Lumikola
Tyyppi
novellit
Tekijän nimeä klikkaamalla löydät teoslistauksen ohella lisätietoa kirjailijasta.
kuvaus
Vihdoinkin on satanut lunta. Sitä on ulko-ovellakin polviin saakka. Mies päättää kolata lumen töistä tultuaan. Se on vain tehtävä. Kola löytyy vajassa, heti oikealla, ruohonleikkurin edessä. Talossa sisällä istuu nainen vilttiin kääriytyneenä, eikä puhu. Puristaa valokuvakehystä käsissään. Sini olisi täyttänyt seuraavaksi viisi vuotta.
Pauliina Suden sakeatunnelmainen surukuvaus jättää jälkeensä hetken hiljaisuuden. Rakkaus sattuu.
(Satu Vähämaa/ Sanojen aika)
(Satu Vähämaa/ Sanojen aika)
Kirjallisuudenlaji
Alkukieli
Tekstinäyte
Saavuin työpaikalleni, leimasin itseni sisään yli tunnin myöhässä. Minua katsottiin vain hiukan tai ei lainkaan kun kuljin huoneeseeni ja suljin oven.
Avasin tietokoneen ja tarkastelin havainnekuvia projektista, joka oli ollut vastuullani syksystä asti. Viimeiset päivitykset olin tehnyt marraskuun neljästoista päivä.
Miehet Kiinassa odottivat yhä ohjeita koneen korjausta varten. Olivat odottaneet jo lähes kaksi kuukautta.
Olivatko? Varmasti Sipilä tai Marttinen tai joku oli jo hoitanut homman, minulle siitä sanomatta.
Sanoin hyvästit kuvilleni ja poistin ne tietokannasta.
Istuin. Tuijotin tyhjää ruutua. Kuuntelin kuinka muut kulkivat käytävässä. Kiirehtien tai vitkastellen, virkaintoisesti paskat piitaten kuka mitenkin, yksin kaksin isoissa ryhmissä. Yleisin puheenaihe: hienoa että lunta taas, vihdoin. Liika silti aina liikaa.
Keskustelu ja nauruntyrskähdykset vaimenivat aina kun askeleet lähestyivät oveani, jatkuivat taas etäämpänä.
Kukaan ei koputtanut ovelleni. Kukaan ei kysynyt lähdenkö lounaalle. Kukaan ei ottanut puheeksi.
Nousin, astelin ikkunaan, tähyilin lunta toimiston pihalla. En erottanut enää omia jälkiäni.
Heti oikealla, ajattelin. Ruohonleikkurin vieressä.
Vetäydyin kauemmas ikkunasta kun seinustalla tupakoivat nostivat katseitaan.
Kävin ruokalassa syömässä päivän keiton vasta lounasajan ollessa loppumaisillaan, kun muita ei enää ollut.
Avasin tietokoneen ja tarkastelin havainnekuvia projektista, joka oli ollut vastuullani syksystä asti. Viimeiset päivitykset olin tehnyt marraskuun neljästoista päivä.
Miehet Kiinassa odottivat yhä ohjeita koneen korjausta varten. Olivat odottaneet jo lähes kaksi kuukautta.
Olivatko? Varmasti Sipilä tai Marttinen tai joku oli jo hoitanut homman, minulle siitä sanomatta.
Sanoin hyvästit kuvilleni ja poistin ne tietokannasta.
Istuin. Tuijotin tyhjää ruutua. Kuuntelin kuinka muut kulkivat käytävässä. Kiirehtien tai vitkastellen, virkaintoisesti paskat piitaten kuka mitenkin, yksin kaksin isoissa ryhmissä. Yleisin puheenaihe: hienoa että lunta taas, vihdoin. Liika silti aina liikaa.
Keskustelu ja nauruntyrskähdykset vaimenivat aina kun askeleet lähestyivät oveani, jatkuivat taas etäämpänä.
Kukaan ei koputtanut ovelleni. Kukaan ei kysynyt lähdenkö lounaalle. Kukaan ei ottanut puheeksi.
Nousin, astelin ikkunaan, tähyilin lunta toimiston pihalla. En erottanut enää omia jälkiäni.
Heti oikealla, ajattelin. Ruohonleikkurin vieressä.
Vetäydyin kauemmas ikkunasta kun seinustalla tupakoivat nostivat katseitaan.
Kävin ruokalassa syömässä päivän keiton vasta lounasajan ollessa loppumaisillaan, kun muita ei enää ollut.