan Jussin kosto vuosien takaisesta erosta.

Runokokoelmissaan 1999: runous (1999) ja Yö kuuntelee meitä (2002) Liukkosen aiheina ovat niin sensuaalinen rakkaus, mystiikka kuin historian laaja kaari. Elegiset hienovaraiset rakkausrunot vaihtelevat vahvapoljentoisiin näkyjä tavoitteleviin säkeisiin:

Olen nähnyt tuhat tapaa kävellä,
kymmenen tuhatta jalkaparia suorittamassa rituaaliaan,
olen nähnyt tuhat valjakkoa, kymmenen tuhatta,
neljäkymmentätuhatta pyörää lakkaamattomassa kierrossaan.
Olen nähnyt tähtien syöpyvän veteen miljoonin välkähdyksin.

Olen nähnyt palatsin kohoavan yhdessä yössä
ja iltaan mennessä raunioina,
olen nähnyt väärän kuninkaan alamaisiaan ylistävän
ja valtakuntien toisiaan syleilevän
tiukasti kuin rakastavaisten reidet.
Olen nähnyt lapsen äitinsä rinnoilla.

Olen nähnyt enemmän kuin isäni retkillään
ja enemmän kuin vaimoni lapset tulevat näkemään.
Olen avannut avaimellani ovet ja sulkenut ne takanani,
eikä niitä enää avata.

---

Runosta Millenium (1999: runous)

Esittely on aikaisemmin ilmestynyt vuonna 2006.

- Tuija Lassila -

 

Viimeksi päivitetty 8.1.2008
Teksti julkaistu Sanojen ajassa aikaisemmin.
Siirretty Kirjasampoon: Kimmo Leijala / 11.10.2011