Mäkelä, J. Pekka

Mutta on minun pöytälaatikossani myös lukuisia romaaninalkuja, jotka ovat hyytyneet ensimmäiseen lukuun – joskus ensimmäiseen liuskaankin. Kesti kauan oppia, että minun on laadittava varsin perusteellinen suunnitelma romaanin rakenteesta voidakseni vakuuttaa edes itselleni, että tarina toimii. Minä tarvitsen juonen kaaren, tärkeimpien henkilöiden luonnehdinnat, selkeän käsityksen paikasta, ajasta ja miljööstä. Historiaa, tähtitiedettä, paleontologiaa: eri kirjat vaativat erilaisiin asioihin perehtymistä. Ainakin toistaiseksi iso osa lukijakunnastani on spekulatiivisen fiktion harrastajia, ja he ovat tottuneet odottamaan kirjoilta melkoisen vankkaa sisäistä johdonmukaisuutta.

Minä tarvitsen myös henkilöitä, joiden olemus, käyttäytyminen ja mielipiteet kuulostavat omaan korvaani oikeilta ihmisiltä, ihmisiä joilla on uskottava henkilöhistoria myös niissä asioissa, joita ei kerrota kirjassa. En siirrä lähipiirini todellisia ihmisiä kirjoihin – se ei olisi reilua ystäviä, sukulaisia tai tuttavia kohtaan – mutta kirjojeni henkilöt ovat kyllä saaneet monia yksittäisiä piirteitä tuntemiltani ihmisiltä.

En mielelläni kuvaa ihmisten ulkonäköä tai pukeutumista, ellei se ole tarinan kannalta aivan välttämätöntä. Jos henkilö on kirjan kertojan mielestä esimerkiksi kaunis tai viehättävä, lukijan mielikuvitus saa täydentää yksityiskohdat sen mukaan, millaista ihmistä hän pitää kauniina tai viehättävänä.

Makuasioita:

Olen vähitellen opetella, pikku hiljaa, soitinpuusepän taidon perusasioita. Jossakin mielessä minulle sopii eräänlainen laiska käsityöajattelu. Nautin siitä että saan kehitellä ja rakennella juttuja omissa oloissani, kaikessa rauhassa, ja tuoda ne sitten vasta lähes valmiina muiden nähtäville. Esimiehelle minun työskentelyni seuraaminen olisikin hermoja raastavaa. Saatan pyöriä mitään tekemättä päiväkausia sillä aikaa kun asiat, ajatukset ja lauseet prosessoituvat päässäni. Tänä aikana ei synny muutamaa hassua lausetta enempää näkyvää tulosta. Tekstiä syntyy sitten maanisena ryöppynä, monta sivua päivässä, kun sitä sitten lopulta on syntyäkseen.

Toinen viime aikojen uusia mieltymyksiä on liikunnallisten harrastusten laajentaminen pitkistä kävelyretkistä uimiseen ja taijiin. Molemmat ovat monessa suhteessa äärimmäisen meditatiivisia lajeja, ja tukevat siinä mielessä myös kirjoittamista ja kääntämistä. Uusia ideoita mahtuu päähän paljon paremmin kun sinne saa ensin tyhjennettyä vähän tilaa.

Vaikka musiikki on tärkeä osa elämääni, en yleensä kuuntele mitään kirjoittaessani tai kääntäessäni. Nuorempana soitin levyjä tai kasetteja miltei jatkuvasti, nykyään olen alkanut inhota taustamusiikkia. Kuuntelen mieluummin silloin kun on tilaisuus keskittyä paremmin itse kuunteluun.
Kahden journalistin lapsena kirjoittaminen on ollut minulle aina luonnollinen
tapa ilmaista itseäni, joskin musiikin tekeminen nousi myös merkittävään
osaan teinivuosien jälkeen. Molemmilla aloilla eteneminen haaveilusta ja
suunnittelusta konkreettisiin tuloksiin kesti kuitenkin muutaman
vuosikymmenen.

Suomentajaksi päädyin enemmän tai vähemmän sattumalta, mutta olen
viihtynyt työssä sen taloudellisesta turvattomuudesta huolimatta. Viime
vuosina olen kuitenkin apurahasyistä ollut enimmän aikaa täyspäiväinen
kirjailija.

Olen naimisissa, ei lapsia.

Motto: ”Minne menet, siellähän olet.” (Tuntematon)

Synnyin Riitta ja Juhani Mäkelän esikoiseksi ja asuin lähes koko lapsuuteni Itä-Helsingin Kontulassa. Koska molemmat vanhempani ovat tehneet elämäntyönsä toimittajina, opin jo pienenä että kirjoittaminen on sitä mitä ihminen elämässään tekee. Opin lukemaan viisivuotiaana enkä ole lopettanut vieläkään. Opetellessani kirjoittamaan koneella kirjoitin pari historiallista seikkailuromaaniakin, tai ainakin yhden kokonaisen seikkailuromaanin ja pari puolikasta. Melkoinen osa nuoruutta sujahti huomaamatta ohi sillä välin kun keskityin lukemaan ja haaveilemaan menneiden aikojen kulttuureista ja sittemmin myös kaikenlaisesta avaruuteen ja tähtitieteeseen liittyvästä. Tästä johtuen lähdin vuonna 1980 Helsingin Yliopistoon opiskelemaan teoreettista fysiikkaa (koska tähtitieteilijöiden työllisyystilanne oli kuulemma kehno), matematiikkaa ja tietojenkäsittelyä, mutta kiinnostuin joitakin vuosia myöhemmin filosofiasta ja kulttuuriantropologiasta. Kiina-innostukseni lienee peräisin maassa toistakymmentä vuotta lähetyssaarnaajana toimineelta kummitädiltä tai sitten Robert van Gulikin dekkareiden lukemisesta. Tony Hillerman puolestaan sai minut myöhemmin kiinnostumaan navajoista. Ursula K. Le Guin ja Stanislaw Lem saivat minut huomaamaan, että tieteiskirjallisuudessa voi olla kyse muustakin kuin siitä mitä siinä pinnalta katsoen näyttää olevan kyse.

Yliopistoaikoina opiskelin varsinaisten oppiaineiden rinnalla myös järjestötoimintaa, sosiaalisten taitojen alkeita ja musiikin tekemistä – myös muodollisesti pari vuotta silloisessa Oulunkylän Pop/Jazz-opistossa. Mistään näistä oppiaineista en ole tähän ikään mennessä saanut tutkintoa eivätkä Kumpula-projekti- ja Minä ja Franz Orava -nimiset yhtyeet koskaan nousseet härmärockin tähtitaivaalle, mutta kaikesta opitusta ja opetellusta on ollut valtavasti hyötyä sen jälkeen kun päädyin 1990-luvun puolivälissä kirjallisuuden suomentajan ammattiin. Suomentaminen on edelleenkin mieluisa päätoimeni joka opettaa jatkuvasti jotakin uutta. Samoin musiikki; ehkä minä vielä opin joskus soittamaan ja laulamaan sen, mitä pään sisällä kuulen.
(Sanojen aika)