Tapola, Katri

Kuvatiedoston lataaminen

Photograph information

© Heini Lehväslaiho / Teos

On sama kuin

Synnyinaika

Synnyinpaikka

Opiskelupaikkakunta tai -paikkakunnat

Asuinpaikkakunta tai -paikkakunnat

Koulutus tai tutkinto

Tekijän käyttämä kieli

Kansallisuus

Teokset

Tyyppi

romaanit

Tyyppi

romaanit

Tyyppi

romaanit

Tyyppi

romaanit

Tyyppi

romaanit

Tyyppi

kuvakirjat

Tyyppi

kuvakirjat

Tyyppi

novellikokoelmat

Tyyppi

kuvakirjat

Tyyppi

kuvakirjat

Tyyppi

kuvakirjat

Tyyppi

kuvakirjat

Tyyppi

kuvakirjat

Tyyppi

romaanit

Tyyppi

kuvakirjat

Tyyppi

kuvakirjat

Tyyppi

kuvakirjat

Tyyppi

kuvakirjat

Tyyppi

kuvakirjat

Tyyppi

kuvakirjat

Tyyppi

romaanit

Tyyppi

kuvakirjat

Tyyppi

kuvakirjat

Tyyppi

kuvakirjat

Tyyppi

kuvakirjat

Tyyppi

kuvakirjat

Tyyppi

kuvakirjat

Nimi

Tyyppi

runokokoelmat

Tyyppi

romaanit

Muut teokset

Tyyppi

fyysinen teos

Tyyppi

fyysinen teos

Muut teokset (kääntäjänä)

Tyyppi

fyysinen teos

Tyyppi

fyysinen teos

Kirjailijan omat sanat

Kirjoittaminen on paikka ja tila, jossa mieli on vapaa, avoin ja suojaton. Tuohon paikkaan on vaikea mennä, mutta sinne päästyään sieltä on aina yhtä vaikea tulla pois. Yhteys mielikuviin aiheuttaa vaaran tunteen, mutta pelkoa ei voi pelätä. Kirjoittaminen vaatii rohkeutta, mutta samanaikaisesti, ristiriitaista kyllä, vasta kirjoittaessa tunnen olevani täysin suojassa, paikassa, jossa kukaan ei voi haavoittaa.
Kieli ja kirjoittaminen ovat hyvin henkilökohtaisia asioita. En koskaan tietoisesti pyrkinyt "kirjailijaksi", vaikka olenkin aina kirjoittanut, etenkin päiväkirjoja, ja kokenut kielen tärkeäksi. Kun nyt sitten olen kirjailija huomaan, että onnekseni voin edelleen kirjoittaa - mikä tärkeintä! Kirjoittaminen on ajattelua, se on syvää keskittymistä ja uppoamista kieleen. Kirjoitus on paikka, jossa ulkomaailma katoaa ja hetki tiivistyy ja tihenee. Vasta menemällä sisälle tekstiin voi tietää mitä tapahtuu, etukäteen sitä ei voi päättää, sillä lauseet vievät itse valitsemaansa suuntaan. Prosessi ohjaa itse itseään, mutta alitajuisen työn rinnalla kulkee myös tietoinen minä, sillä kirjoittaminen on aina kovaa työtä, ei mystistä liitelyä.
Jos onnella tarkoitetaan tilaa, jossa ei ole tuskaa, ei kirjoittaminen ole onnea. Se on silti nautinto, vapaus päästä toisiin maailmoihin ja kenties saavuttaa ja hahmottaa kielen avulla todellisuuden näkymättömiä puolia. Se on myös pakollista, ilman kirjoittamista ei voi olla kokonainen. Minua kiinnostaa näkymätön, ihmisen mieli ja tunteet, muisti, unet ja sisäinen todellisuus, ja kirjoittaessani tunnen samalla tekeväni tutkimustyötä. Kaunokirjallinen kieli on siihen hyvä väline; sillä on mahdollisuus koskettaa sellaisia kohtia ihmisen mielessä, joihin selittävä asiakieli ei yllä. Minusta on tärkeää, että kielessä on aukkoja, että asioita jätetään selittämättä ja lukijan mielikuvitus saa paikata sen mitä ei sanota. Vasta lukija tekee kirjan.
Kirjoitan sekä aikuisille että lapsille ja lapsille kirjoittaessani ammennan jostain toisesta lähteestä kuin aikuisille kirjoittaessani. Lapsille kirjoittaminen ei ole helpompaa, mutta erilaista se on: iloisempaa, kevyempää, enemmän kuin leikkiä. Lapsille kirjoittaminen on myös erityisellä tavalla jännittävää, sillä siinä voi palata omaan lapsuuteen ja lapsen kokemistapoihin eikä mennyttä näin ollen tarvitse koskaan lopullisesti jättää taakseen. Arvostan erityisen paljon sekä lapsia että lastenkirjallisuutta.
Vaihtelu erilaisten kirjoitustöiden välillä tuo helpotusta, voin aina olla lomalla joko lapsille tai aikuisille kirjoittamisesta ja rytmittää tekemiseni tilanteen mukaan. Lapsille kirjoittamisen iloja on myös yhteys kuvittajaan, mikä muutoin hyvin yksinäisessä työssä on onnekasta. Itselläni on ollut onni tehdä yhteistyötä kuvittaja Virpi Talvitien kanssa.
(Sanojen aika)
Olen mototon. Mototon. Aika hauska sana.

Elämäkertatietoa

Katri Tapola on syntynyt 21.12.1961 Ilmajoella. Hän on opiskellut filosofian maisteriksi Helsingin yliopistossa ja asuu nyt Helsingissä.

Katri Tapola kuuluu Suomen kirjailijaliittoon, Suomen Nuorisokirjailijoihin, Eino Leinon seuraan ja Helsingin kirjailijoihin. Hän on saanut Arvid Lydecken –palkinnon taiteellisesti merkittävästä lasten – tai nuortenkirjasta 2002 (Kivikauppaa ja ketunleipiä), Akateemisen kirjakaupan tunnustuspalkinnnon eniten myydylle esikoisteokselle 1998 ja Helsingin Sanomain esikoiskirjapalkinnon 1998. Hän on saanut myös Ilmajoki-lehden stipendin vuonna 2009 Luoman Kulttuuripaikka –hankkeen johdosta. Hän oli ehdolla Arvid Lydecken -palkinnon saajaksi vuonna 2008 kirjalla Maunon kaupunki.

Kirjailijantyöstä

"Olen kirjoittanut 10-vuotiaasta saakka; silloin sain ensimmäisen päiväkirjani. Jälkeenpäin olen tajunnut, että siihen aikaan myös elämäni muuttui menetysten johdosta ja kirjoittaminen sai varmasti siksi oman merkityksensä.
Kirjoitettu kieli on minulle totta ja totuudellista. Sen avulla voi lähestyä omaa totuuttaan ja välittää sitä kautta jotain myös lukijoille. Kieli on myös turvapaikka, se antaa suojaa ja on yhtä tärkeää kuin hengittäminen. Minulla on iso pino päiväkirjoja vuosien varrelta, mutta esikoisteokseni oli romaani Kalpeat tytöt (1998) ja siitä alkoi enemmän tai vähemmän vapaan kirjailijan tieni.
Haluan kirjoittaa monenlaista ja vuorotella eri töiden välillä.
Lapsille kirjoittaminen ja yhteistyö kuvittajien kanssa on avannut myös yhteyden omaan sisäiseen lapseen: leikkiin, iloon, keveyteen. Olen onnellinen kun saan kirjoittaa niin lapsille, nuorille kuin aikuisillekin. Kirjoittaminen on sekä tuskaa että nautintoa ja siinä se kai muistuttaa kovasti elämää itseään…"

Jotain omakohtaista, lempikirjanne, mielisäveltäjänne, suosikkielokuvanne, mikä teille on elämässä tärkeintä…

"Pysyvä lempikirjani on Banana Yoshimoton Kitchen. Se on kuulas, kirkas ja kevyt samalla kun kertoo isoista asioista. Marguerite Duras on ollut pitkään tärkeä: se mitä hän ajattelee kirjoittamisesta, koskettaa minua. Olen elänyt paljon Francois Villonin runojen parissa 1400-luvun Ranskassa. Rakastan monia upeita suomalaisia lastenkirjoja ja ihailen sekä lastenkirjailijoita että kuvittajia. En tiedä mihin olisin joutunut ilman Leonard Cohenia ja Dave Lindholmia – laulut ovat aina auttaneet. Kyllä Robbie Williamskin toimii! Suosikkielokuvani on Totoro. Myös Berliinin taivaan alla ja Naisia hermoromahduksen partaalla ovat kestosuosikkeja. Elämässä taitaa olla tärkeintä muistaa elää. Ei kannata loksahtaa lokeroon eikä kuivua pystyyn. On myös tärkeää löytää väylä tunteille, itseilmaisulle ja luovuudelle. On varmaan hyväksi myös olla hieman hullu. Mutta kaikkein tärkeintä: ihmiset."

(Lakialla tuuloo)


- - -



Oli sitten kyseessä runo, kuva, laulu, tosi lause, ne kaikki Oli sitten kyseessä runo, kuva, laulu, tosi lause, ne kaikki ovat tavallaan yhtä ja samaa silloin kun ne aidosti koskettavat ihmistä. Ajattelen, että minuun ovat kirjojen (Nin, Duras, Cocteau, Genet, Villon ja monet muut runoilijat...) lisäksi vaikuttaneet paljon laulujen sanat ja lauluntekijöiden tapa kertoa ja tarjota kuvia ja välähdyksiä. Leonard Cohen on yksi ylitse muiden, Cohen on runoutta, samoin kuin suomalaisista Dave Lindholm. Entä yhdistelmä: luetaan ensin Emily Brontën Humisevaa harjua ja lukemisen lomassa kuunnellaan Kate Bushin kappaletta Wuthering Heights? Mikä täyttymys!
Nykyaika piinaa, vaikka toisaalta se on kirjailijalle tutkimuskohde ja ainakin minulle yksi peruste motivoida kirjoittamista kun kaikki on jo sanottu. Nykyajassa on liikaa vauhtia ja se talloo lapset ja hitaat jalkoihinsa. Sen voi kuitenkin nostalgisesti vaihtaa toisaalta lastenkirjojen maisemiin, vaikkapa Lindgrenin Melukylään tai Kurenniemen Kum-maahan, toisaalta esimerkiksi Villonin keskiaikaiseen Pariisiin.
Kirjat ja kieli, kirjoittaminen ja lukeminen, kuuluvat hitauden ja uumoilun maailmaan. Niistä voi aina löytää paikan, johon asettua lepäämään ja tulemaan kosketetuksi. Tuo paikka on myös minun lempipaikkani. Se sijaitsee välähtävissä kielikuvissa, reaalimaailman reunamilla, omassa sisimmässä, lapsuudessa, missä tahansa, kenties kuitenkin lähellä jotain todellista.

(Sanojen aika)

* * *

Vanhemmat:
rehtori Tuomas Tapola ja opettaja Tuulikki Tapola (os. Schreck)

Toimet:
Olen ollut vapaa kirjailija vuodesta 2001 alkaen ja kaunokirjallisen työn ohella teen välillä opetustöitä ja lehtijuttuja. Olin 36-vuotias kun esikoisteokseni ilmestyi, joten ennen kirjailijan ammattia olen ehtinyt tehdä monia sekalaisia humanistin töitä. Olen ollut kotiäiti, tiedotusneuvoja, kirjastovirkailija ja kustannustoimittaja sekä tehnyt käännöstöitä ja kielenkorjausta.

Opinnot:
filosofian maisteri 1994 Helsingin yliopistosta pääaineena yleinen kielitiede ja sivuaineena romaaninen filologia (ranska)

Palkinnot ja ehdokkuudet:
Arvid Lydecken -palkintoehdokkuus 2008 (Maunon kaupunki)
Arvid Lydecken -palkinto taiteellisesti merkittävälle lasten- ja nuortenkirjalle vuonna 2002 lastenromaanista Kivikauppaa ja ketunleipiä
Akateemisen kirjakaupan tunnustuspalkinto eniten myydylle esikoisteokselle vuonna 1999 (Kalpeat tytöt)
Helsingin Sanomain esikoiskirjapalkinto vuonna 1998 (Kalpeat tytöt)

Harrastukset:
kuorolaulu, kuntosali, spinning ja muu liikunta

Kirjailijan tuotantoon liittyvää lisätietoa

Lasten maa – lehden avustaja alk. 2009 (satuja, tarinoita).

Taidekirja soul above Siberia yhdessä kuvataiteilija Paula Tellan kanssa. Paula Tellan kuvia ja Katri Tapolan teksti. Johdanto prof. Jyrki Siukonen. 2009.

Mahdottomuuksien rajoissa –palsta yhdessä kuvittaja Virpi Talvitien kanssa. Lyhytproosaa ja kuvia, Vantaan Lauri, 2008.

Kuukauden novelli Talvellakin voi MissMix 3/2008

Novelli Rajalla (kokonaistaideteos yhdessä kuvataiteilija Paula Tellan kuvien kanssa), Parnasso 7/2007

Demi-lehden kuukauden novelli Kaktustyttö 10/2007

Essee Villon ja testamentti ihmisveljille, Bibliophilos 2/2007

Neljän novellin kesänovellisarja, Kotiliesi 12, 13-14, 15, 16/2006

Demi-lehden kuukauden novelli Nyt 5/2006

Lyhytproosaa, Kirjailija-lehti 1/2006

Essee Jaettu lammas eli totinen leikki lapsen maailmassa. Kirjailijan ja kuvittajan yhteistyöstä, yhdessä kuvittaja Virpi Talvitien kanssa. Helsingin kaupungin taidemuseon näyttelyjulkaisu ’Satua ja totta’ 2005.

Novelli, Books from Finland 4/2004

Kertomus Juhannus kaupungissa teoksessa Sankarina Helsinki, Otava 2000

Lehtiartikkeleita ja kolumneja useissa eri lehdissä.

Tekstinäyte

----
Ruis on ryyni riuskan ranteen

Ruis on ryyni riuskan ranteen
Pottu pohja potran pojan
Karkilla ei kersat kasva
Venähdä ei vehnäsellä

Lanttu leikkaa, kunto kasvaa
Suksi luistaa, kunhan muistaa:
sipsit, suklaat sinne jätä
missä vaanii hammasmätä!

Sellerillä varsi varttuu
Hapankaali habaan karttuu
Palsternakkaa pataan nakkaa
Mukuloilla muksut pakkaa

Lellilimut jääköön kauppaan
Maito kassiin, omppuu haukkaa!
Kas kippoon raasta porkkanaa
niin kaskinauris nauraa saa!

Katri Tapola

Teksti julkaistu alunperin Runoraitti-sivustolla ja Okariinossa, päivitetty viimeksi 2.11.2011.
Siirretty Kirjasampoon 27.1.2016
Greta käveli kesäisen pihan poikki. Oliko se oikeastaan kävelyä? Hän oli vasta muuttanut kaupunkiin ja menossa yliopiston pääsykokeeseen. Greta oli astunut valoisaan pihaan graniittilinnasta, sillä nimellä hän kutsui taloa jossa asui, ja miettinyt hetkisen mitä tehdä, koska hän ei tiennyt missä yliopisto on ja miten sinne mennään. Pääsykoe alkaisi puolen tunnin kuluttua. Greta kulki pihan poikki kadulle, nuuhkaisi ilmaa, katsahti ympärilleen ja lähti katua pitkin siihen suuntaan missä arveli yliopiston sijaitsevan.
Porttikongista astui kadulle hänen eteensä nuori tyttö. Nuori, niin! Gretaa huvitti, tyttö oli saman ikäinen kuin hänkin, parikymppinen, silti hän pti tyttöä paljon itseään nuorempana, tyhmempänä ja tylsempänä.
Pikainen rekisteröinti - Gretalla ei koskaan kulunut paljon aikaa kissanvaistoiseen hahmottamiseensa - ei helvetti, myös tyttö oli varmasti menossa pääsykokeeseen. Tytöllä oli jalassaan ruskeanahkaiset tanhukengät, vaaleat letit nuoressa päässään, kuvioitu villapusero aamun viileydessä, siistit housut. Greta lähti seuraamaan.
Illalla kapakassa Greta kertoi tarinaa. Tarinassa hän, Greta, lähtee yliopiston pääsykokeeseen ekä tiedä missä yliopisto on. Tarinassa tulee tyttö porttikongista kadulle hänen eteensä ja Greta lähtee seuraamaan tyttöä, koska tyttö on juuri sellaisen näköinen, että on varmasti menossa samaan pääsykokeeseen kuin Gretakin. Juuri sellaisen näköinen, jota hän ei kestä, saatana, letit päässä ja pieksut jalassa, nukuttu yö takana.
Näin Greta kävelee katua, vai voiko sitä kutsua pelkästään kävelemiseksi, ensin leveää Liisankatua eteenpäin, sitten vasemmalle Mariankadulle, siitä oikealle Rauhankadulle, Suomen Pankin jälkeen vasemmalle pätkä Unioninkatua ja taas oikealle Hallituskadulle ja Padam! The Porthania Building!
Greta aavisti tarinansa arvon, ihmiset pöydässä kuuntelivat, puistelivat päätään, hymyilivät. Greta ymmärsi olevansa uskomaton tyttö, kalpeana, valolta suojattuna, toisessa silmässään vihreä piilolasi, toinen omana vaaleana sinisenä, se johtui David Bowiesta, nahkahousut ja kiinalainen aamutakki, punainen tukka pystyssä.
Greta aavisti tarinansa arvon ja oli samalla aikaa viattomin kaikista. Sillä niin vain kävi, ettei hän tullut edellisenä iltana kysyneeksi keneltäkään missä yliopisto sijaitsi, tuskin ajatteli koko asiaa. Niin vain kävi, eikä hän tiennyt miksi. Eikä hän osannut lukea karttaa eikä hänellä sitä paitsi ollut suuntavaistoa ollenkaan.
Greta oli viattomin kaikista sillä asiat vain sattuivat hänelle. Sen mitä hän puki ylleen saneli tunne, hän ei koskaan valinnut vaatteitaan. Sisäinen pakko teki valinnan hänen puolestaan, suojaväri on musta, viininpunaiset mokkasaappaat auttavat menemään. Ja äkkiä vaaleanpunainen pitkä huivi, kietaisu kaulan ympärille, mitä se on? Vaaleanpunaista, kevyttä, onko se myönnytys arkuudelle, jonka musta nahka peittää? Kaikesta siitä syntyivät yllättävät yhdistelmät, kaikki se ilmensi Gretaa, sitä mitä hänen ei tarvinnut ajatella ja mitä hän ei voinut ajatella.
(Kalpeat tytöt, s.7-9)

Lähteitä ja viittauksia

Kotimaisia nykykertojia 4. Toim. Ismo Loivamaa ja Saara Vesikansa. BTJ, 2005.
Kotimaisia lasten- ja nuortenkirjailijoita 4. Loivamaa, Ismo. BTJ, 2004.