Teoksen nimi. Mikäli teos on julkaistu useammalla nimellä, näytetään ensimmäisen julkaisun nimi.
Sodassa ja rakkaudessa
Tyyppi
romaanit
Tekijän nimeä klikkaamalla löydät teoslistauksen ohella lisätietoa kirjailijasta.
kuvaus
Kirja kertoo tarinan romaneiden kohtalosta toisen maailmansodan Saksassa. Romanit kokivat kansanmurhan juutalaisten tavoin, vain hyvin harvat selvisivät keskitysleireiltä tai pääsivät pakoon vainoja.
Kirjan pääosissa ovat Dromalin johtaman heimon jäsenet, Dromalin tytär Carinja ja kadun kasvatti, orpo taskuvaras Kastalo. Moninaisten juonenkäänteiden lisäksi kirjassa kuvataan vaeltavien mustalaisten arkea, pelkoa ja vaatimatonta elämää mutta toisaalta rikasta yhteisöllisyyttä ja traditioita.
Oma tärkeä osansa on kirjan rakkaustarinalla. Köyhä ja juureton Kastalo ei kelpaa sulhaseksi mustalasiprinsessa Carinjalle. Tunteet roihuavat pinnan alla ja joutuvat moneen koetukseen ankeissa pako-olosuhteissa ja keskitysleirillä. Kastalo nousee huvenneen heimon johtohahmoksi Dromalin voimien ehdyttyä. Mieheen luotetaan ja häntä arvostetaan. Kun sodan loppuvaihe alkaa olla käsillä ja liittoutuneet saapuvat Saksaan, Dromalin heimosta on jäljellä enää rippeet. Carinjan rakkaus Kastaloa kohtaan on ilmeistä mutta voiko se koskaan olla luvallista?
(Satu Vähämaa/ Sanojen aika)
Kirjan pääosissa ovat Dromalin johtaman heimon jäsenet, Dromalin tytär Carinja ja kadun kasvatti, orpo taskuvaras Kastalo. Moninaisten juonenkäänteiden lisäksi kirjassa kuvataan vaeltavien mustalaisten arkea, pelkoa ja vaatimatonta elämää mutta toisaalta rikasta yhteisöllisyyttä ja traditioita.
Oma tärkeä osansa on kirjan rakkaustarinalla. Köyhä ja juureton Kastalo ei kelpaa sulhaseksi mustalasiprinsessa Carinjalle. Tunteet roihuavat pinnan alla ja joutuvat moneen koetukseen ankeissa pako-olosuhteissa ja keskitysleirillä. Kastalo nousee huvenneen heimon johtohahmoksi Dromalin voimien ehdyttyä. Mieheen luotetaan ja häntä arvostetaan. Kun sodan loppuvaihe alkaa olla käsillä ja liittoutuneet saapuvat Saksaan, Dromalin heimosta on jäljellä enää rippeet. Carinjan rakkaus Kastaloa kohtaan on ilmeistä mutta voiko se koskaan olla luvallista?
(Satu Vähämaa/ Sanojen aika)
Kirjallisuudenlaji
Henkilöt, toimijat
Tapahtuma-aika
Tarkka aika
Asiasana tai oma avainsana
Alkukieli
Tekstinäyte
He olivat sivistyneitä miehiä, saksalainen sotilas ja mustalainen, mutta aivan eri tavalla ja kumpikin heistä kantoi sydämessään suurempaa salaisuutta. Tietyistä samankaltaisuuksista huolimatta miesten näkemykset poikkesivat kovasti toisistaan. Saksalainen oli lukenut mies, Dromal taas kokenut ihminen. Hän oli herra omassa klaanissaan, upseeri kykeni käskemään sotakoneistoa. Hän antoi ymmärtää, että sotilaskäskyjen ja ohjesääntöjen mukaan käytiin humaania sotaa, josta puuttuivat sellaiset käsitteet kuin kiduttaminen, teloittaminen, hirttäminen tai kaasulla tappaminen. Hän käyttikin mustalaisen kanssa puhuessaan miellyttäviä ilmaisuja kuten ”erityiskohtelukysymyksen ratkaisu”, ja ”väestönsiirto lain ja järjestäytyneen yhteiskunnan ulkopuolelta”. Heidän käsityksensä siitä, mitä sota syttyessään merkitsi, erosivat kovasti toisistaan.
He näyttivät tosiaan ystäviltä, turvallisilta miehiltä, jotka pihan aitiopaikalta paimensivat yhteistä katrasta, upseeri sotilaita ja mustalainen perhettään.
- Mieltäni on jo pitkään vaivannut eräs kysymys, johon vain mustalainen kykenee antamaan vastauksen. Nyt olisi siihen oiva tilaisuus, saksalainen sanoi ja kumartui Dromalin puoleen tarttuen tätä olkapäästä.
- Mikä sellainen voi vaivata mieltänne, johon mustalainen voisi antaa vastauksen? Dromal ihmetteli työntäen kevyesti saksalaisen upseerin käden pois olkapäältään.
Upseeri katseli ihmeissään arvokkaan olemuksen omaavaa mustalaismiestä ja sanoi, että jokaisella kansalla, rodulla on omat sotaleikkinsä. Hän halusi tietää mikä oli mustalaisten sotaleikki.
- Aurinko nousee tuolta, Dromal sanoi osoittaen sormellaan taivasta, - ja laskee tuonne.
Mustalainen vaeltaa auringon mukana sinne mihin se pysähtyy. Mutta jos me jäisimme tähän teiltä kysymään, mihin aurinko laskee, emme koskaan saisi siihen oikeaa vastausta, sillä vastaus on siellä missä aurinko laskee.
Nyt oli everstin vuoro hämmästellä mustalaisen vastausta ja hän pyysi tätä selittämään. Dromal siirsi katseensa miehen silmistä upseerin saappaisiin. Mustalainen suostuisi vastaamaan ja selittämään, jos upseeri antaisi kokeilla saappaitaan. Eversti järkyttyi, eihän mustalainen voinut astua saksalaisen saappaisiin. Dromal rauhoitteli herraa, ettei hän missään nimessä aikonut astua saksalaisen saappaisiin, mustalainen vain pehmentäisi saksalaisen kenkiä.
Eversti katsoi Dromalia ja arveli että tämä pelasi jotain peliä. Dromal jatkoi:
- Jätän kaupungin nimen nyt mainitsematta, se on vain joku kaupunki Euroopassa. Pormestari oli teettänyt kaupungin portille kyltin ”Musisointi kielletty”, sehän koski tietysti mustalaisia.
Eversti ihmetteli ja sanoi että sehän voi koskea muitakin. Dromal pysyi kannassaan perustellen sen siten, että mustalainen luo, saksalainen soittaa nuoteista. Eversti myöntyi jotta saisi kysymykseensä vastauksen.
- Eräänä päivänä sitten kaupungin pormestari makasi kuolinvuoteellaan. Hän kutsutti mustalaisen sairasvuoteelleen ja kysyi tältä osaako tämä soittaa? Hänelle osasin vastata, mutta kun te kysytte minkälaista sotaleikkiä mustalaiset leikkivät, te vastaatte puolestamme: kaikilla on sotaleikkinsä! Miksi meidän kannattaa siihen enää vastata?
- Entä jos makaisin kuolinvuoteella, niin kuin tuo vihaamanne kaupungin pormestari? Silloin kuitenkin kertoisitte mikä on mustalaisten sotaleikki? upseeri uteli.
- Kuinka niin kertoisin? Dromal ihmetteli.
- Veisin salaisuutenne hautaan, upseeri myhäili.
Mustalainenkin myhäili. - Te olette jo vastanneet kysymykseen, vastauksellani ei ole merkitystä koska veisitte salaisuutemme hautaan.
- Onko tämä vastaus? upseeri tiukkasi.
- Tekin myönsitte minulle kuten tämä kuoleva pormestari, että mustalaiset musisoivat ja muut soittavat nuoteista. Vastaus piilee siinä.
He näyttivät tosiaan ystäviltä, turvallisilta miehiltä, jotka pihan aitiopaikalta paimensivat yhteistä katrasta, upseeri sotilaita ja mustalainen perhettään.
- Mieltäni on jo pitkään vaivannut eräs kysymys, johon vain mustalainen kykenee antamaan vastauksen. Nyt olisi siihen oiva tilaisuus, saksalainen sanoi ja kumartui Dromalin puoleen tarttuen tätä olkapäästä.
- Mikä sellainen voi vaivata mieltänne, johon mustalainen voisi antaa vastauksen? Dromal ihmetteli työntäen kevyesti saksalaisen upseerin käden pois olkapäältään.
Upseeri katseli ihmeissään arvokkaan olemuksen omaavaa mustalaismiestä ja sanoi, että jokaisella kansalla, rodulla on omat sotaleikkinsä. Hän halusi tietää mikä oli mustalaisten sotaleikki.
- Aurinko nousee tuolta, Dromal sanoi osoittaen sormellaan taivasta, - ja laskee tuonne.
Mustalainen vaeltaa auringon mukana sinne mihin se pysähtyy. Mutta jos me jäisimme tähän teiltä kysymään, mihin aurinko laskee, emme koskaan saisi siihen oikeaa vastausta, sillä vastaus on siellä missä aurinko laskee.
Nyt oli everstin vuoro hämmästellä mustalaisen vastausta ja hän pyysi tätä selittämään. Dromal siirsi katseensa miehen silmistä upseerin saappaisiin. Mustalainen suostuisi vastaamaan ja selittämään, jos upseeri antaisi kokeilla saappaitaan. Eversti järkyttyi, eihän mustalainen voinut astua saksalaisen saappaisiin. Dromal rauhoitteli herraa, ettei hän missään nimessä aikonut astua saksalaisen saappaisiin, mustalainen vain pehmentäisi saksalaisen kenkiä.
Eversti katsoi Dromalia ja arveli että tämä pelasi jotain peliä. Dromal jatkoi:
- Jätän kaupungin nimen nyt mainitsematta, se on vain joku kaupunki Euroopassa. Pormestari oli teettänyt kaupungin portille kyltin ”Musisointi kielletty”, sehän koski tietysti mustalaisia.
Eversti ihmetteli ja sanoi että sehän voi koskea muitakin. Dromal pysyi kannassaan perustellen sen siten, että mustalainen luo, saksalainen soittaa nuoteista. Eversti myöntyi jotta saisi kysymykseensä vastauksen.
- Eräänä päivänä sitten kaupungin pormestari makasi kuolinvuoteellaan. Hän kutsutti mustalaisen sairasvuoteelleen ja kysyi tältä osaako tämä soittaa? Hänelle osasin vastata, mutta kun te kysytte minkälaista sotaleikkiä mustalaiset leikkivät, te vastaatte puolestamme: kaikilla on sotaleikkinsä! Miksi meidän kannattaa siihen enää vastata?
- Entä jos makaisin kuolinvuoteella, niin kuin tuo vihaamanne kaupungin pormestari? Silloin kuitenkin kertoisitte mikä on mustalaisten sotaleikki? upseeri uteli.
- Kuinka niin kertoisin? Dromal ihmetteli.
- Veisin salaisuutenne hautaan, upseeri myhäili.
Mustalainenkin myhäili. - Te olette jo vastanneet kysymykseen, vastauksellani ei ole merkitystä koska veisitte salaisuutemme hautaan.
- Onko tämä vastaus? upseeri tiukkasi.
- Tekin myönsitte minulle kuten tämä kuoleva pormestari, että mustalaiset musisoivat ja muut soittavat nuoteista. Vastaus piilee siinä.
He saivat hetken huokaista kuoleman odotushuoneessa ennen kuin hanat aukaistiin. Vielä viimeisellä portilla he osasivat antaa arvoa toisilleen, lahjoittaa hymyn, kauniin silmäyksen, käden puristuksen tai vain pelkän nyökkäyksen ystävyyden ja kunnioituksen osoitukseksi.
Lopulta hanat aukaistiin. Heidän kasvonsa olivat hetkessä tuskan vääristämiä. Kärsivien ihmisten kasvoista oli kaikki toivo hiipunut. Eivätkä ne kohta olleetkaan enää ihmisten kasvoja, vaan ne vääristyivät mustuttamaan yksi-ilmeisiä muumioita. Eräänkin vanhan miehen kasvot olivat jähmettyneet kuin palsamoidulla ruumiilla. Mutta ne eivät näyttäneet karmaisevilta, päinvastoin, ruumiin kasvot olivat ilmeettömyydessään veistokselliset. Melkein kauniit. Miehen silmistä ei voinut lukea tuomiota tai edes syytöstä kavaltajia tai pyöveleitä kohtaan. Riutunut vanhus ei ollut enää muistanut, että muuta kuin tätä piinaa olisi maailmassa koskaan ollutkaan. Hän oli lähes tyytyväinen elämäänsä. Nuorempi mies vanhuksen takana ei nähnyt enää kunnolla eteensä, silmäluomien nahka repsotti sokeaksi samentuvien silmien päällä. Hänen vierellään seisoi nainen, jonka sylissä oli lapsi. Nainen oli sokeutuneen nuorenmiehen vaimo, ja lapsi heidän esikoisensa. Naisen sylissä oleva lapsi hymyili, pienokainen ei tiennyt lopullisesta pahasta. Naisen silmissä välähteli vuoroin viha ja vuoroin kauhu. Hän katseli miestään suurilla silmillään, joissa oli jäljellä vain häivähdys aikaisemmasta nuoruuden viattomuudesta. Mutta sitä hän ei näyttänyt mitenkään surevan, nainen ei kaivannut kadonnutta kauneuttaan.
Sitten hanat aukaistiin ja lämpimän suihkun sijaan katossa olevista suuttimista suihkusi mustalaisten päälle kaasua.
Lopulta hanat aukaistiin. Heidän kasvonsa olivat hetkessä tuskan vääristämiä. Kärsivien ihmisten kasvoista oli kaikki toivo hiipunut. Eivätkä ne kohta olleetkaan enää ihmisten kasvoja, vaan ne vääristyivät mustuttamaan yksi-ilmeisiä muumioita. Eräänkin vanhan miehen kasvot olivat jähmettyneet kuin palsamoidulla ruumiilla. Mutta ne eivät näyttäneet karmaisevilta, päinvastoin, ruumiin kasvot olivat ilmeettömyydessään veistokselliset. Melkein kauniit. Miehen silmistä ei voinut lukea tuomiota tai edes syytöstä kavaltajia tai pyöveleitä kohtaan. Riutunut vanhus ei ollut enää muistanut, että muuta kuin tätä piinaa olisi maailmassa koskaan ollutkaan. Hän oli lähes tyytyväinen elämäänsä. Nuorempi mies vanhuksen takana ei nähnyt enää kunnolla eteensä, silmäluomien nahka repsotti sokeaksi samentuvien silmien päällä. Hänen vierellään seisoi nainen, jonka sylissä oli lapsi. Nainen oli sokeutuneen nuorenmiehen vaimo, ja lapsi heidän esikoisensa. Naisen sylissä oleva lapsi hymyili, pienokainen ei tiennyt lopullisesta pahasta. Naisen silmissä välähteli vuoroin viha ja vuoroin kauhu. Hän katseli miestään suurilla silmillään, joissa oli jäljellä vain häivähdys aikaisemmasta nuoruuden viattomuudesta. Mutta sitä hän ei näyttänyt mitenkään surevan, nainen ei kaivannut kadonnutta kauneuttaan.
Sitten hanat aukaistiin ja lämpimän suihkun sijaan katossa olevista suuttimista suihkusi mustalaisten päälle kaasua.
Julkaisuissa alkukielinen julkaisu, 1. suomenkielinen julkaisu, eri käännökset ja mahdolliset muut käännökset.
julkaisut
Ensimmäinen julkaisu
kyllä
Ilmestymisaika
Sivumäärä
414