Todellisuuden, kauhun ja myyttien rajamailla.

Vaasalaisen Marko Hautalan romaanit liikkuvat todellisuuden, kauhun ja myyttien rajamailla. Hänen yksittäisistä novelleista alkanut kirjailijanuransa on edennyt jo neljänteen romaaniin ("Torajyvät", 2011) saakka, jossa mystinen Jakob Mört päätyy 1600-luvulla Spegelön saaristoalueelle oudoin seurauksin. Kirjasampo.fi haastatteli Hautalaa hänen uusimman teoksensa tiimoilta.

Teoksesi pitävät tunnetusti sisällään lukuisia myyttisiä aiheita, jotka eivät jätä ketään kylmäksi. Kuitenkin pohjimmiltaan kirjojesi suurimmat jännitteet syntyvät päähenkilöiden välisistä suhteista ja heidän henkilöhistoriastaan. Uskotko että mielenkiintoiset ydinhahmot onnistuvat kaikista muista tunnelmaa luovista elementeistä huolimatta kannattelemaan lukijan mielenkiintoa parhaiten?

- Ehkä juuri näin. On totta, että romaaneissani on vahvasti mukana mystinen ja ehkä myytteihinkin liittyvä vire, mutta jotenkin kaikki aina kiteytyy juuri henkilöihin. Monille kirjailijoille henkilölähtöisyys on itsestäänselvyys, mutta minulle tämä asia on kerta toisensa jälkeen jotenkin yllätys. Ehkä on niin, että kaikkien nykyajan myyttien, draamojen ja piilossa olevien aatteiden törmäys tapahtuu juuri ihmisten välisissä suhteissa, parisuhteiden ja perheiden mikrokosmoksissa.

Kirjojesi henkilöt ovat kaikenikäisiä ja kuvailet heidän tunne-elämäänsä todella tarkasti. Kuinka helppoa sinun on päästä omiin henkilöhahmoihisi sisälle? Kypsytteletkö hahmoja pitkään mielessä?

- Henkilöhahmot ovat aluksi yleensä luonnoksenomaisia, ikään kuin aaveita. He ovat hädin tuskin olemassa. Hienoa on, kun henkilöt alkavat muuttua autonomisiksi, kun heidän sanomisiaan ja tekemisiään ei tarvitse enää hakea, vaan he toimivat ikään kuin itsestään. Tiedän, että monet kritisoivat kirjailijoita, jotka väittävät henkilöhahmojensa alkavan elää omaa elämäänsä. Luulen ettei näissä kriitikoissa ole kovin montaa romaanikirjailijaa.

Kirjasi koostuvat yleensä todella monista aineksista ja niitä on hankala tiputtaa mihinkään tiettyyn genrelokeroon. Koetko tämän helpottavana kirjoitustyösi kannalta? Aikaisemmin suomalaisista kirjailijoista esimerkiksi Johanna Sinisalo on onnistunut luomaan hyvin teoksia, joiden pohja seisoo tukevasti todellisessa maailmassa, mutta pinnan alta paljastuu yllättäviäkin fantasia- ja science fiction -elementtejä.

- Minulle oli eräänlainen valaistumiskokemus se, kun tajusin, ettei minun tarvitse miettiä lajityyppejä lainkaan. Ettei se ole kirjailijan ongelma. Lajityypittäminenhän on lopulta lähinnä kaupallista toimintaa: kenelle tätä kirjaa voisi myydä tai suositella ja niin edelleen. Minulle on tärkeää, että romaaneissani ei ole minkään yksittäisen lajityypin odotushorisonttia, että lukija on jatkuvassa epävarmuudessa sen suhteen, miten tarina etenee. Melko usein romaanejani on luonnehdittu pelottaviksi. Uskon, ettei lukijaa voi saada pelkäämään, jos jo alkusivuilta lähtien on selvää, että tämä on kauhuromaani tai dekkari jne. Pelottavinta on se, mitä filosofiassa kutsutaan ”ontologiseksi epävarmuudeksi”. Se että totutut ennakoinnit eivät toimi. Tiedän, että lukijakunta on hyvin kirjava. Parasta palautetta ovatkin kommentit, jotka alkavat sanoilla ”en yleensä pidä tämäntyyppisestä kirjallisuudesta, mutta…” Silloin tiedän tekeväni juuri sitä, mikä minulle on romaanikirjailijana luontaista.

Erosivatko esimerkiksi ”Käärinliinat”- ja ”Torajyvät”-teosten kirjoitusprosessit paljonkin toisistaan? Vaikka romaanisi sisältävät yleensä arkielämän ihmiskohtaloita yhdistettynä taruihin ja myytteihin kauhuelementtien kera, nämäkin teokset ovat kuitenkin aika erilaisia keskenään sinulle ominaisista aiheista huolimatta.

- Näiden romaanien kirjoittamisessa ehkä merkittävin ero oli se, että Käärinliinoja kirjoittaessa koin ensimmäistä kertaa sen hirvittävän tunteen, että romaanin maailma on ottamassa yliotteen, että sitä kirjoittaessa voisi seota pää. Torajyvien kanssa oli tuskastuttavat ja mielipuoliset hetkensä, mutta tunnetila ei ylittänyt sitä tiettyä rajaa. Ehkä voisi sanoa, että Käärinliinat oli suoremmin henkilökohtainen romaani, sijoittuuhan se mielisairaalaympäristöön, josta minulla on työkokemusta. Torajyvissäkin on toki henkilökohtaista mukana, paljonkin, mutta se ei käynyt samalla tavalla päälle. Tuntui siltä, että kykenin katsomaan tapahtumia etäältä, kuin näytelmää. Koin jopa sadistista nautintoa siitä, kun sain ajaa romaanin henkilöt yhä pimeämpiin paikkoihin. Tuosta tunteesta ei kai ole aihetta olla järin ylpeä. Toisaalta kirjoittamisessa kaikki lienee sallittua.

Missä muodossa ja missä vaiheessa yleensä tarjoat tekstejäsi kustantajalle tai kustannustoimittajalle kun uusi romaani alkaa muotoutua? Onko tapanasi tarjota valmiita lukuja? Vai lähettää heti alussa jonkinlainen synopsis ja muistiinpanoja?

- Tässäkin on romaanikohtaisia eroja, mutta tärkeää saavuttaa sisäinen varmuus siitä, että on saanut kiinni romaanin ”sielusta”. Kyse ei niinkään ole siitä, kuinka monta liuskaa on valmiina tai tietääkö, miten tarina loppuu. Minun kohdallani on olennaista, että saan kiinni tarinan keskeisistä kuvista ja tunnelmista. Ne ovat minulle tärkeämpiä kuin itse juoni tai henkilöhahmot. Usein käy niin, että romaanin syntyprosessi lähtee liikkeelle joistakin kohtauksista ja mielikuvista, joilla ei siinä vaiheessa ole vielä mitään loogista yhteyttä, mutta jotka vain tuntuvat jotenkin liittyvän yhteen. Logiikka, kronologia ja henkilöiden persoonallisuudet ovat siinä vaiheessa toissijaisia asioita. Ne saa lopulta aikaiseksi puurtamalla. Esimerkiksi Torajyvien kohdalla kustannustoimittaja ampui alas erään keskeisen juonikuvion. Koska tajusin hänen olevan oikeassa, muutin koko tarinan täysin, henkilöineen kaikkineen, ja kirjoitin uuden. Mielenkiintoista tässä oli se, että vaikka tarinatasolla tapahtui suuri muutos, romaanin tunnelma ja se alkuperäinen visio eivät muuttuneet miksikään. Tämä ehkä kuvaa sitä, että itse juoni on minulle pintatasoa, joka on vaihdettavissa. Se alkuperäinen visio taas on mystiikkaa, jonka edessä on oltava melkoisen nöyrä.

Olet useaan otteeseen maininnut yhdeksi vaikuttajaksesi H.P. Lovecraftin. Hänen tuotoksilleen ominainen painostava ja omituinen tunnelma on läsnä myös omissa kirjoissasi. Koetko, että parhaat kauhuainekset romaaniin löytyvät juuri tuon painostavan tunnelman ja selittämättömien asioiden kautta? Nykyäänhän kirjallisuudessa ja elokuvissa törmää turhankin usein siihen, että kauhuelementtejä pidetään synonyyminä väkivaltakuvastolla mässäilylle.

- Lovecraftin tarinoissa on eräs mielenkiintoinen piirre: ne ovat poikkeuksetta kiehtovia ja painostavia siihen saakka, kunnes lonkerohirviöt lopussa vedetään esiin. Kirjailijana hän oli lajityypinsä vanki ja ilmeisesti koki, että goottilaisen tarinan on pakko loppua hirviöiden ohimarssiin, vaikka se vesittäisi hienosti rakennetun tunnelman. Olen Lovecraft-fani, mutta samaan hengenvetoon vastustan hänen sapluunaansa viimeiseen saakka. Sama koskee väkivallan käyttämistä pelon aiheuttajana. Väkivallanpelko on toki reaalimaailmassa yksi suurimpia ahdistuksenaiheitamme, mutta koen sen käyttämisen kirjallisena keinona jotenkin puisevaksi. Fiktiossa (sekä kirjoissa että elokuvissa) yletön ja erityisesti realistinen väkivalta aiheuttaa minussa lähinnä inhoa ja sen loogista päätepistettä eli turtumusta. Realistinen väkivalta on banaalia. Se on sitä, kun ihminen muuttuu eläimeksi, oli hän sitten väkivallan tekijä tai sen uhri. Siksi haen pelonaiheita yleensä jostakin syvemmältä. Minun kirjoittamisessani ei ole kyse lähiöasunnoissa tapahtuvien puukotusten tai niiden sosiaalisten syiden kuvaamisesta. Jos kuvaan väkivaltaisia tapahtumia, kontekstualisoin ne tarkasti. Niiden ympärillä täytyy olla selkeä fiktiivinen, runollinen aura.

Novellisi ”Alex Schuller ja Wotanin lapset” julkaistiin Portti-lehdessä 1999 ja Astraaliripaska–kokoelmassa 2001. Jälkimmäisessä oli myös mukana novellisi ”Tulihäntäisen käärmeen hiljaisuus”. Miten suhtaudut nuorempana kirjoittamiin teksteihisi nykyään?

- Suhtaudun niihin lämpimästi, mutta toki mukana on myös hitunen häpeää. Silloin harvoin, kun luen noita tarinoita, huomaan kyllä, että minulla on ollut jokin visio. Olen vain luullut tavoittavani sen ylettömien adjektiivien ja omiin jalkoihinsa kompastelevien metaforien avulla. Tuosta Alex Schuller -tarinastahan kehkeytyi myös romaani ("Kirottu maa", toim. huom.), jonka julkaisi Porvoon Julmapaino -niminen pienkustantamo. Kömpelyydestään huolimatta tuo kirja saa minussa edelleen aikaan erityisen lämpimiä tuntemuksia. Sen kirjoittaminen oli puhdasta riemua.

Ovatko kiinnostuksen kohteesi kirjallisuuden suhteen pysyneet pohjimmiltaan samoina vaikka vuodet ovat vierineet?

- Ovat siinä mielessä, että luen edelleen kaikkea, sattumanvaraisesti ja omaa vaistoani seuraten. Kirjallisuuspalkinnot, kirjakohut, lajityypit ja muut ulkokohtaisuudet eivät ole koskaan oikein ohjanneet sitä, mitä luen. Kirjoittamisessa taas olen viime vuosina kaventanut ilmaisuani, eli kirjoittanut lähinnä romaaneja. Aiemmin kirjoitin kaikkea runoista esseisiin. Ehkä niidenkin aika vielä palaa.

Mitä haluaisit sanoa nuorelle Marko Hautalalle, joka haaveilee oman kirjan julkaisusta?

- Jatka samaan malliin, kaikessa rauhassa. Muutaman huonon neuvon olisi voinut jättää omaan arvoonsa, muutamaa hyvää taas kuunnella vähän tarkemmin. Tärkeintä kuitenkin on jatkaa kirjoittamista ja oman ilmaisun hakemista.

Entäpä muille uusille kirjoittajille?

- Edellisessä vastauksessa tulikin jo jotakin, mutta voisin painottaa vielä sen tärkeyttä, että löytää oman näköalapaikkansa ja tähtitaivaansa. Kirjoittamiseen liittyen puhutaan nykyään koko ajan enemmän ulkokohtaisista asioista, kaupallisesta puolesta ja muusta. Ne ovat toki osa kirjailijan arkea, mutta mikään ei korvaa sitä, että pysyy uskollisena sille omalle daimonille, joka alun perin saa ihmisen kirjoittamaan. Kuulostaa ehkä mahtipontiselta ja romanttiselta, mutta minusta tuo on kirjoittamisen kylmin ja vakavin tosiasia.

-

Teksti: Kimmo Leijala / Kirjasampo
Kuva: Kustannusosakeyhtiö Tammi