Kari Hotakainen

Kirjailijaesittely
16.1.2013

Toimitukselta: Kirjailija | Teema | Teos | Täky

Kari Hotakainen debytoi vuonna 1982 runokirjalla Harmittavat takaiskut, joka on tunnelmaltaan, miljööltään sekä aiheiltaan hyvin suomalainen. Vuonna 1985 ilmestynyt Kuka pelkää mustaa miestä esittelee sekin arkisia aiheita ja motiiveita. Elämän peruselementtejä ovat yksinäisyys ja rakkaus, mutta runojen perussävy ei ole pessimistinen tai surullinen, vaan lähinnä ironinen.

Runokokoelmat  Hot (1987) ja Runokirja (1988) ovat edellisiäkin vauhdikkaampia, arkisempia ja humoristisempia. Niissä on sama henki kuin hänen aikaisemmissa teoksissaan: irtonaisuus, sentimentaalinen kepeys, tärkeilemättömyys ja teeskentelemättömyys näkyvät kautta linjan. Hotakainen säilyttää luontevasti oman verbaalisen kikkailunsa sekä lyhyissä aforismeissaan että proosarunoissaan. Kieli on absurdia ja rinnastukset osuvia. Samalla hän parodioi runon, median ja politiikan käyttämiä kieliä. Hotakaista onkin luonnehdittu jo esikoiskokoelmastaan asti velmuksi kielipeluriksi, joka vie vertausten ja sanaleikkien käytön pitkälle.

Vuonna 1990 runoilijan titteliä kantanut Hotakainen julkaisi Lastenkirjan, jonka on kuvittanut virolainen graafikko ja animaatio-ohjaaja Priit Pärn. Lastenkirja sopii hyvin sekä aikuisille että lapsille, sillä se vie aikuisen lasten maailmaan lapsenmielisen logiikkansa avulla. Kirjan hahmot on nimetty nonsensin perinteen mukaisesti, ja tarinat ovat täynnä absurdeja ja surrealistisia yllätyksiä. Hotakainen tuntuu yhdistävän aikuisten maailman sekä lapsen ymmärryksen ja intuition. Hän on omimmillaan puhuessaan abstrakteista asioista konkreettisesti, aivan kuten lapsilla on tapana tehdä.

Buster Keaton - elämä ja teot (1991) voitti Savonia-palkinnon vuonna 1993 ja se oli myös Runeberg-palkintoehdokkaana. Se on tiiviimpi ja keskittyneempi kuin Hotakaisen muu tuotanto. Kirja on pienoisromaani ja sen kielelliset mielleyhtymät, umpikonkreettisuus ja huumori ovat Hotakaista parhaimmillaan. Hän itse toteaakin eräässä haastattelussaan löytäneensä omalaatuisen kirjoittamistapansa vasta Lastenkirjassa, jossa vaistonvaraisuuteen sisältyy ajatuksia. Sama tapa hahmottaa maailmaa ja tehdä rinnastuksia on säilynyt läpi koko hänen tuotantonsa.

Romaani Bronks (1993) eroaa Hotakaisen muusta siihenastisesta tuotannosta lähinnä laajuutensa vuoksi. Se on myös perussävyltään pessimistisempi kuin hänen aikaisemmat teoksensa. Bronks sijoittuu aikaan, paikkaan ja maailmaan, jota ei voi määritellä, mutta josta voi silti selvästi tunnistaa nyky-yhteiskunnan piirteitä. Se on yhteiskunnallinen romaani sekä kritiikki vallitsevia järjestelmiä kohtaan. Kirjan maailman voi nähdä myös tulevaisuuden dystopiana. Hotakainen ei kuitenkaan esitä yhteiskuntakritiikkiään realismin normaaliromaanin puitteissa, vaan on valinnut lajityypikseen fantasian ja tieteiskirjallisuuden sekamuodon.

Hotakaisen muissa romaaneissa ollaan arjessa, rehellisessä Suomessa. Hän kuvaa kirjoissaan maaseutua tai lähiöelämää sekä ruumiillista työtä tekeviä ihmisiä. Syntisäkki (1995) ja Klassikko (1997) ovat molemmat huumorilla höystettyjä maallikkokuvauksia suomalaisista miehistä. "Omaelämäkerrallisesta" Klassikko-romaanistaan on tehty myös elokuva vuonna 2001.

Hotakainen on julkaissut runoja ja esseitä myös lehdissä. Hän on kirjoittanut useita kuunnelmia ja näytelmiä sekä aikuisille että lapsille ja nuorille.  Näytän hyvältä ilman paitaa (2000) on mainio tarinakokonaisuus helsinkiläisistä nuorista ja heidän elämästään. Se on hauska, koskettava ja elämänmakuinen. Samalla, kun se paljastaa jotain siitä, mitä on olla nuori tänä päivänä, se kertoo myös jotain yleispätevää nuoruudesta. Kirja palkittiin Topelius-palkinnolla vuonna 2000.

Kari Hotakainen on saanut myös muita palkintoja, mm. Savonia- ja Suomi-palkinnot vuonna 1993. Hän on toiminut myös kommentaattorina MTV3:n Ensi-ilta -ohjelmassa.

Laura Pitkonen - 2001

Viimeksi päivitetty 22.6.2010

Siirretty Kirjasampoon: 16.1.2013