Kojo, Raimo O.

Kuvatiedoston lataaminen

 
 
Nimi
Kojo, Raimo O.
Synnyinaika
Synnyinpaikka
Opiskelupaikkakunta tai -paikkakunnat
Asuinpaikkakunta tai -paikkakunnat
Tekijän saamat palkinnot
Tekijän käyttämä kieli
Kansallisuus
Kirjailijan omat sanat
Kirjailijaminuuden muokkautuminen

Mitä sitä kieltämään: elämäni ei aina ole ollut… sujuvaa.
Sekava, traaginen lapsuuteni on heijastunut kaikkeen elämässäni. Olen esimerkiksi ikuinen evakko, levoton vaeltaja; vuoden 2010 alussa muutin tarkasti laskien 57. kerran, nyt Inarista Janakkalaan. Kirjatuotantoni on yhtä sikinsokinen kuin elämäni: yksitotisista matkaoppaista luonnonkuvausten, esseiden ja romaanien kautta nonsensemaiseen satukirjaan. En ole osannut tehdä kahta samantapaista kirjaa, paitsi nuorena rahanteko-omakustanteita (ennätys 240 000 kpl, 101 automatkakohdetta).
Jotta kirjojeni synnystä ja taustoista saisi edes vähän selvyyttä, selitän ensin lapsuuteni mutkapolkuja.

Peltiseppä Eemil ja meijeriapulainen Alma panivat minut alulle keväällä 1938 Kurkijoella, Laatokan vuonon rantakalliolla; tuon Eemil minulle kerran paljasti. Vihille Eemil suostui astelemaan vasta lokakuussa. Juuri ennen syntymääni pariskunta muutti Jaakkimaan ja sieltä pian Lahdenpohjan kauppalaan. Evakkomatkailuni alkoi siis jo ennen ensiparkaisuani.
Syttyi talvisota. Jouluna Lahdenpohjan taloomme osui pommi. Rakennuksesta katosi puolet, se osa, jonka kellari-pommisuojaan Eemil oli tahtonut turvaan; pirstaleisena jäi pystyyn se osa, jonka yläkerran pieneen komeroon Alma itsepäisyyttään oli rynnännyt minut sylissään, ja kiroileva Eemil perässä. Säilyimme kaikki hengissä. Tuon takia Eemil ja minä jäimme Almalle velkaa elämämme, ja siitä hän muisti kiukunpuuskissaan muistuttaa niin kauan kuin muisti toimi. – Romaanissani Minä, Adolf ja Josif päähenkilö Reino Oskari Koho joutuu tuollaiseen pommitukseen.
Sain asua Laatokan Karjalassa kummankin sodan ajan, sillä heti kun Suomi jatkosodan aluksi oli vallannut synnyinseutuni takaisin, me palasimme evakosta sinne, kurjuuteen ja ahdistukseen. Lahdenpohjan läpi kulki valtatie, asuin sen vieressä; tietä pitkin armeija rahtasi itään eläviä sotilaita ja länteen haavoittuneita ja sankarivainajia.
Kesällä 1944 Alma lähetti minut rintamalla olevalta Eemililtä salaa Ruotsiin sotalapseksi; viivyin naapurimaassa puolitoista vuotta ja unohdin täydellisesti Suomen ja suomen kielen. Vasta kesällä 2005, käydessäni ensimmäisen kerran katsomassa sotalapsuusseutuja, minulle selvisi, että Ruotsin isäni oli ollut riksdagsman. Kun palasin Suomeen Etelä-Pohjanmaalle, jonne vanhempani oli evakkoina sijoitettu, ilmajokiset lapset kutsuivat minua ryssähurriksi ja hurriryssäksi. Unohdin hetkessä täydellisesti Ruotsin ja ruotsin kielen. Suomea opettelin lukemalla Ilkkaa.
Pakenimme pohjalaisia Savoon. Maaningalla aloitin koulunkäyntini suatanan möngertäjänä. Koska Alma halusi pojastaan herran, Eemil raahasi perheensä mutkan kautta Jyväskylään. Selvisin herrakoulun pääsykokeista vaivatta. Ennen lyseon aloittamista kirjoitin pieneen, mustakantiseen vihkoon ensimmäisen runoni Karhu lähti kerran puotiin. Ensimmäisellä luokalla menestyin, toisen luokan joulutodistuksessa sain sekä suomen että ruotsin kielestä nelosen. Olin outo, arka, huonokielinen työläiskakara ja valtion kustantama vapaaoppilas; sekä opettajat että oppilaat muistivat vähän väliä muistuttaa minua asemastani, ja kielestäni. Ei saanut sanoa saiputta kotonta vaan saippuaa kotoa.

Edellä kertomani haihtui muististani lähes täydellisesti puolen vuosisadan ajaksi. Joskus häivähteli hämäriä muistikuvia, mutta niitäkin pakenin. En tiennyt mitään lapsuudestani: en tuntenut itseäni.
Ensimmäinen mystinen äkkimuutos elämässäni tapahtui keväällä 1954. Urheilutunnilla, kun minua taas kerran pilkattiin pesäpallotaidottomuudestani (mokoma laji oli keksitty siinä koulussa), sain raivokohtauksen. Marssin ääneen kiroillen pois. Hetkessä räjähtänyt grandiositeetti nosti sisältäni ihmeellisiä voimia. Aloin näyttää mikä oikeastaan olin miehiäni: voitin sekä oppikoulujen että nuorten Suomen mestaruuden suunnistuksessa; pääsin avustajaksi Keskisuomalaiseen; ainekirjoituksessa olin äkkiä melkein mestari; perustin maakunnallisen koululaislehden Keski-Suomen Teinin; kirjoitin laulunäytelmän ja esitin sen pääosan koulun konventissa; vaelsin Lapin erämaissa uhkarohkeasti; olin kesän pohjoisessa erakkopalovartijana. Ja niin edelleen.
Sitten tapasin Kirjailijan. Olin saanut syksyllä lyseosta potkut, kun kirjoitin uskontotunnilla koululaitosta arvostelevaa pääkirjoitusta teinilehteeni. Viikko erottamiseni jälkeen koulu täytti sata vuotta, ja minä soluttauduin tutkivana freelancertoimittajana entisen luokkani mukana juhla-aamuhartauteen. Siellä oli myös akateemikkoja. Kun pappi käski rukoilla, Mika Waltari ja minä emme painaneet päätämme. Katseemme kohtasivat; Waltari iski minulle silmää. Päivällä tapasin hänet Valion baarissa, kyselin kirjoittamisesta ja kuuntelin haltioituneena. Päätin, että minusta tulee kirjailija.
Halusin heti kirjailijaksi, ja jouluun mennessä poikien seikkailukirjan käsikirjoitus oli valmis. Karisto kuitenkin palautti Palovartijan seikkailut. Loukkaannuin, hautasin käsikirjoituksen.
Menin armeijaan. Ajattelin ryhtyä upseeriksi, ja kun väärensin papereihin olevani ylioppilas, ura aukeni. Toimitin sekä aliupseerikoulun että RUK:n kurssijulkaisut, joihin ujutin myös omia, osin kaunokirjallisia tekstejäni. Kriittisistä kirjoituksistani ei pidetty, mutta sain kuin sainkin lopulta tähden kauluslaattoihini. Menetin tuossa sodassa oman sukunimeni, minut nimettiin vänrikki Svejkiksi.

Muutin mutkien kautta Helsinkiin: siellä voisin parhaiten näyttää kykyni. Pääsin Suomen Matkailuliittoon toimittajaksi ja tiedottajaksi; tein yhtenään työmatkoja Lappiin ja vietin siellä myös kaikki lomani. Sitten Kirjamaailma kysyi, kirjoittaisinko kirjan Lapin erämaista, kun ne nyt tunsin. Matkailuliitto ei hyväksynyt ajatusta, ja niin minä viiden vuoden turvallisen palkkatyön jälkeen heittäydyin vapaaksi kirjoittajaksi. Ja puhujaksi: aloin vakituisena avustajana tehdä myös radio-ohjelmia. Ensimmäinen oikea kirjani oli laaja Lapin retkeilyopas, joka elää edelleen; joku kriitikko määritti sen lapinkävijän raamatuksi.
Olin ajautunut työhulluuteen voidakseni tuntea olevani muitten veroinen, tai parempi. Lopulta ajauduin myös alkoholismiin, ehkä pitääkseni esiin pyrkivät lapsuuden kauheudet piilossa. Ne nousivat häiritsemään öisin painajaisunina, mutta pitkinä juomakausina myös päivisin.
Juopottelureissuilla tapasin kymmenittäin nimekkäitä, lasia kallistavia kirjailijoita. Yksi oppi-isäni oli myös legendaarinen inarilainen kullankaivaja Heikki Kokko, jonka oman hahmotelman pohjalta muokkasin veijarimaisen elämäkertaromaanin Heittiön vaellus. Kirjassa juhlitaan melkein päivästä päivään. Kun myöhemmin pitkällä pyöräretkelläni poikkesin Veikko Huovisen luona Sotkamossa, mestari sanoi pitävänsä tuota elämäntarinaa maailman parhaana depressionpoistokirjana.
Juopotteluaikani egoistisiin saavutuksiin kuuluu myös Inarissa 1970-luvun lopulla asuessani pohjustamani Lappi – Suomen siirtomaa. Samana päivänä, kun Helsingin Sanomat kertoi minun saaneen teoksesta valtion tiedonjulkistamispalkinnon, toisaalla lehdessä oli kateellisen pohjoisen aluetoimittajan täystyrmäyskritiikki kirjasta.
Ennen raitistumistani tein vielä suururakan kirjoittamalla teoksen Teno – Saamen ja lohen virta, jossa on oma, runsas valokuvakuvitus. Teksti on kuulemma kauniin kaunokirjallista. Työ oli pakko tehdä. Tapasin näet sattumalta Bulevardilla WSOY:n pääjohtajan Hannu Tarmion, joka kysyi, olinko hakenut WSOY:n säätiön apurahaa. En ollut. Hakuaika oli umpeutunut, mutta Hannu sanoi, että hoitaisi asian, jos minulla olisi heti mielessä hyvä idea. En keksinyt muuta kuin Tenon.

Toinen hämmentävä äkkimuutos elämässäni tapahtui syksyllä 1985. Toivuin alkoholismistani, viinanhimo katosi kuin itsestään, ja lopullisesti (kuvaus kirjassani Eroon viinasta.) Elämä alkoi hieman aueta, ja lisää lapsuuden muistikuvia sikisi, kun yhdistin muutaman seikkailun ja niistä kirjoittamisen.
Sekä fyysistä että henkistä sietokykyäni kokeilin1986 ajamalla polkupyörällä Nuorgamista Espooseen. Polkemisen tuloksena syntyi laaja matkaessee Syysmatka Suomessa. Kävin kaikissa maamme maakunnissa; matka kesti pitempään kuin talvisota, 107 vuorokautta; ajokilometrejä kertyi reilut 3 100. Ohjasin Helkaman Oivan Ilmajoelle, Maaningalle, lapsuusseutujeni kohdalle rajalle (ja ehkä, luvattomasti, ylikin; kirjassa sivu 239), Jyväskylään, Turkuun ja useimpiin niihin paikkoihin, mihin ikuisella evakkomatkallani olin ainakin hetkeksi asettunut. Kriitikko Erkka Lehtola vaati teosta Finlandia-ehdokkaaksi; hän itse oli vasta seuraavana vuonna lautakunnassa.
En päässyt vieläkään Suomen Kirjailijaliiton jäseneksi. Olin kuulemma julkaissut vain yhden puhtaasti kaunokirjallisen teoksen, Tervaksentuoksuisen lohen. Vuoden satukirjaksi 1985 valittu opukseni Seitsemän savun peto ei merkinnyt mitään. Koska halusin olla virallisesti Kirjailija, naputtelin pikaisesti novellikokoelman Metsään menevät miehet. Se riitti. Kokoelma pursuaa yli äyräittensä juopottelua, kritisoi muuan kriitikko; ymmärsin, että tuonkin teoksen kirjoittaminen oli minulle puhdistautumisoperaatio.
Jotakin puuttui, sisimpäni, lapsuuteni ei auennut kunnolla. Päätin kokeilla erakkoutta ja asustelin muutamasti Inarijärven syrjäisessä saaressa niin kesällä kuin talvella. Pisimmillään pohdiskelin saari-ihmisen osaa ja mantereen hulluutta puolitoista kuukautta tapaamatta ihmisiä. En halunnut jäädä itseni vangiksi ja kirjoitin kokemuksistani romaanin Erakon paljastava syksy, jonka alaotsikoksi lisäsin Kertomus ihmisen elämästä – Ihmisen kertomus elämästä.
Kaiken aikaa pohdin myös sitä, miten olin voinut elää niin järjettömästi kuin juodessani olin elänyt. Mietin, silmäilin juoppoajan päiväkirjojani (olin kirjoittanut elämääni muistiin vuodesta 1982 lähtien), luin alan sekavaa kirjallisuutta, haastattelin psykiatreja ja terapeutteja, menin jopa viikoksi näennäispotilaaksi Järvenpään sosiaalisairaalaan. Kirja tuosta kaikesta oli tietysti tehtävä. Toista vuotta kirjoittelin hämmentyneenä Eroon viinasta -kirjaa. Eritoten oman juoponelämäni rehellinen kuvaaminen oli vavisuttavaa: tuntui kuin olisin kirjoittanut fiktiota.
Matka-, erakko- ja viinakirja avasivat veräjiä elämäni ensimmäiseen, yhä hämärään vuosikymmeneen. Halusin tietää lisää. Keräsin aineistoa arkistoista ja ihmisiltä, löysin vanhoja valokuvia ja kirjeitä, luin sen ajan kirjallisuutta. Tietysti päätin myös itse kirjoittaa kaikesta tuosta – kun se selviäisi. Muistin WSOY:n kirjallisen johtajan Vilho Vikstenin kerran minulle heittämän karun toteamuksen. Minulla ei hänen mielestään ollut sellaista yhteyttä sisimpääni, että voisin täysin heittäytyä kaunokirjallisuuden mystiseen luomiseen.
Päätin lopulta avata vaikka väkisin tuon yhteyden. Hankkiuduin hypnoterapiaan. Viitenä peräkkäisenä päivänä, pari tuntia kerrallaan, vaivuin tamperelaisen psykologian tohtorin ohjaamana lapsuuteeni, myös varhaisimpiin elinvuosiini. Järkyttävät salaisuudet alkoivat vihdoin aueta pohjia myöten, ja elin uudestaan talvi- ja jatkosodan ajan, evakkomatkat ja sotalapsuuden. Ryhdyin myös kirjoittamaan noista ajoista. Talvisodan kotirintaman elämää kuvaava romaani Minä, Adolf ja Josif ilmestyi viiden vuoden työn tuloksena sodan 70-vuotismuistovuonna.

(Sanojen aika)
Yhdeksänvuotiaana kansakoululaisena, Muuramessa, kirjoitin pieneen, vahakantisen vihkoon ensimmäisen, sekä luontoa että yhteiskuntaa sivuavan, runoni: ”Karhu lähti kerran puotiin, komeilla kärryillä se sinne tuotiin, palvelijat häntä työnsi ja veti, ja karhu perillä oli heti…”

Jyväskylän lyseon ensimmäisellä luokalla hahmottelin, koulukirjan karttaa katsellen, kertomusta matkaseikkailusta halki Suomen. Kartan kaukaiset, ruskeat alueet, tunturit, kiehtoivat mieltäni.

Toisen luokan joulutodistuksessa minulla oli sekä suomen että ruotsin kielestä nelonen, siis alin numero; sotalapsuuden traumat olivat tehneet tehtävänsä. Vähitellen suomi selkeni; ruotsi ei.

Liityin partioon, retkeilimme Jyväskylän ympäristön metsissä, minä myös koulupäivinä. Sitten käsiini osui Yrjö Kokon Sudenhampainen kaulanauha, jossa koulupoika pääsee asumaan Lappiin vuodeksi. Siinä oli juuri sitä vapaata ja villiä elämää, josta minä haaveilin.

Ainekirjoituksessa vilahteli luontoaiheisista teelmistäni kymppejäkin; joku aine liittyi Lappiinkin.

Kuudentoista ikäisenä vaelsin kahden koulutoverini kanssa Inarin kirkolta Lemmenjoen kultamaiden kautta Enontekiön Hettaan. Merkitsin tarkasti muistiin tapahtumat, tunnelmat, jopa tuntemuksekseni. arsinainen vaelluskertomus syntyi syksyllä musteella mustakantiseen vihkoon. Siihen saattoi livahtaa kaunokirjallisiakin piirteitä – Esseeteoksessani Kuukkelin matkassa Inarista Hettaan 1955 - 1999 on yhtenä tasona tuo vuoden 1955 päiväkirja.

Lukioaikana ryhdyin avustamaan sanomalehti Keskisuomalaista. Lehtityö sotki opiskelun, ja lopetin lyseon kesken. Päätin ryhtyä kirjailijaksi. Olin ollut kesän palovartijana Posiolla, ja niistä aineksista kirjoittelin seikkailukirjan Palovartija ja roistot. Karisto palautti käsikirjoitukseni.

Puolustusvoimat teki minusta upseerin. RUK:n kurssijulkaisun hieman pasifististen, luontoon liittyvien kirjoitusteni perusteella minua alettiin kutsua vänrikki Švejkiksi.

Sotimisen jälkeen soluttauduin Suomen Matkailuliittoon, ja sain mahdollisuuden matkailla ja retkeillä Lapissa mielin määrin. Ulkopuolinen kustantaja kysyi, voisinko kirjoittaa perusteellisen,
laajan, oikean kirjan Lapin erämaista. Liitto ei hyväksynyt ajatusta, ja lähdin ahdasmielisestä paikasta.

Oli vuosi 1966. Siitä saakka olen ollut vapaa kirjailija, ja toimittaja, osin valokuvaajakin. Ensimmäiseksi syntyi Lapin retkeilyopas, jonka Ilta-Sanomien kriitikko nimesi lapinkävijän raamatuksi. Tietokirja se on, mutta tyyliltään paikoin kuulemma kaunokirjamainen. Tietoa tyrkyttäviä opuksia sikisi sittemmin yhtenään, mutta vaihteluksi kirjoitin myös pohjoisia kertomuksia nimeltään Tervaksentuoksuinen lohi.

Sittemmin pohjoiseen liittyi kullankaivaja Heikki Kokon elämäkertaromaani Heittiön vaellus. Tekstipohja oli olemassa, mutta se piti muokata Heikin puhetyyliin sopivaksi, minämuodossa soljuvaksi, ja piti keksiä puuttuviin kohtiin elämää.

Kun asuin 1970-luvun loppupuolen Ivalossa, saunakamarissa, kirjoittelin vuosikaupalla Helsingin Sanomien sunnuntainumeroon pakinan Pohjoisesta katsoen. Pakinoissa oli totta ja tarua, ja jotkut innostuivat niistä tosissaan: olen tavannut useita ihmisiä, jotka selittävät muuttaneensa etelästä Lappiin pakinoitteni innoittamina. – Lehtityön ohessa keräsin vuosia aineistoa pohjoisesta, luin
kirjallisuutta, haastattelin satoja lappilaisia ja pohdin asioita. Tuloksena syntyi esseekokoelma, tai laaja pamfletti, Lappi – Suomen siirtomaa.

Tietoteksti ja kaunokuvaus ovat minusta aina olleet kuin siamilaisia kaksosia: eroon ne saa vain väkipakolla. Teno – Saamen ja lohen virta, teksti- ja kuvakirja, on pohjimmiltaan tietokirja sekin, mutta kirjoitustyylini on myös siinä määritelty kaunokirjalliseksi, ja kalakertomukset uskomattomiksi.

Tietomaiseksi voi niin ikään kutsua matkakuvaustani Syysmatka Suomessa. Tein syksyllä 1986 3½ kuukauden ja yli 3 100 ajokilometrin pyöräreissun Utsjoen Nuorgamista Helsingin Espooseen. Kiertelin kaikkien maakuntien kautta, ja polkiessa jäi aikaa pohtia maailmanmenoa ja ihmiselämää. Muuan tutkiskelija on löytänyt kirjasta parisataa aforismin tapaista lausahdusta.

Elämäni kaksi äärialuetta, Lappi ja Laatokan Karjala, ovat molemmat mukana novellikokoelmassa Metsään menevät miehet.

Join alkoholistisesti ainakin vuosikymmenen ajan, syksyyn 1985 saakka. Sitten raitistuin, mystisesti. Seuraavana syksynä etsin itseäni mainitulla pyöräretkellä. Oli kaivettava lisää, ja asustelin eri vuodenaikoina erakkona sekä Inarijärven syrjäisessä saaressa että mantereella Väylävuonon rannalla. Pohdiskeluista syntyi romaani Erakon paljastava syksy.

Raitistumiseni jälkeen pohdiskelin reilut kymmenen vuotta myös alkoholismin olemusta. Tuloksena oli juopon raamatuksi nimetty laaja teos Eroon viinasta. Kirja on niin täyttä faktaa kuin osasin kirjoittaa, mutta kuvaukseni seikkailuistani juoppona tuntuvat täydeltä fiktiolta.

Pohjoiseen liittyviä kirjoitelmiani on myös monissa kokoomateoksissa, niin esseitä kuin tarinoitakin. Merkittävin lienee Kolme Pohjoista, jossa on Lappia tutkaileva esseeni ja valokuviani Lapin Yliperältä 1960-luvulta.

Usein kysytään, miksi kirjoitan, miten kirjoitan, kauanko yhden kirjan kirjoittaminen kestää. Kirjoittamiseen kulunut aika on helppo määritellä: palkittua satukirjaani Seitsemän savun peto en valmistellut minuuttiakaan ja kirjoitin yhden illan; viimeisintä romaaniani Minä, Adolf ja Josif valmistelin kolme ja kirjoitin kaksi vuotta.

Mihin olen pyrkinyt kirjoillani? Maailmassa ei mihinkään asiaan ole yhtä ainoaa selitystä, usein niitä on seitsemän. Tiivistän:

Aluksia kirjoitin saadakseni heikon itsetuntoni peitoksi kunniaa ja mainetta enkä niinkään välittänyt rahasta. Sittemmin ryhdyin kirjoittamaan rahasta eikä maineella enää ollut niin väliä. Nykyisin kirjoitan sekä omaksi huvikseni että toivottavasti myös lukijain iloksi. Nuo ovat siis vain pääsyyt.

Koulupoikana luin enemmän kuin koskaan myöhemmin. Mm. Honka- ja Tarzan-kirjojen jälkeen löysin Yrjö Kokon Sudenhampaisen kaulanauhan, joka ohjasi minut Lappiin. Nuorena miehenä
kiinnostivat Herman Hessen teokset. Myöhemmin ovat syvimmälle avaruuteen sysänneet venäläisten klassikoitten yms:n lisäksi mm. Franz Kafkan Linna (jota luetaan Erakon paljastavassa syksyssä) ja Juan Rulfon Pedro Páramo (mystinen matkakertomus).

Lyseolaisena Glenn Millerin orkesteri esitti parasta kutumusiikkia. Radio-ohjelmia tehdessäni soitin niissä usein Katri Helenan iskelmiä ja Kalle Holmbergin Pesäpallolaulua. Raitistuminen heilautti mystisesti maun klassiseen musiikkiin, vain nuoruudesta muistuttava Olavi Virta jäi viihteestä jäljelle. Inarijärven erakkona miellyin Beethoveniin ja erityisesti hänen 3. pianokonserttoonsa. Mozartin Requiem on nykyisin mainiota myös aamiaismusiikkina, samoin Mendelssohnin Viulukonsertto.

Lyseon jälkeen kauppasin talosta taloon kulkien itse maalaamiani akvarelleja, sittemmin keskityin kirjoittamiseen. Akseli Gallen-Kallelan maalausten vahva luonto ja Juho Rissasen väkevät ihmiset pysäyttivät kauan. Matkat Roomaan ja Pariisiin avarsivat tuntemuksiani, ja miellyin myös modernimpaan taiteeseen, surrealismiinkin. Marc Chagall iski sieluuni; Reidar Särestöniemen maalauksilla on samanlainen vaikutus. Impressionistien töitä jaksan tuijottaa tunteja.

Elokuvista vahvimmin vaikuttavat italialaiset elokuvat, on kuin eläisin niissä mukana. Esimerkiksi Fellini, Rossellini, de Sica, Visconti – kiehtovaa mustaa ja valkoista, kuten kirjoittamisessakin…

Kun pääsen irti kaavamaisuudestani, matkaan kahteen, ehkä edellisistä elämistäni tuttuun paikkaan. Toinen on Utsjoella alue, missä mänty loppuu ja alkaa koivun maailma; toinen on Sisilian Taorminassa kukkula, johon Etna näkyy kutsuvana. Vierailin Etnan kraatterin reunalla pari
viikkoa ennen sen purkautumista; kai se oli sattuma.

Haluaisinko olla joku fiktiivinen henkilö? Tuntuu kuin itse olisin ollut fiktiivinen aina siihen saakka, kunnes matkalla Laatokan Karjalaan kesällä 2009 löysin kadottamani sisäisen pikku pojan. Evakkoon 1944 lähdettäessä poikaraasu unohtui sodan traagisuudessa metsäsissiksi
sovhoosien syrjämetsiin Kurkijoelle. Kenties lapsuuden katoaminen teki minusta ainaisen etsijän, kulkurin. Eniten olen vaellellut Lapissa; korvasiko Inarijärvi menettämäni Laatokan?

Että vielä pitäisi olla harrastuksiakin… Kirjojen kirjoittaminen, lehti- ja radiojuttujen teko ja valokuvaaminen – joita sanotaan työksi – ovat minusta aina tuntuneet harrastuksilta, jos harrastamisella tarkoitetaan kiehtovaa puuhailua. Mitä harrastuksiin vielä lisäisi, viisastelematta:
viisastelu eli korpifilosofointi.
Elämäkertatietoa
Raimo Olavi Kojo, s. 23.02.1939 Jaakkima. Kirjailija, toimittaja, valokuvaaja. Kojo on toiminut vapaana kirjailijana ja toimittajana vuodesta 1966. Hän sai Valtion tiedonjulkistamispalkinnon vuonna 1981 teoksesta Lappi — Suomen siirtomaa. Kojo sai myös Vuoden satukirja -palkinnon vuonna 1985 teoksesta Seitsemän savun peto.

Raimo O. Kojon ensimmäiset teokset 1960-luvulla käsittelivät pääosin matkailua. Ne olivat tietoa ja kuvauksia sisältäviä matkaoppaita, luetteloita sekä matka- ja retkikuvauksia Suomesta, erityisesti Lapista. Niitä täydensivät luontoon liittyvät kaunokirjalliset kertomukset. Myöhemmin matkailua käsitteleviin teoksiin ilmestyi myös luonnonsuojelullisia teemoja. Luonto- ja eräkirjojen kaavasta poikkesi voimakkaasti teos Eroon viinasta, jota on luonnehdittu "syväksi sukellukseksi minuuden kehittymiseen poljetusta pikkupojasta uhman kautta yhteiskunnalliseksi vaikuttajaksi". Pääteoksinaan Raimo O. Kojo pitää teoksiaan Erakon paljastava syksy ja Eroon viinasta.



Vanhemmat:
peltiseppä Eemil Olavi Kojo ja meijeriapulainen Alma o.s. Leppänen

Kokeiltuja ammatteja:
rakennustyöläinen, metsuri, maanmittausapulainen, palovartija, kuvataiteilija, valokuvaaja, toimittaja, toimitussihteeri, kustantaja, kriitikko, eräopas, kampanjapäällikkö, kalastaja, poromies, kullankaivaja, henkiparantaja, tietokirjailija, kirjailija, eläkeläinen

Koulutus: 10 vuotta ja 7 luokkaa Jyväskylän lyseota

Palkinnot:
yleisen nuorten sarjan ja oppikoulujen Suomen mestaruudet suunnistuksessa 1955
armeijan kultainen ampumamerkki 1960
valtion tiedonjulkistamispalkinto 1981 teoksesta Lappi - Suomen siirtomaa
vuoden satukirja -palkinto 1985 teoksesta Seitsemän savun peto
Suomen Matkailuliiton Luovuuden kultahippu 1997



MAKUASIOITA:

Mieltymyksiä

Kirjat: Poikana mm. Honka- ja Tarzan-kirjojen jälkeen Yrjö Kokon Sudenhampainen kaulanauha, joka naulasi sieluni Lappiin. Nuorena miehenä Kafkan ja Herman Hessen teokset. Alkoholistiaikana sieluuni iski salamana Aksel Sandemosen Ihmissusi. Myöhemmin oli mieltymyksiä laidasta laitaan; syvimmälle ovat sysänneet mm. Franz Kafkan Linna, Aleksander Solzenitsyn Ivan Denisovitšin päivä ja Juan Rulfon Pedro Páramo (kaikki ovat selvittäneet omaa sekaisuuttani).

Musiikki: Lyseolaisena Glenn Millerin orkesteri esitti parasta kutumusiikkia. Radio-ohjelmia tehdessäni soitin monesti Katri Helenan Tyttö niin pieni -iskelmän ja Kalle Holmbergin Pesäpallolaulun, molemmat kutittavaa parodiaa. Raitistuminen heilautti mystisesti maun klassiseen musiikkiin, vain nuoruudesta muistuttava Olavi Virta jäi jäljelle. Inarijärven erakkona miellyin Beethoveniin ja erityisesti hänen 3. pianokonserttoonsa. Aina säväyttävät Mozartin Requiem (mainiota myös aamiaismusiikkina) ja Mendelssohnin Viulukonsertto.

Kuvataide: Nuorena kauppasin Varsinais-Suomessa itse maalaamiani akvarelleja. Akseli Gallen-Kallelan maalausten vahva luonto ja Juho Rissasen väkevät ihmiset pysäyttivät kauan. Matkani mm. Roomaan ja Pariisiin avarsivat tuntemuksiani, yritin mieltyä myös modernimpaan taiteeseen. Marc Chagall iski oudosti minuun; Reidar Särestöniemen maalauksissa on sama tunnelma, ja vaikutus. Picassoa olen inhonnut niin, että tunne muistuttaa rakkautta. Impressionisteja jaksan tuijottaa tunteja.

Elokuva: Italialaiset elokuvat saavat sieluni värähtelemään, on kuin eläisin niissä mukana. Esimerkiksi Fellini, Rossellini, de Sica ja Visconti osaavat siirtää elämän salaisuuksia valkokankaalle. Peter Weirin Kuolleiden runoilijoiden seura oli hämmentävän vahva sysäys etsiessäni omaa lapsuuttani.

Oudot vanhat ajat ja paikat: Kun pääsen irti kaavamaisuudestani, matkaan kahteen edellisistä elämistäni tuttuun paikkaan. Toinen on Utsjoella alue, missä mänty loppuu ja alkaa koivun maailma; toinen on Sisilian Taorminassa kukkula, johon Etna näkyy kutsuvana. Vierailin Etnalla pari viikkoa ennen sen purkautumista; kai se oli sattuma.

Tuttu vanha aika ja paikka: Olen nyt jonkin aikaa saanut elää aikaa talvesta 1939 kesään 1944. Tuota ajanjaksoa kaipasin puoli vuosisataa tietämättäni; viimeiset kaksi vuosikymmentä pyrin siihen tietoisesti palaamaan. Kaikki konkretisoitui kesän 2009 Kurkijoen-matkan aikana. Kirkonkylässä Säkinmäki ja Savojan kylässä sukutalon kivijalka tuntuivat pyhiinvaelluskohteilta.

Fiktiivinen henkilö, joka haluaisin olla: Tuntuu kuin itse olisin ollut fiktiivinen henkilö, kunnes löysin itsestäni sen pikku pojan, joka evakkoon 1944 lähdettäessä unohtui metsäsissiksi sovhoosiväen keskuuteen Kurkijoelle. Haluaisin, haluan, lopulta olla vain oma itseni.

Harrastukset:
elokuvat, erämaat, karjalaisuus, kirjoittaminen, lappilaisuus, lukeminen, naiset, vaellus ja valokuvaus.
Kirjailijan tuotantoon liittyvää lisätietoa
Kirjoittelun harjoittelua - 1966

1955 Jyväskylän lyseon Kipinä-lehden avustaja, sittemmin mm. Keskisuomalaisen avustaja ja kesätoimittaja, Keski-Suomen Teinin perustaja ja toimitussihteeri, sanomalehti Uuden Auran avustaja, aliupseerikoulun kurssijulkaisun toimitussihteeri, reserviupseerikoulun kurssijulkaisun toimitussihteeri, Suomen Matkailuliiton toimittaja ja toimitussihteeri, Lapin Kansan teatteriarvostelija Helsingissä.

Lehtifreelancerina 1966 -

Pakinointia, omia palstoja, sarjajuttuja:
Helsingin Sanomissa 1975 - 79 sunnuntaipakina Pohjoisesta katsoen, 1978 kuusiosainen kertomussarja Rajan pinnassa, kuvaus matkasta itärajaa myötäillen Etelä-Karjalasta Lappiin, ja 1986 19-osainen kertomussarja otsikolla Kulkuri, kuvaus pyöräretkestäni Nuorgamista Espooseen. Seurassa 1980 - 85 oma palsta otsikolla Kotimaan matkailu. Erä-lehdessä 1982 - 84 Lapin erikoiset -sivuilla pohjoisen asioita. Kippari -lehdessä 1983 - 86 veneilyyn liittyviä reportaaseja. Espoolaisessa Länsiväylässä 1986 - 93 viikoittainen pakina Sanakavalasti. Matkailu -lehdessä 1996 - 99 oma pakinasivu. Lapin Kansassa 1999 – 2009 kolumni noin joka toinen viikko.

Sadoista erillisistä reportaaseista malliksi:

Viikkosanomien laaja juttu 1969 Railakas matkailutappelu räväytti julkiseksi Suomen matkailun hoitamisen sekavuuden, ja syntyneen keskustelun jälkeen syntyi mm. Matkailun edistämiskeskus. Avussa paljastin 1980 jutussa Lappiin luvassa kultaryntäys tulevaisuudennäkymiä, jotka toteutuivat myöhemmin: erämaista “vallattiin” vähän ajan päästä satoja alueita huvikaiveluun. Suomen
Kuvalehden lukuisista jutuistani pisimmälle eteni reportaasi 1980 Vuotoksen allas on haamuhanke, jonka innoittamana Tapio Suominen teki myöhemmin täyspitkän fiktiivisen elokuvan Syöksykierre. Saamelaisten Sáplemaš-lehden kirjoitussarja 1991 Sámeeana ja láttealmmái (Saamenmaa ja etelänmies) havahdutti pohjoisen kansan näkemään etelän kierouksia, ja päinvastoin.

Radiojuttuja 1965 -

Vuodesta 1965 lähtien olen tehnyt - vain Yleisradiolle - kolmisensataa ns. pisteohjelmaa. Aiheina ovat olleet matkailu ja retkeily, yhteiskunnalliset kysymykset, luonto, persoonalliset ihmiset, historia, kullankaivu jne. 1998 Ylen Ykkösen Todellisissa tarinoissa esitettiin elämäkertaani perustunut raju tilitys juoppoudestani ja siitä toipumisesta otsikolla Seitsemän minuutin havahtuminen.

Eriaiheisia sarjaohjelmia, joissa on ollut kolmesta kuuteen osaa, olen tehnyt parikymmentä, esimerkiksi Seitsemän pohjoista kylää ja Tenonvarren elämää.

Panin alulle Yleisradion matkailuohjelmat vuonna 1965. Sittemmin niin kesällä kuin talvellakin toimitin itsenäisesti pari vuosikymmentä sarjat nimeltään Matkailuradio ja Lomaradio.

Televisioon tein vain nuorempana ohjelmia. Eksyminen Lapissa -ohjelmassa leikin Chaplinia: minun olivat käsikirjoitus, osittain ohjaus, ja näyttelin myös pääosan.

Tuotanto:

AUK:n (Karjalan tykistörykmentti) RUK:n(Hamina) kurssijulkaisut
1960. Suomen puolustusvoimat. Kurssijulkaisu

Matkailukirjoja
1961-1966. Suomen Matkailijayhdistys/Suomen Matkailuliitto.

Lapin retkeilyopas
1967. Kirjamaailma. Kuvaus pohjoisesta luonnosta ja kaikista erämaista.

Automatkailun opas
1968. Kirjamaailma. Suomen ensimmäinen.

Tervantuoksuinen lohi
1969. W&G. Eräaiheisia kertomuksia.

Loma-autoilijan käsikirja
1969. Kustannus Kojo. Kotimaan uudenlainen kartoitus.

101 automatkailukohdetta
1970. Kustannus Kojo.

101 uutta matkakohdetta
1971. Kustannus-Kojo.

Seuramatkalla
1970. WSOY. Ensimmäinen suomalainen seuramatkailun opas.

Meriveneilijän opaskirja
1970. Kustannus Kojo. Kuvaus rannikosta ja saaristosta Virolahdelta Tornioon.

Talvi-Suomen opas
1972. Kustannus Kojo.

Suomalaisia kuvia (yhdessä Matti A. Pitkäsen kanssa)
1975. W&G. Klassikoksi noussut kuvallinen ja sanallinen Suomen esittely.

Suomalainen löytöretki
1977. Kustannus Kojo. Pakinatyylinen kirjasarja.

Heittiön vaellus
1979. WSOY. Kullankaivajan elämänkertaromaani.

Lappi - Suomen siirtomaa
1981. W&G. Essee- ja kertomuskokoelma.

Suomi - järvien ja metsien maa
(yhdessä Matti A. Pitkäsen kanssa)
1983. W&G. Kuvateos.

Lappi
1983. Karisto. Kirjasarjassa laaja essee erämaista ja eräretkeilystä.

Teno - Saamen ja lohen virta
1984. WSOY. Puolikaunokirjallinen teos pohjoisesta mahtivirrasta. Runsas oma kuvitus.

Seitsemän savun peto
1985. Lasten Oma Kirjakerho. Lasten Oman Kirjakerhon satukilpailun voittaja.
Kuvittaja Riikka Juvonen.

Sinivalkoinen Suomi
1985. Otava. Matti A. Pitkäsen kuvat, tekstit esseitä suomalaisesta elämänmuodosta.

Erämiesten matkassa
1987. Otava. Kokoelmassa eräkirjallisuutta uudistava novelli.

Syysmatka Suomessa
1988. WSOY. Matkaessee: yli yli 3100 km ja kolme ja puoli kuukautta polkupyörällä Suomea ristiinrastiin Nuorgamista Hankoon sekä Karjalaan.

Metsään menevät miehet
1990. Karisto. Novellikokoelma.

Erakon paljastava syksy
1991. Kustannus Kojo. Romaani.

Pohjoiset erämaat
1997. Suomen Matkailuliitto. Kuvaus kaikista Lapin jäljellä olevista erämaista.

Eroon viinasta
1998. Otava. Uudenlainen näkemys alkoholismista; perusteellinen pohdiskeleva opaskirja juoppoudesta sekä juopoille että heidän läheisilleen.

Löytöretki Lappiin
1999. Yrityskirjat. Kuvaus mystisestä Lapista.

Kuukkelin matkassa Inarista Hettaan 1955-99
2000. Otava. Erä- ja muistelmakirjallisuutta.

Talven tuntemus (esseitä, taidevalokuvia). 2004. Lapin yliopisto.

Minä, Adolf ja Josif : veijariromaani talvisodan ajoilta
2009. Minerva. Romaani.
Tekstinäyte
Puhelin pärähti ovensuussa. Ingalta putosi pöydän päässä nutukkaantekele. Hän risti kätensä.
– Siunatkoon. Säikähin.
– Vielä säikkyy ja viikon jo kuullut, Mari sanoi hellan äärestä, sekoitti porokeittoa.
– Vastaa, vastaa! Inga hoki.
– Osaa se piristä monesti, etkö muista, Mari sanoi ovelle tuijottaen.
Kun puhelin taas pärähti, hän juoksi tuvan halki, potkaisi kenkäheinät hajalle. Hän jäi odottamaan käsi kuulokkeella. Kun puhelin soi, hän nosti.
– Haloo.
– Onko se Aikiolla? Ja emäntäkö puhelimessa?
– Jo vain se on Aikiolla. Ja puhelimessa mie olen, en ole muualla.
– Onkohan isäntä kotona?
– Ei ole kotona.
– No, onko kaukana?
– Jo vain saattaa olla kaukana.
– No, missä asti? Onko pihalla?
– Ei ole pihalla.
– Naapurissa asti?
– Ei ole naapurissa asti. Naapurikin saattaa olla kaukana. Ne on yhessä poissa.
– Täällä on apulaisosastopäällikkö Mäkinen, Helsingistä. Missä se isäntä lopulta on?
– Na… ihan lopulta tieten on… hauvassa.
– Mitä? Onko tapahtunut onnettomuus?
– On se tieten saattanut tapahtua onnettomuus.
– Milloin on tapahtunut? Millainen onnettomuus?
– En mie vain tiijä. Tiijätkö sinä?
– Äh. En. Mutta olen pahoillani. Minun piti vain sopia kuljetuksesta sieltä teiltä Kemoran majalle.
– Ai, sie olet se mies. Isäntä jotain sanoikin, kun lähti. Jo vain se teijät sinne vie.
– Anteeksi? Vie? Mutta jos hän on haudassa.
– Ei se vielä ole hauvassa asti.
– Hyvä luoja. Hah. Missä asti ja missä kunnossa isäntä nyt on?
– Em mie vaan tiijä. Hyvässä kunnossa oli, kun Aslakin kanssa metsään lähti.
– Hän on siis vain metsässä?
– Jo vain saattaa olla vain metsässä. Eilen lähtivät poroja katsomaan. Vai oliko se toissapäivänä.
– Äh. No, koska hän sieltä metsästä tulee?
– Äh. Sitten kun kerkiää.
– Mutta milloin? Olisiko hän illemmalla tavoitettavissa?
– Jo vain saattaa olla illemmalla tavoitettavissa.
– Kiitos. Minä soitan uudestaan. Äh.
– Äh vain.
Mari laski kuulokkeen, pyöritti päätään. Inga seisoi keskellä lattiaa.
– Onko Pieralle sattunut jotakin? Inga kysyi. – Sekö tuo pirunvehje kertoi, että…
– Eikö mitä! Siellä oli vain joku Helsingin herra, joka ei ymmärrä puhelimessa oikein puhua. Ei tiennyt mistään mitään.

(Ote novellista Puhelin kokoelmasta Metsään menevät miehet)
Automaattisesti tuotettuja vinkkejä hakusanoihin perustuen. Nuolisymbolia klikkaamalla näet vinkkauksen perusteet.
Teosvinkki: otsikko on linkki teoksen tietoihin
Kirjailijavinkki: otsikko on linkki kirjailijan tietoihin
Hakusanavinkki: lisää hakusanalla kuvailtuja teoksia
Katso myös
Haakana, Veikko(henkilö, kirjailija tai muu tekijä)
  • Kansallisuus
    suomalaiset
  • Tyyppi
    henkilö, kirjailija tai muu tekijä
  • Maakunta-alue
    Lapin kirjailijat
  • Maakunta-alue
    Lappi
  • Julkaisujen vuosikymmenet
    1980-luku
  • Ammatti
    kirjailijat
  • Julkaisujen vuosikymmenet
    1970-luku
  • Maakunta-alue
    Etelä-Karjala
  • Tekijän käyttämä kieli
    Suomen kieli
  • Julkaisujen vuosikymmenet
    1990-luku
  • Julkaisujen vuosikymmenet
    2000-2009
  • Julkaisujen vuosikymmenet
    1960-luku
  • Sukupuoli
    mies
  • Etto, Jorma(henkilö, kirjailija tai muu tekijä)
  • Ammatti
    kirjailijat
  • Maakunta-alue
    Lappi
  • Maakunta-alue
    Etelä-Karjala
  • Julkaisujen vuosikymmenet
    1960-luku
  • Julkaisujen vuosikymmenet
    2000-2009
  • Julkaisujen vuosikymmenet
    1990-luku
  • Julkaisujen vuosikymmenet
    1970-luku
  • Tyyppi
    henkilö, kirjailija tai muu tekijä
  • Kansallisuus
    suomalaiset
  • Tekijän käyttämä kieli
    Suomen kieli
  • Julkaisujen vuosikymmenet
    1980-luku
  • Sukupuoli
    mies
  • Maakunta-alue
    Lapin kirjailijat
  • Kälkäjä, Mirjam(henkilö, kirjailija tai muu tekijä)
  • Julkaisujen vuosikymmenet
    1980-luku
  • Julkaisujen vuosikymmenet
    1970-luku
  • Tyyppi
    henkilö, kirjailija tai muu tekijä
  • Maakunta-alue
    Lapin kirjailijat
  • Julkaisujen vuosikymmenet
    2000-2009
  • Ammatti
    toimittajat
  • Kansallisuus
    suomalaiset
  • Tekijän käyttämä kieli
    Suomen kieli
  • Ammatti
    kirjailijat
  • Maakunta-alue
    Lappi
  • Julkaisujen vuosikymmenet
    1990-luku
  • Koulutus tai tutkinto
    toimittajat
  • Paasilinna, Arto(henkilö, kirjailija tai muu tekijä)
  • Julkaisujen vuosikymmenet
    1980-luku
  • Maakunta-alue
    Lapin kirjailijat
  • Kansallisuus
    suomalaiset
  • Julkaisujen vuosikymmenet
    2000-2009
  • Tyyppi
    henkilö, kirjailija tai muu tekijä
  • Tekijän käyttämä kieli
    Suomen kieli
  • Julkaisujen vuosikymmenet
    1970-luku
  • Ammatti
    kirjailijat
  • Julkaisujen vuosikymmenet
    1960-luku
  • Sukupuoli
    mies
  • Maakunta-alue
    Lappi
  • Julkaisujen vuosikymmenet
    1990-luku
  • Kejonen, Pekka(henkilö, kirjailija tai muu tekijä)
  • Julkaisujen vuosikymmenet
    1960-luku
  • Maakunta-alue
    Lapin kirjailijat
  • Kansallisuus
    suomalaiset
  • Julkaisujen vuosikymmenet
    1980-luku
  • Julkaisujen vuosikymmenet
    2000-2009
  • Julkaisujen vuosikymmenet
    1970-luku
  • Maakunta-alue
    Lappi
  • Julkaisujen vuosikymmenet
    1990-luku
  • Ammatti
    kirjailijat
  • Sukupuoli
    mies
  • Tekijän käyttämä kieli
    Suomen kieli
  • Tyyppi
    henkilö, kirjailija tai muu tekijä
  • Paasilinna, Erno(henkilö, kirjailija tai muu tekijä)
  • Tekijän käyttämä kieli
    Suomen kieli
  • Maakunta-alue
    Lapin kirjailijat
  • Julkaisujen vuosikymmenet
    1980-luku
  • Kansallisuus
    suomalaiset
  • Tyyppi
    henkilö, kirjailija tai muu tekijä
  • Ammatti
    kirjailijat
  • Sukupuoli
    mies
  • Julkaisujen vuosikymmenet
    1970-luku
  • Ammatti
    toimittajat
  • Julkaisujen vuosikymmenet
    1990-luku
  • Maakunta-alue
    Lappi
  • Julkaisujen vuosikymmenet
    1960-luku
  • Harjumaa, Pentti(henkilö, kirjailija tai muu tekijä)
  • Kansallisuus
    suomalaiset
  • Tekijän käyttämä kieli
    Suomen kieli
  • Ammatti
    toimittajat
  • Maakunta-alue
    Lappi
  • Tyyppi
    henkilö, kirjailija tai muu tekijä
  • Julkaisujen vuosikymmenet
    1990-luku
  • Julkaisujen vuosikymmenet
    1980-luku
  • Sukupuoli
    mies
  • Julkaisujen vuosikymmenet
    2000-2009
  • Julkaisujen vuosikymmenet
    1970-luku
  • Maakunta-alue
    Lapin kirjailijat
  • Ammatti
    kirjailijat
  • Baltzar, Veijo(henkilö, kirjailija tai muu tekijä)
  • Julkaisujen vuosikymmenet
    1980-luku
  • Sukupuoli
    mies
  • Kansallisuus
    suomalaiset
  • Tekijän käyttämä kieli
    Suomen kieli
  • Julkaisujen vuosikymmenet
    2000-2009
  • Julkaisujen vuosikymmenet
    1960-luku
  • Maakunta-alue
    Etelä-Karjala
  • Julkaisujen vuosikymmenet
    1970-luku
  • Ammatti
    kirjailijat
  • Ammatti
    toimittajat
  • Tyyppi
    henkilö, kirjailija tai muu tekijä
  • Julkaisujen vuosikymmenet
    1990-luku
  • Tapper, Harri(henkilö, kirjailija tai muu tekijä)
  • Julkaisujen vuosikymmenet
    2000-2009
  • Kansallisuus
    suomalaiset
  • Julkaisujen vuosikymmenet
    1980-luku
  • Tyyppi
    henkilö, kirjailija tai muu tekijä
  • Tekijän käyttämä kieli
    Suomen kieli
  • Asuinpaikkakunta tai -paikkakunnat
    Jyväskylä
  • Julkaisujen vuosikymmenet
    1970-luku
  • Opiskelupaikkakunta tai -paikkakunnat
    Jyväskylä
  • Julkaisujen vuosikymmenet
    1990-luku
  • Julkaisujen vuosikymmenet
    1960-luku
  • Ammatti
    kirjailijat
  • Sukupuoli
    mies
  • Rauhala, Niilo(henkilö, kirjailija tai muu tekijä)
  • Julkaisujen vuosikymmenet
    2000-2009
  • Tyyppi
    henkilö, kirjailija tai muu tekijä
  • Julkaisujen vuosikymmenet
    1960-luku
  • Maakunta-alue
    Lapin kirjailijat
  • Kansallisuus
    suomalaiset
  • Sukupuoli
    mies
  • Tekijän käyttämä kieli
    Suomen kieli
  • Julkaisujen vuosikymmenet
    1990-luku
  • Maakunta-alue
    Lappi
  • Julkaisujen vuosikymmenet
    1970-luku
  • Julkaisujen vuosikymmenet
    1980-luku
  •