Mansikoita marraskuussa

Sinä yönä, ensimmäistä kertaa koko elämäni aikana minä tajusin, että saattaisin joutua olemaan pankissa loppuikäni. Vanhaksi naiseksi asti pelata rahan kanssa.
Se ajatus salpasi hengen. Tuijotimme Lassen kanssa toisiamme, ja minä kuvittelin miten me vanhenisimme. Minä pankissa, Lasse yhtenä näyttelijänä muiden joukossa. Mieheni on ammatiltaan näyttelijä, minä sijoitan ihmisten rahoja.
- Ennen vaikka kuolen, sanoin Lasselle.
Hän ymmärsi mitä minä tarkoitin.
Lasse käsitti mistä minä puhuin, mutta se ahdisti häntä niin paljon, että hän alkoi retkottaa hajasäärin nojatuolissaan ja houkutteli katsettani pystyyn nousseeseen penikseensä. Se oli kuin tatti, jossa on pitkä varsi mutta alikehittynyt, tyhmä lakki. Katsoin sitä ja sitten Lassen silmiä.
- Minä eroan, sanoin. Lasse tuijotti minua.
- Millä me sitten elämme?
- En tiedä mutta minä en voi enää olla pankissa! Minun täytyy alkaa järjestellä sinun asioitasi.
- Istu ensin tähän...
Mutta minä kiirehdin keittiöön juomaan yön hanassa maannutta vettä. Lasse tuli perässä.
- Sinä et enää ikinä mene Matti Tissarin produktioihin! huusin. Monien mielestä Matti Tissari oli nykyoloissa ihmeellinen, harvinainen altruisti, jolle taideteos sinänsä oli päämääränä, mutta sen päämäärän edessä Matti heilui kuin viikatemies niittäen kaiken minkä pää pisti muita ylemmäs. Hän niitti siististi, ja niitettyään kokosi tismalleen samanmittaisista korsista kauniin lyhteen, sitaisi sen ympäri nauhan jossa luki vaatimattomasti mattitissari mattitissari mattitissari, kuin poliisin eristysnauhassa poliisi poliisi poliisi. Raivosin niin että Lassen kalu laski ja hänkin joutui minua kuunnellessaan juomaan vettä, ja jääkaapista olutta.
Minun puheeni oli niin paljasta. Lasse hieroi välillä otsaansa hämmentyneenä.
- Se mitä sinä teet ei saa olla työtä! sanoin. - Tähteys ei ole työtä. Se on pakopaikka työn ulkopuolella, meille molemmille.
Lasse kuunteli kun kerroin että maanantaipäivien, tiistaiden ja keskiviikkojen jono lakkaa olemasta sitten kun Lasse on tähti.