Revontulilumi

Tyyppi

kuvakirjat

Tekijä

Jalonen, Riitta

Tekijän nimeä klikkaamalla löydät teoslistauksen ohella lisätietoa kirjailijasta.

Eri kansikuvat esitetään isoina, kun osoitat tai klikkaat pikkukuvaa.

kuvaus

Revontulilumi vie Sarin keskelle talvista metsää. Tyttö hiihtää lumisten peltoaukeitten yli järvelle, jonka jääkannen päällä mieleen muistuu toinen järvi. Aivan pienenä hän oli luistellut isän ja äidin keskellä, pitänyt kiinni yhteisen lakanapurjeen reunasta ja kiitänyt kauas. Hiihtoretkellään Sari löytää paljon kaunista. Puiden latvat sytyttävät taivaalle revontulten värejä ja lumeen piirtyy oma kirjain. Riitta Jalosen ja Kristiina Louhen talvinen kuvakirja Revontulilumi on lukijaa lähelle tuleva taideteos, jossa kieli ja kuvat voimistavat toinen toisiaan. Palkittujen tekijöiden kuvakirjatrilogian hieno päätösosa.

Talvisella retkellä järven jäältä metsän siimekseen Sari kokee, miten ihminen kokee itsensä pieneksi suurten puiden katveessa. Revontulilumi vie lukijan keskelle talvisen metsän rauhallisia tunnelmia. Jäällä hiihtävän Sarin mieleen muistuu hetkiä menneisyydestä luistelemassa jäällä isän ja äidin kanssa. Yhdessä he olivat tehneet lakanasta purjeen ja kiitäneet pitkin jään pintaa. Sarin mieleen tulivat myös jään alla asustavat kalat. Sari sukeltaa tuuliselta aukealta metsän kätköihin. Muistot jäävät taakse ja edessä on metsän hiiskumaton hiljaisuus. Ei edes tuuli humise puiden latvoissa, koska "Puut pidättivät hengitystä". Joku oli sentään käynyt lumisessa metsässä. Joku hiihtäjä oli ripustanut puiden oksiin sinisiä ladunmerkkejä. Keskeltä nietoksia Sari löytää hylätyn mökin ja luolan. Kumpikin paikka on ollut jonkun koti.

Yksinäisyys tuntuu tytöstä hyvältä, koska yleensä aina on ihmisiä ympärillä. Kun on itsensä seurassa ja yksin, oman olemassaolon aistii niin voimakkaasti, että tekee mieli kirjoittaa lumeen oman etunimen alkukirjain juuri siihen paikkaan, mihin taivaalla säkenöivät revontulet ovat heijastaneet värikirjoaan.

Seikkailullaan lumisessa luonnossa Sari tekee syvällisiä oivalluksia ja havaintoja. Hän imaisee itseensä vaikutelmia ja tunnelmia niin ympäröivän metsän maisemasta kuin myös omasta sielunmaisemastaan. Mitä kauemmaksi metsä jää Sarin kotimatkalla, sitä pienemmiltä puut näyttävät. Vanha totuus pitää paikkansa edelleen monellakin tasolla. Toisinaan ihminen ei näe puita metsältä, kun taas puiden keskellä ei erota metsää. Seesteinen kerronta tuo lumen sinisen valon ja metsän raukean hiljaisuuden lähelle lukijaa kuten pienen tytön sielunliikkeetkin. Muistojen "luminen nauha" jää hänelle mieleen vielä nukahtaessakin. Mukavia kokemuksia kertyy siitä, että saa katsoa maailmaa kaikessa rauhassa.

(Mervi Koski/ Sanojen aika)