Marikan kirjajuttuja: kolme tietokirjaa Suomen historiasta

Teosesittely
4.12.2017
Toimitukselta: Teos | Kirjailija | Teema

Marika Helovuo

 

Suomi100: vielä ehtii!

 

Suomen itsenäisyyden juhlavuosi lähenee loppuaan, mutta vielä on hyvin aikaa tutustua maamme satavuotiseen historiaan tietokirjallisuuden kautta. Nämä kolme kirjaa luettuaan tietää, millainen maa Suomi oli vuonna 1917, mitä talvisodassa oikein tapahtui, millaisia virheitä tässä maassa on tehty, ja onko niistä opittu yhtään mitään.

 

Kaj Häggman, Teemu Keskisarja ja Markku Kuisma: 1917 (WSOY 2017)

1917-kirjan kansikuva

Suomen satavuotisen itsenäisyystaipaleen varrelle mahtuu vaikka minkälaisia tapahtumia: on sodittu, sovittu, jälleenrakennettu ja otettu ensimmäisenä maailmassa käyttöön maksuton kouluruokailu. On lähdetty maailmalle ja tultu uusien ideoiden kanssa takaisin. On keksitty astiankuivauskaappi, vipukirves ja tekstiviesti. Euroviisutkin on kerran voitettu. Mutta millainen Suomi oli silloin, kun se otti ensimmäisiä askeleitaan kohti itsenäistä valtiota?

Suomen itsenäistymisvuoteen kurkistaminen on tehty tänä vuonna helpoksi, sillä vastikään ilmestynyt tietokirja johdattaa lukijan tekstein ja kuvin vuoden 1917 Suomeen. Maamme johtaviin historioitsijoihin kuuluva kolmikko, Häggman, Keskisarja ja Kuisma, kertovat kukin omassa artikkelissaan siitä, miten itsenäisyys saavutettiin, mikä asia johti mihinkin ja millaista elo ylipäätään tuohon aikaan oli. Jokainen heistä osaa herättää sujuvalla kielellään historian eloon.

Keskisarja muistuttaa omassa osuudessaan, että vuonna 1917 Suomi porskutti eteenpäin ja oli itsenäistyessään vanha tekijä: hallinto, talous ja kulttuuri olivat hyvässä jamassa, eikä loppuvuoden 1917 tapahtumia voi pitää pelkästään onnenkantamoisena tai historian oikkuna. Kansansivistyksellä ja kansallisella kulttuurilla oli valtava merkitys itsenäistymisen tiellä, Keskisarja korostaa.

Kuisma taas taustoittaa itsenäistymistä talouden näkökulmasta. Euroopassa riehuva suursota venyi, lamautti talouselämän, sulki kauppareittejä, vaikeutti tuontia, heilutteli pörssiä ja lisäsi kaikenlaista keinottelua, ja kirjan viimeisessä osassa Häggman puolestaan kertoo siitä, minkälaisia itsenäisyystaisteluja lehtien palstoilla käytiin ja kuinka kirjailijat pyrkivät vaikuttamaan kirjoituksillaan lukijoiden asenteisiin.

Teoksen parasta antia on ymmärrettävyys: lukijan ei tarvitse tietää historiasta mitään pysyäkseen kärryillä. Myös runsas kuvitus ansaitsee kehut ja erityisen mielenkiintoisia ovat kuvat ihan tavallisista suomalaisista tavallisten askareittensa parissa. Niitä katsomalla näkee omin silmin, miten pitkälle on noista ajoista tultu.

Mutta kaikkein ällistyttävin tieto kerrotaan jo esipuheessa. Sata vuotta sitten noin 98% kansastamme osasi lukea. Se on hämmästyttävä määrä, kun ottaa huomioon, miten köyhä ja maatalousvaltainen maa Suomi vielä tuolloin oli. Kun nykyään seuraa keskustelua nuorten rapautuvasta lukutaidosta ja kuulee huolestuttavia uutisia siitä, että yhä useammalla peruskoulunsa päättävällä on jopa teknisessä lukutaidossa pahoja puutteita, ei voi kuin toivoa, että pysyisimme tulevaisuudessa edes sadan vuoden takaisissa lukemissa.

 

Riikka Juvonen: Suomineidon sotatieto : mitä jokaisen on hyvä tietää suomalaisten sodankäynnistä (Ajatus kirjat 2006)

Ennen kuin Suomen suuri juhlavuosi ehti alkaa, monet pelkäsivät, ettei tänä vuonna muusta puhuttaisikaan kuin sodasta. Niin ei käynyt, mutta on sotakin hyvä muistaa. Se vaikuttaa edelleen elämiimme sukujemme kokemusten kautta enemmän kuin uskoisimmekaan, ja toisaalta viisaan sanonnan mukaan uusi sota ei milloinkaan ala laukauksista, vaan jo sillä hetkellä, kun edellinen sota unohdetaan.

Riikka Juvonen tarttui uskaliaasti ”maskuliinisen maailman pyhimpään” ja kirjoitti vuonna 2006 mainion kirjan Suomen sodista niille, joilla ei ole loputtomasti aikaa käytettävissä sotatietoutensa päivittämiseen, ja jotka eivät ymmärrä sanaakaan kuunnellessaan sotaan vihkiytyneiden miesten puheita. Juvonen vääntää hyvällä tavalla rautalangasta maamme sotahistorian sellaisellekin, joka nukkui läpi koulun historiatunnit ja joka luulee, että Pariisin Riemukaaren alla palava ikuinen tuli liittyy jollain tavalla Väinö Linnan romaaniin.

Juvonen käy kirjassaan läpi talvisodan, Lapin sodan ja jatkosodan syyt ja seuraukset sekä avaa lukijalle sota- ja armeijaslangin käsitteet. Hän ei kaihda antaa vastausta kaikkein tyhmimpiinkään kysymyksiin, vaan kertoo tietämättömälle lukijalle muun muassa sen, miksi talvisotaa sanotaan talvisodaksi, miksi rintamalla tarvittiin hevosia, mikä on potero ja miksi armeijassa huudetaan. Eivät kaikki tiedä vastauksia näihin, ja se vasta tyhmää olisi, jos tällaisiin kysymyksiin ei saisi mistään vastausta.

Juvosen kirjan kaltaisia yksinkertaistavia ja hauskalla otteella kirjoitettuja yleisesityksiä tarvitaan, aiheesta kuin aiheesta ja varsinkin näin tärkeästä aiheesta. Jokaisella on omat kiinnostuksen kohteensa ja rajallinen määrä arjessaan aikaa ottaa itselleen vieraita asioita haltuun. Sitä paitsi tällaisen ohuen ja selkeän sotahistoriallisen teoksen parissa lukemattomat teinitkin saattaisivat viihtyä.

 

Vesa Sisättö: Tuhansien mokien maa : tunaroinnin Suomen historia (SKS 2016)

Tuhansien mokien maa -kirjan kansikuva

Vesa Sisättö kirjoitti maailmanhistorian uskomattomimmista mokista vuonna 2014 kirjan Unohtunut avain joka upotti Titanicin, jonka jatkoksi hän työsti tämän kotimaista kämmäilyn historiaa käsittelevän teoksen Tuhansien mokien maa. Molemmat kirjat ovat yhtä uskomattomia ja hauskoja, ja mikä parasta, nauramisen lomassa oppii valtavasti faktatietoa historiasta.

Niin kauan kun ihmiskunta on maapallolla elänyt, se on tehnyt virheitä, joista osa on johtanut sattumalta onnelliseen lopputulokseen, osa taas aiheuttanut valtavasti tuhoa ja kärsimystä, emmekä me suomalaiset poikkea tästä mitenkään. Sisättö esittelee teoksessaan 50 tapausta suomalaisesta tunaroinnista, johon on usein ollut syynä tunaroijan kokemattomuus tai liian korkea asema ja valitettavan usein myös viina.

Sisättö lähtee liikkeelle kaukaa historiasta ja toteaa, että jo asettuminen näille leveysasteille on ollut iso virhe ja sen jokainen suomalainen tietää tarpoessaan marraskuisessa pimeydessä räntäsateen vihmoessa päin kasvoja. Ruotsin vallan alla mokailtiin nuijasodassa ja oululaiset hölmöilivät ruutivaraston kanssa. Töppäilyltä ei vältytty Venäjän alaisuudessakaan, ja pahin moka tehtiin vuosina 1867-68, jolloin melkein kymmenesosa suomalaisista kuoli nälkään Snellmanin itsepintaisuuden takia.

Keskeistä kirjassa ovat itsenäisyyden ajan mokailut. Vuoden 1918 sisällissota oli järkyttävän iso erehdys. Huomattavasti pienempi virhe taas vaikkapa oli Tampereen uusi uittotunneli, joka rakennettiin jääräpäisesti valmiiksi, vaikka tiedettiin, ettei sitä enää mihinkään tarvittaisi. Uusimmista mokista esitellään Nokian kaupungin vesikriisi ja Postin nimenvaihto Itellaksi. Jos Sisättö jatkaa urakkaansa jossain vaiheessa, uuteen kirjaan tulee eittämättä oma lukunsa länsimetrosta.

Sisätön kirjan tavoitteena ei ole pilkata ketään, vaan näyttää lukijoille se, ettei virheitä voida aina estää. Ne kuuluvat elämään siinä missä onnistumisetkin. Mutta kirjaa lukiessa ei voi välttyä siltä ajatukselta, että joskus olisi viisasta ottaa oppia vanhoista virheistä ja lakata toistamasta samoja mokia. Aina tulevaisuutta ei voi ennustaa, mutta jos edes tuhoon tuomitut projektit uskallettaisiin rohkeasti keskeyttää, vältyttäisiin monelta epäonnistumiselta.

 

Marika Helovuo

 

Toim. huom.: Katso lisää kirjavinkkejä teemasta esimerkiksi Docventures-vinkeistä: Kansakunnan olohuone / Suomi
 

Toimitukselta