Johannes Salminen

Kirjailijaesittely
11.10.2011

Toimitukselta: Kirjailija | Teema | Teos | Täky

No, mikäs on tämän päivän harminaihe? "Jos minua jokin raivostuttaa, niin suomalaisten jalankulkijain jököttäminen punaisen valon edessä, silloinkin kun yhtään autoa ei ole näkyvissä. Miten heidät saisi käyttämään omaa arvostelukykyään ja luopumaan liikennevalojen orjuudesta?" (Rakkaat Lukijat, älköön tämä johdattako teitä vihreitä valoja kärsivällisesti odottavia kansalaistottelemattomuuteen, sillä kuten tämän purkauksen kirjoittaja Johannes Salminen itsekin toteaa: "lainkuuliaisuus sinänsä on pohja, joka on pelastanut suomalaiset monissa tilanteissa.")

Johannes Salminen on jatkanut loisteliaasti suomenruotsalaisen esseistiikan vahvaa perinnettä, hän on tullut myös avanneeksi uusia väyliä ja keskusteluyhteyksiä suomenruotsalaisen ja suomenkielisen kirjallisuuden välille. Merkittävä osa Salmisen tuotannosta on ilmestynyt suomeksi lähes yhtäaikaisesti ruotsinkielisten alkuteosten kanssa. Myös kolumnistina hänet tunnetaan molemmilla kielialueilla.

Johannes Salmisen kohdalla kaikenlaiset märittelyt saattavat tuottaa vaikeuksia: mitä pitäisi ajatella katolisuuteen kääntyneestä, kansalaisrohkeasta radikaalista ja kulttuurikriitikosta, joka tunnustautuu konservatiiviksi? Ulkopuolisen tarkkailijan mielessä valkoisiin pukuihin sonnustautuminenkin houkuttelee kulttuuristen koodausten purkamiseen.

Jo esikoisteoksellaan Ledvande och död tradition (1963), Salminen herätti runsaasti keskustelua, raivokasta vastustustakin, sohaisemalla suomenruotsalaisen kulttuurin establishmenttia. "Troligen finns det folk som skulle vilja lönnmorda honom", totesi Ny Tid -lehden kriitikko. Kokoelmassa Salminen polemisoi modernismin hiipumista, suomenruotsalaisuuden taipumusta pysähtyneeseen idylliin. Hänen mielestään Elmer Diktoniuksen jaguaarista oli vähitellen tullut hiljaa kehräävä maalaiskatti. Toisessa tärkeässä keskustelunavauksessaan, esseessään "Suomenruotsalaisista ja sisällissodasta" hän tarkasteli suomenruotsalaisten kirjailijoiden suhtautumista vuoden 1918 tapahtumiin.

Johannes Salmisen sapekkaimmatkin keskustelunavaukset ovat aina sivistyneitä ja elegantteja ja - jos tällainen ilmaisu sallitaan - "herrasmiesmäisiä". Hän on kuitenkin itse eräässä haastattelussaan todennut, että kunnon keskustelua ei synny ilman että joskus isketään myös vyön alle. Salminen on viitannut Torgny Lindgreniin, joka sanoo vaitioloa kirjailijoiden "häpeällisimmäksi sairaudeksi."

Historiankirjoittajana Salminen on lainannut mottonsa Gunnar Björlingiltä: "Historia on kirjoitettava uudestaan. Aina." Salmisen kulttuurihistoriallisten esseet ovat positiivisella tavalla epäakateemisia. Hän on usein suominut eurooppalaisen kulttuurin omahyväisyyttä ja historiankirjoittajien tapaa edetä huipulta huipulle, kultakaudesta kultakauteen. Aiheiden valinnassaan Ahvenanmaalla syntynyt Salminen on omienkin sanojensa mukaan liikkunut idän ja etelän suuntaan: Välimeren alueelle, Bysanttiin, varsinkin viimeaikaisissa kirjoituksissaan useasti myös Venäjälle. Kirjailijaa kiinnostavat erityisesti murroskaudet ja kulttuurien kohtaamispisteet.

"Kaikista ihmistä koskevista illuusioista on vapauduttava - vajoamatta silti epätoivoon."

Esittely on ensimmäisen kerran ilmestynyt vuonna 2005.

- Sinikka Koskinen -

 

Viimeksi päivitetty 2.7.2007
Teksti julkaistu Sanojen ajassa aikaisemmin.
Siirretty Kirjasampoon: Kimmo Leijala / 11.10.2011