Teoksen nimi. Mikäli teos on julkaistu useammalla nimellä, näytetään ensimmäisen julkaisun nimi.
Minä, Adolf ja Josif
Tyyppi
romaanit
Tekijän nimeä klikkaamalla löydät teoslistauksen ohella lisätietoa kirjailijasta.
kuvaus
Kirja on väkevä romaani Karjalan rajaseudun ihmiskohtaloista talvisodan varjossa. Samalla se on veijaritarina, jossa päähenkilöinä ovat Adolf Hitler, Josif Stalin ja kirjan alussa vielä syntymätön karjalaispoika Reino Oskari Koho.
Pienen karjalaispojan kohtalo viiksiniekkaisten diktaattorien sekoittamassa maailmassa ei ole helppo. Isä joutuu rintamalle, ja poika ammentaa elämisen alkuoppia ailahtelevalta äidiltään, vakavahenkiseltä lottatädiltään ja omaleimaiselta isoisältään.
Pienen karjalaispojan kohtalo viiksiniekkaisten diktaattorien sekoittamassa maailmassa ei ole helppo. Isä joutuu rintamalle, ja poika ammentaa elämisen alkuoppia ailahtelevalta äidiltään, vakavahenkiseltä lottatädiltään ja omaleimaiselta isoisältään.
Pojan kaukaisten, aikuisten sotaleikkitoverien Adolfin ja Josifin yksityiselämästä puolestaan paljastuu perin arveluttavia asioita. Näiden salaisten tempausten vaikutus heijastuu vahvasti myös pojan elämään.
Ammattikirjailijan otteella osin voimakkaasti omaelämäkerrallisesta ja historiallisesti tarkasti taustoitetusta aineistosta kasvaa yhtä aikaa sekä liikuttava ajankuva että hulvaton veijarikertomus. Sen herkulliset henkilöhahmot ja hersyvä kielenkäyttö vievät lukijan mennessään.
Kirjan Poika aloittaa tarinansa kertomalla, että hän ja hänen perheensä kuolivat jouluna 1939. Ja myöhemmin hän tarkentaa: ”Heiltä katosi kaikki kuin kuolemassa; kai kuolemassa niin käy. Pimeä oli entistä mustempi, hiljaisuus hautamainen. He seisoivat erossa elämästä, mutta sitten tunsivat hyllyiltä pudonneet tavarat jaloillaan.”
Kyse on pommituksesta, joka osuu Pojan perheen, Kohojen, kotikylään. Kotirintaman kokemuksia Kojo kirjassaan tarjoilee runsaasti ja realistisesti. Yhtä aikaa kun taaperoikäinen Poika leikkii lattialla, miesten arki täyttyy kuolemanpelosta ja naisten päivät mukautuvat enimmäkseen pelon epävarmuudeksi. Sota vieraannuttaa ja vie ihmistä sekoamisen partaalle.
Siitä on veijarius kaukana, toisin kuin Moskovan ja Berliinin ”viiksihullujen” kuvauksessa, kuten kaikkitietävä kertoja näitä miehiä nimittää. Berliinissä Adi Evansa rinnalla hankkii päämajaansa norsunluisia ja puisia shakkinappuloita, joita hän sijoittaa leikkikentälleen, suurelle Euroopan kartalle. Ongelmiakin Berliinissä on, kun Adi saa joulun kasvispihvistä porkkanasuikaleen kurkkuunsa.
Samoin Moskovassa toveri Soso ”oikuttelee viluissaan kuin pahainen bolsevikkipenikka”, ja näiden herrojen silmissä yhden pienen Suomen kohtalo on vain harkittuja, ylimalkaisia tai impulsiivisia siirtoja kartalla. Toisaalta Sosokin joutuu paljossa tyytymään: hänen käyttämänsä naiset ovat hänen omien miestensä ”vanhoja ämmiä”.
Paitsi että nämä kaksi esitetään Eurooppaa leikkikenttänään pitävinä diktaattoreina, heitä yhdistää eräs konkreettinen asia: molemmat kaivavat nenäänsä. Soso sorkkii verisillä sormillaan Suomen karttaa ja Adi sotkee räkään omat kirjoituksena, Evan siistimisyrityksistä huolimatta.
Kun Berliinissä Adi kihertelee ja Moskovassa Soso naureskelee, niin pommitukset särkevät kenttäpostivaunuja, koteja, ihmisten ruumiita: ”Kolme valkoista arkkua sulautui lumisateeseen, harmaaseen taivaaseen.”
Suomessa ukko opettaa Pojalle isojen poikien kuvia, joista Josifin silmien väliin Poika työntää räkäpallon. Kojo nöyryyttää suuria isänmaidensa puolustajia pilkallisella irvokkuudellaan, mutta se ei muuta Suomen kohtaloa: Raatteentien kaltaisista voitoista huolimatta Suomen vastarinta murtuu ja Karjala tyhjennetään. Adi puhuu tapahtumista Karjalan sotana.
Minä, Adolf ja Josif onkin yleinen, mutta seikkaperäinen selvitys sodan tapahtumista, konkreettisesti ja yksityiskohtaisesti lähinnä Suomen kannalta.
Sodan aikana Elma kääntyy lestadiolaisuuteen, joka esitetään tarinassa pintapuolisen ristiriitaisesti. Taivaalle katselevat myös suuret johtajat.
”Se tähti oli Sirius. Mutta silloin minun piti ajatella muita tähtiä. Näitkö sinä äsken puistossa kävellessäsi keltaisia tähtiä ihmisten rintapielissä? Ne tähdet minä sammutan”, sanoo Berliinin herra kirjan loppupuolella. Isot pojat katsovat pystyvänsä kuihin ja tähtiin, mutta eivät tajua itsensä olemattomuutta. Omasta säihkeestään voi sokaistua.
- Miina Leppänen/ Sanojen aika
Ammattikirjailijan otteella osin voimakkaasti omaelämäkerrallisesta ja historiallisesti tarkasti taustoitetusta aineistosta kasvaa yhtä aikaa sekä liikuttava ajankuva että hulvaton veijarikertomus. Sen herkulliset henkilöhahmot ja hersyvä kielenkäyttö vievät lukijan mennessään.
Kirjan Poika aloittaa tarinansa kertomalla, että hän ja hänen perheensä kuolivat jouluna 1939. Ja myöhemmin hän tarkentaa: ”Heiltä katosi kaikki kuin kuolemassa; kai kuolemassa niin käy. Pimeä oli entistä mustempi, hiljaisuus hautamainen. He seisoivat erossa elämästä, mutta sitten tunsivat hyllyiltä pudonneet tavarat jaloillaan.”
Kyse on pommituksesta, joka osuu Pojan perheen, Kohojen, kotikylään. Kotirintaman kokemuksia Kojo kirjassaan tarjoilee runsaasti ja realistisesti. Yhtä aikaa kun taaperoikäinen Poika leikkii lattialla, miesten arki täyttyy kuolemanpelosta ja naisten päivät mukautuvat enimmäkseen pelon epävarmuudeksi. Sota vieraannuttaa ja vie ihmistä sekoamisen partaalle.
Siitä on veijarius kaukana, toisin kuin Moskovan ja Berliinin ”viiksihullujen” kuvauksessa, kuten kaikkitietävä kertoja näitä miehiä nimittää. Berliinissä Adi Evansa rinnalla hankkii päämajaansa norsunluisia ja puisia shakkinappuloita, joita hän sijoittaa leikkikentälleen, suurelle Euroopan kartalle. Ongelmiakin Berliinissä on, kun Adi saa joulun kasvispihvistä porkkanasuikaleen kurkkuunsa.
Samoin Moskovassa toveri Soso ”oikuttelee viluissaan kuin pahainen bolsevikkipenikka”, ja näiden herrojen silmissä yhden pienen Suomen kohtalo on vain harkittuja, ylimalkaisia tai impulsiivisia siirtoja kartalla. Toisaalta Sosokin joutuu paljossa tyytymään: hänen käyttämänsä naiset ovat hänen omien miestensä ”vanhoja ämmiä”.
Paitsi että nämä kaksi esitetään Eurooppaa leikkikenttänään pitävinä diktaattoreina, heitä yhdistää eräs konkreettinen asia: molemmat kaivavat nenäänsä. Soso sorkkii verisillä sormillaan Suomen karttaa ja Adi sotkee räkään omat kirjoituksena, Evan siistimisyrityksistä huolimatta.
Kun Berliinissä Adi kihertelee ja Moskovassa Soso naureskelee, niin pommitukset särkevät kenttäpostivaunuja, koteja, ihmisten ruumiita: ”Kolme valkoista arkkua sulautui lumisateeseen, harmaaseen taivaaseen.”
Suomessa ukko opettaa Pojalle isojen poikien kuvia, joista Josifin silmien väliin Poika työntää räkäpallon. Kojo nöyryyttää suuria isänmaidensa puolustajia pilkallisella irvokkuudellaan, mutta se ei muuta Suomen kohtaloa: Raatteentien kaltaisista voitoista huolimatta Suomen vastarinta murtuu ja Karjala tyhjennetään. Adi puhuu tapahtumista Karjalan sotana.
Minä, Adolf ja Josif onkin yleinen, mutta seikkaperäinen selvitys sodan tapahtumista, konkreettisesti ja yksityiskohtaisesti lähinnä Suomen kannalta.
Sodan aikana Elma kääntyy lestadiolaisuuteen, joka esitetään tarinassa pintapuolisen ristiriitaisesti. Taivaalle katselevat myös suuret johtajat.
”Se tähti oli Sirius. Mutta silloin minun piti ajatella muita tähtiä. Näitkö sinä äsken puistossa kävellessäsi keltaisia tähtiä ihmisten rintapielissä? Ne tähdet minä sammutan”, sanoo Berliinin herra kirjan loppupuolella. Isot pojat katsovat pystyvänsä kuihin ja tähtiin, mutta eivät tajua itsensä olemattomuutta. Omasta säihkeestään voi sokaistua.
- Miina Leppänen/ Sanojen aika
Kirjallisuudenlaji
Aiheet ja teemat
Henkilöt, toimijat
Päähenkilöt
Tapahtumapaikat
Konkreettiset tapahtumapaikat
Tapahtuma-aika
Alkukieli
Tekstinäyte
Samassa kajahti ulkoa sireenien raastava ääni, ja sataman suunnasta kuului räjähdyksiä. Talo tärähteli, ja sitten ärjyivät taivaalla lentokoneiden moottorit. Empsu havahtui ensimmäiseksi, juoksutti kinkun pöydästä hellalle, käski Elmaa ottamaan Pojan kainaloonsa ja tulemaan hänen perässään alas. Kapteeni Salonen oli kadonnut kuin vahtimaton vihollinen.
Talon toisessa päässä, yläkerran makuukamarin ja alakerran salin puoleisessa päässä, oli kivijalassa isohko kellari, joka oli sovittu asukkaiden pommisuojaksi. Sinne piti nyt kiirehtiä. Mutta Elma ryntäsi Poika sylissään keittiön komeron ovelle, halusi sinne suojaan, huusi suoraa huutoa että kellari on surmanloukku, hän ei lähde surmattavaksi, eikä Poikakaan. Räjähdykset lähestyivät, taivas murisi, Hovinvuoren ilmatorjunnan aseet lauloivat pikarytmissä. Empsu ryntäsi Elman luokse, yritti kiskoa Pojan itselleen, mutta Elma piti huutavasta lapsesta otteensa ja astui komeroon. Empsu kiroili poikkeuksellisesti perkelettä myöten, huusi että kuollaan sitten täällä kaikki, ja tuli perässä.
He mahtuivat ruokavarastojen keskelle hädin tuskin seisomaan, vastakkain, Poika välissä. Oli pimeää. Poika huusi vanhempiensa korvat lukkoon, mutta silti nämä kuulivat miten taivas jylisi, talo tärisi, aseet rätisivät. Sitten iski räsähdys, joka hautasi aikaisemmat äänet. Komero hyppäsi ilmaan, ja heiltä katosi kaikki kuin kuolemassa; kai kuolemassa niin käy. Pimeä oli entistä mustempi, hiljaisuus hautamainen. He seisoivat kuin erossa elämästä, mutta sitten tunsivat hyllyiltä pudonneet tavarat jaloillaan. Henkeä ahdisti tukehduttavasti, Poika yski ja vinkui kuin kidutettu sianporsas. Vähitellen alkoivat taistelun äänet jälleen kuulua, ensin vaimeina kuin korvilla olisi ollut karvahattu.
Ajattomuuden jälkeen komeron ovi romahti omia aikojaan keittiön puolelle. Säilykepurkkeja ja pulloja vieri suuresti vinolle lattialle. He olivat yltä päältä jauhossa, Empsun silmäkulmasta ja oikeasta kädestä valui verta. Avautuva näkymä oli kuin Viipurin Työväen teatterin maalatuista mielikuvituslavasteista. Valkeaksi rapatusta, yhä seisovasta savupiipun muurista näkyivät nyt tiilet, hella oli kallellaan, litistynyt kinkku nojasi muuriin, ympärillään murskautuneita karjalanpiirakoita. Lattialla lojui hajonnut käkikello. Mutta makuukamaria ei enää ollut, ei talon koko sitä puoliskoa, kaiken sen tilalla oli näkymä täysikuiselle tähtitaivaalle, tulipalojen sieltä täältä valaisemaan kauppalaan ja valkoiseksi aavistettavalle Laatokan lahdelle. Jauhopöly ja pöly yskittivät yhä heitä, savu haisi, mutta laimeasti, eikä liekkejä näkynyt.
Pommi oli osunut talon päätyyn, murskannut puolet rakennuksesta, myös kellarin. Alakerran herrasväki oli lähtenyt ajoissa hakemaan turvaa maan alta, betonin sisältä: eivät tienneet tuomari ja hänen arvovieraansa, että turva on ohutseinäisissä komeroissa. Saavalainen ja kaksi muuta yhteiskunnan tärkeää herrasmiestä hajuvedenhajuisine rouvineen olivat murskautuneet; he olivat kuolleet, saaneet surmansa, he lopullisesti.
Ryssän hyökkäys oli loppunut yhtä äkkiä kuin oli alkanut, koneet olivat kadonneet kaakkoon. Hiljaisuudessa kuului tulipalojen huminaa ja ihmisten huutelua; silloin tällöin avunhuudot nousivat savuavista ja pölyävistä raunioista kohti tähtiä.
Heti kun Empsu, Elma ja Poika pääsivät naapuritalojen ihmisten avustuksella törröttävien raunioiden yläkerrasta maanpinnalle, Elma sanoi, oikeastaan huusi, kasvot vihanirveessä ja henki pakkasessa höyryten, että hänen molemmat miehensä, Empsu ja tämän poika, saivat olla elämästään kiitollisia hänelle ja vain hänelle, ja kiitollisia saisivat olla koko loppuikänsä
Talon toisessa päässä, yläkerran makuukamarin ja alakerran salin puoleisessa päässä, oli kivijalassa isohko kellari, joka oli sovittu asukkaiden pommisuojaksi. Sinne piti nyt kiirehtiä. Mutta Elma ryntäsi Poika sylissään keittiön komeron ovelle, halusi sinne suojaan, huusi suoraa huutoa että kellari on surmanloukku, hän ei lähde surmattavaksi, eikä Poikakaan. Räjähdykset lähestyivät, taivas murisi, Hovinvuoren ilmatorjunnan aseet lauloivat pikarytmissä. Empsu ryntäsi Elman luokse, yritti kiskoa Pojan itselleen, mutta Elma piti huutavasta lapsesta otteensa ja astui komeroon. Empsu kiroili poikkeuksellisesti perkelettä myöten, huusi että kuollaan sitten täällä kaikki, ja tuli perässä.
He mahtuivat ruokavarastojen keskelle hädin tuskin seisomaan, vastakkain, Poika välissä. Oli pimeää. Poika huusi vanhempiensa korvat lukkoon, mutta silti nämä kuulivat miten taivas jylisi, talo tärisi, aseet rätisivät. Sitten iski räsähdys, joka hautasi aikaisemmat äänet. Komero hyppäsi ilmaan, ja heiltä katosi kaikki kuin kuolemassa; kai kuolemassa niin käy. Pimeä oli entistä mustempi, hiljaisuus hautamainen. He seisoivat kuin erossa elämästä, mutta sitten tunsivat hyllyiltä pudonneet tavarat jaloillaan. Henkeä ahdisti tukehduttavasti, Poika yski ja vinkui kuin kidutettu sianporsas. Vähitellen alkoivat taistelun äänet jälleen kuulua, ensin vaimeina kuin korvilla olisi ollut karvahattu.
Ajattomuuden jälkeen komeron ovi romahti omia aikojaan keittiön puolelle. Säilykepurkkeja ja pulloja vieri suuresti vinolle lattialle. He olivat yltä päältä jauhossa, Empsun silmäkulmasta ja oikeasta kädestä valui verta. Avautuva näkymä oli kuin Viipurin Työväen teatterin maalatuista mielikuvituslavasteista. Valkeaksi rapatusta, yhä seisovasta savupiipun muurista näkyivät nyt tiilet, hella oli kallellaan, litistynyt kinkku nojasi muuriin, ympärillään murskautuneita karjalanpiirakoita. Lattialla lojui hajonnut käkikello. Mutta makuukamaria ei enää ollut, ei talon koko sitä puoliskoa, kaiken sen tilalla oli näkymä täysikuiselle tähtitaivaalle, tulipalojen sieltä täältä valaisemaan kauppalaan ja valkoiseksi aavistettavalle Laatokan lahdelle. Jauhopöly ja pöly yskittivät yhä heitä, savu haisi, mutta laimeasti, eikä liekkejä näkynyt.
Pommi oli osunut talon päätyyn, murskannut puolet rakennuksesta, myös kellarin. Alakerran herrasväki oli lähtenyt ajoissa hakemaan turvaa maan alta, betonin sisältä: eivät tienneet tuomari ja hänen arvovieraansa, että turva on ohutseinäisissä komeroissa. Saavalainen ja kaksi muuta yhteiskunnan tärkeää herrasmiestä hajuvedenhajuisine rouvineen olivat murskautuneet; he olivat kuolleet, saaneet surmansa, he lopullisesti.
Ryssän hyökkäys oli loppunut yhtä äkkiä kuin oli alkanut, koneet olivat kadonneet kaakkoon. Hiljaisuudessa kuului tulipalojen huminaa ja ihmisten huutelua; silloin tällöin avunhuudot nousivat savuavista ja pölyävistä raunioista kohti tähtiä.
Heti kun Empsu, Elma ja Poika pääsivät naapuritalojen ihmisten avustuksella törröttävien raunioiden yläkerrasta maanpinnalle, Elma sanoi, oikeastaan huusi, kasvot vihanirveessä ja henki pakkasessa höyryten, että hänen molemmat miehensä, Empsu ja tämän poika, saivat olla elämästään kiitollisia hänelle ja vain hänelle, ja kiitollisia saisivat olla koko loppuikänsä
Julkaisuissa alkukielinen julkaisu, 1. suomenkielinen julkaisu, eri käännökset ja mahdolliset muut käännökset.
julkaisut
Alanimeke
veijariromaani talvisodan ajoilta