Saaritsa, Pentti

se hienonhieno kirkas seinä,
virtaava seinä kuin tuuli
joka erottaa sen
mitä ei ole
siitä mikä juuri nyt
alkaa syntyä
heidän omasta liikkeestään:/


nämä levottomat henget
ovat samassa laaksossa syntyneet,
kukin oman tarinansa verran valmistautuneena,
kullakin instrumenttinaan ennemmin hyvä tahto
kuin mikään käyrä tai suora puu tai metalli,
ja tässä maailmassa,
sen Läntisellä Pihalla on
vähän hämärää
eikä ole aika päättää vielä
onko nyt aamu vai ilta.
Joku kutsuu, tai herää, jokin soitin
joka on täysi ehdotus, lähtöhuuto
tai hiljainen houkutus: joko?
Se hyväksytään, siihen vastataan,
se on kuin Järjen ääni viileässä ilmassa,
ja kun kaikki kääntyvät lähtemään
on edessä nousevaa maata, kokonainen mäki,
Euroopan kokoinen rinne ja vuori

jonka hahmon voi erottaa
koska valoa kajastaa sen hartian yli,

se on edessä ja tämä liike
on sitä kohti, se hengittää -

ja tässä rinteessä on polku
vaikkei se aina erotu,
täällä on oltu, tästä
on ennenkin päästy
vaikkemme tiedä millainen jalka,
millainen jalkine kulloinkin
kulutti sammalen kivestä,
millainen ponnistus asetti porraskiven
kiperiin kohtiin -

me nousemme epärytmissä,
loivalta maalta rinteeseen,
ajankantajat, pienet kromaattiset sekunnit,
kellosta myöhästyneet tunnit,
vuosisadat jotka verissä päin kontaten
palaavat sodistaan,
nousevat kotimäkeä rauhan illuusio saaliinaan -

mutta lepoa ei ole, ei ole
lepoa, hajalleen kulkeutuen, yhteen
törmäillen jatkuu matka rinnettä
sivusuuntaan, rinnettä jyrkästi
ylös ja me kuulemme toistemme askelet,
huohotuksen, kuulemme ilon
älähdyksen kun astin löytyy,
kompastujan valtavan sadatuksen,
hampaiden kirskunnan, samankaltaisen kaikilla,
sillä yksinkin tämä on
yhteinen yritys, yhteinen kieli
ja kilven helähdys -

mikä helähti, välähti,
mikä pakotettu metalli, soitin
tai sotilaan vaate?
Varmaankin kuu,
sillä kuu tulee vuoren hartian ohi viistoon,
vanhat säikähtäneet kasvot,
kuka hän on? yön sama vanha naama,
sen ohi on päästävä,
se ei enää valaise, ei valaise romukasa
mutta valoa on
ja juuri siksi
erottuu vuoren hartiaviiva,
männyn arkkityypin takkuinen harja
ja soittimet muistavat, yksitellen:

- sinne pääsee, minä olen käynyt
siellä lapsena
- sinne pääsee koska minä
olen sieltä pudonnut
- ei sinne pääse,
mutta väliä hällä, pääasia
että mennään
- minä muistelen kuulleeni siellä
tällaisen äänen
- sieltä näkyy kaupunki, sen
minä ainakin muistan
- minä vain muistelen...

kun kaikki puhuvat yhteen ääneen
on hämminki suurin
mutta juuri kun se on suurin, polku alla
levenee parahiksi ja aikaa kantaa,
mäen harja on aina luultua lähempänä
ja toisensa jälkeen
nousijat kurottavat näkemään:

on ilta, ilta se olikin,
laskeva aurinko ja juhliva
kultainen kaupunki, kuin Aleksandria,
juhlivat humalaiset seurueet soittimineen,
kaikki juuri liian mahdotonta
koskaan tavoittaa, läikkyvä
riemu joka on läikkyvä, yliläikkyvä kipu
ja jokainen soitin, soittaja
etsii kauneimman, parhaan tuntemansa sävelen
ja jää vähäksi aikaa siihen -

/ja siinä, edessä, lähellä
se hienonhieno virtaava seinä, kuin tuuli
joka erottaa sen
mitä ei vielä äsken ollut
siitä mikä juuri
lakkasi olemasta
ja näin ovat pian kaikki
kappaleen matkaa lähempänä
sitä mihin matka päättyi./


Kokoelmasta Virtaava seinä (1984)



Miten kauan kesti,
ja millä keinoin,
päästä tänne mistä ei enää
pääse takaisin,
halusi tai ei.
Ei vastaa kello, kultainenkaan,
ei yliopiston almanakka,
eivät ihmisnahkaselkäiset historiankirjat
ensipainoksina saati lyhennelminä.
Vain juovittunut graniitti, joki meren
tai maan hioma sileä rantakivi,
saraheinän varjo menneeltä kesältä,
tai kyynel jonka olen aivan itse
nostattanut jonkun toisen poskelle
joskus vastaa, vaikka sanoista
en saa enää selvää.


(Teoksesta Tatuointeja ja lävistyksiä, WSOY 2009)


Jospa me muistilla/
lähenemme jumalia/
ja unohduksella/
jotain lempeää eläintä./
Jospa jatkaisimme yhtä matkaa/
sen lempeän eläimen kanssa/
ja unohtaisimme kaiken/
mikä unohdettavissa on.//

Yhdentekevää nyt enää:/
tuomio pysyy samana.


(Teoksesta Valkoiseksi maalattu musta laatikko, WSOY 2006)