Kriiseilevistä miehistä ja ulkopuolisuudesta, huumorilla.

”Jokainen yliopiston ohikin kävellyt tietää, että on vanhanaikaista erotella ihmiset miehiin ja naisiin. Sukupuoli on pelkkä kokemus, mielentila, jana jolla jatkuvasti vaihdamme sijaintiamme. Kaikki muu on myyttiä, kaikki ne piirteet, joita pidimme miehekkyyden ja naisellisuuden tunnusmerkkeinä, ovat kuulemma opeteltuja ja rakennettuja. Uskotaan. Mutta jos kampuksen kahvilassa norkoileva post-gender-hippi luulee, että taistelu on nyt ohi ja myytit purettu, niin kannattaisi tehdä vielä maakuntamatka ja poiketa vaikkapa meillä päin.”

Näin kirjoittaa Petri Tamminen uudessa, omaelämäkerrallista lyhytproosaa tai esseistiikkaa sisältävässä teoksessaan Muita hyviä ominaisuuksia (Otava, 2010). Alun lainaus on peräisin tekstistä nimeltä ”Miesten puheet”. Kyseisessä tekstissä Tamminen kuvaa tutulla lakonisella tyylillään, humoristisesti, miesten ja naisten eroja ”meillä päin”, eli jollakin pienellä, nimeltä mainitsemattomalla paikkakunnalla. Ensi alkuun Petri Tammisen kärjistetyt yleistykset särähtävät pahasti - ainakin naislukijan - korvaan, mutta pidemmälle lukiessa alkaa jo naurattaa ääneen, kuten niin usein Tammisen tekstin äärellä. On pakko myöntää, että Petri Tammisen sukupuolia koskevat huomiot ovat melkoisen sattuvia.

Itsekin pikkupaikkakunnalla kasvaneena muistan hyvin, miten miesten ja naisten maailmat pysyttäytyivät erillään. Miten ystävättären mies luikki tervehtimättä ja jurona toiseen huoneeseen, pakoon akkojen juttuja, kun vaimon ystävät tulivat kylään. Miten seurueet kylän lähibaarissa, huoltoaseman kahvilassa tai grillijuhlissa jakaantuivat kahtia: autonkorjaamisesta ja urheilusta puhuviin miehiin ja sisustamisesta, ruokaresepteistä tai lapsista puhuviin naisiin. Sukupuolten välisen raja-aidan madaltaminen keskusteluissa oli toki aina mahdollista - jos joku naisista opetteli juomaan miehet pöydän alle, selvitti autonkorjauksen hienoudet tai urheilun salat ja saattoi näin vaihtaa miesten seurueeseen. Sen sijaan toisinpäin en havainnut vaihtoa koskaan tapahtuneen.

Petri Tamminen kirjoittaa teoksessaan Muita hyviä ominaisuuksia sisällyttäneensä tekstin ”Miesten puheet” Lahden kirjailijakokouksessa vuonna 2009 pitämäänsä puheenvuoroon. Puheenvuoro herätti ymmärrettävästi eriäviä mielipiteitä yleisössä: Tammisen kuvaamat yleistykset eivät vastustajien mukaan päteneet todellisuudessa. Mutta ehkäpä näiden eriävien mielipiteiden esittäjien kannattaisi liittyä ”kampuksen kahvilassa norkoilevan post-gender-hipin” seuraan ja vierailla kirjailijan kotikulmilla poikettuaan myös meillä päin!

Petri Tammisen (s.1966) tuotannon keskeisiä teemoja onkin suomalaisen miehen olemassaolon problematiikka ja jatkuva riittämättömyyden tunne miehen roolin täyttämisessä. Naiset jäävät Tammisen teoksissa etäisiksi ja taka-alalle - ehkä kirjailijaa on siitä joskus moitittukin – mutta koska keskiössä on nimenomaan suomalainen mies, on näkökulman rajaaminen mielestäni tällöin varsin loogista. Lakonisella, humoristisella tyylillään Petri Tamminen tuntuu kuitenkin nauravan sekä näille kuvaamilleen miehille, että heitä tietynlaisiksi muokkaavalle yhteiskunnallekin.

Tammisen nauru ei kuitenkaan ole millään muotoa ilkeää, vaan hän suhtautuu lämpimän ymmärtävästi yhteiskunnan ja yhteisönsä asettamien paineiden, sekä omien odotustensa kanssa kamppaileviin henkilöhahmoihinsa.  Esimerkiksi Finlandia-ehdokkaanakin ollut romaani Enon opetukset (Otava, 2006) kuvaa nasevasti ja huumorilla nelikymppisen miehen kamppailua eksistentiaaliongelmien parissa ja kasvamista kyseenalaisen roolimallin, antisankarimaisen enonsa, vaikutuspiirissä. Romaanin minäkertoja, Jussi, on yliopistolla väitöskirjaansa tuloksettomasti puurtava ja masennukseen taipuvainen perheenisä, ikuinen sivustakatsoja, joka kärsii elämän elämättä jäämisen tunteesta. Myös oman avioliittonsa hajoamista Jussi seuraa ikään kuin ulkopuolelta. Jussin kipuilu kiteytyy kysymykseen: miten tätä elämää oikein pitäisi elää, jos aina tuntuu että muut osaavat elämisen taidon jotenkin paremmin?

Myös romaani Mitä onni on (Otava, 2008) kuvaa nelikymppistä miestä, kirjailijaa, jonka kuuluisi elää elämänsä parasta aikaa, miehellä on kaikki, minkä kuvittelisi tekevän ihmisen onnelliseksi: huolehtiva puoliso, kaksi pientä tytärtä ja unelmien työ. Hän ei kuitenkaan tunne itseään onnelliseksi, kirjoittaminen ei suju, vaikka työn alla on teos suomalaisesta onnesta.  Perheidyllikin on latistunut toistuvien arkirutiinien pyörittämiseksi. Mies alkaakin pohtia onnen sijasta onnellisuuden esteitä: mitkä asiat estävät ihmisiä olemasta onnellisia? Päähenkilön pohdiskeluista ja etsinnästä on helppo tunnistaa itsensä: miksi on useimmiten vaikeaa olla onnellinen, vaikka olisikin siihen kaikki edellytykset?

Tammisen koko tuotantoa, joka sisältää lyhytproosaa, novelleja ja romaaneja, leimaa miesproblematiikan lisäksi myös sivullisuuden tematiikka. Romaanien Mitä onni on ja Enon opetukset päähenkilöiden elämä tuntuu lipuvan heidän ohitseen, he eivät oikein saa siitä kiinni, on vaikeaa olla omassa elämässään läsnä. Lyhytproosakokoelmassa Piiloutujan maa sivullisuus taas näyttäytyy käsitteellisemmällä tasolla. Kokoelma koostuu lyhyistä teksteistä, jotka kukin esittelevät jonkin piilopaikan, jonne voi piiloutua maailmalta, muilta ihmisiltä piiloon. Esimerkiksi näin sivullisuuden tunne näyttäytyy kirjoituksessa nimeltä ”Ihmisjoukot”:

 ”Viisas juhlija piiloutuu ennen kuin mitään ehtii tapahtua. Hän irrottautuu seurusteluryhmistä heti ja katoaa ensimmäiseen tyhjään huoneeseen. Tällaisen hätäpiilon tunnelma on toverillinen. Poissaolon raukea lämpö leviää ruumiiseen. Mitään pahaa ei voi tapahtua. Ihmisjoukko seinän takana huohottaa kuin iso kesytetty eläin.”

Myös Petri Tammisen uusin teos, Muita hyviä ominaisuuksia, käsittelee miehen roolin lisäksi ulkopuolisuuden tunnetta, sekä ujoutta. Tamminen muun muassa kuvaa nuoruutensa yksinäisyyttä kirjojen parissa, koska ei oikein rohjennut muiden joukkoon. Vaihto-oppilasaika Kööpenhaminassakin kului, ei suinkaan opiskelijariennoissa tai luennoilla, vaan suomenkielen laitoksen kirjastossa kirjoitellen novelleja yksinäisyydestä. Tunnettua kirjailijaakaan ujous ei vain jätä rauhaan: Tamminen kuvaa herkullisesti koomisia, noloja tilanteita, joissa ujous on saanut vallan. Varsinkin ujoudesta kärsineelle lukijalle teos tarjoaa vahvoja samastumisen ja tunnistamisen hetkiä – ja ehdottomasti vapauttavaa naurua!

– Silene Lehto –
 

Viimeksi päivitetty 13.9.2010
Teksti julkaistu Sanojen ajassa aikaisemmin.
Siirretty Kirjasampoon: Kimmo Leijala / 29.9.2011