Nälkä

Se oli siihen aikaan kun kuljeskelin nälkäisenä Kristianiassa, tuossa ihmeellisessä kaupungissa, josta kukaan ei lähde saamatta merkkejä siitä…

Makaan valveilla ullakkokamarissani ja kuulen kellon alapuolellani lyövän kuutta; oli jo hyvin valoisaa, ja ihmiset alkoivat liikuskella portaissa. Alhaalla oven vieressä, missä huoneeni seinä oli paperoitu vanhoilla "Morgenbladetin" numeroilla, oli — sen saatoin aivan selvästi nähdä — majakanjohtajan julistus ja siitä hiukan vasemmalla leipuri Fabian Olsenin lihavin kirjaimin painettu mahtava ilmoitus vastaleivotusta leivästä.

Heti saatuani silmäni auki aloin vanhan tapani mukaan ajatella, olisiko minulla tänään ilon aihetta. Elämäni oli ollut hiukan tukalaa viime aikoina, tavaroistani oli yksi toisensa jälkeen joutunut "sedälle", olin tullut hermostuneeksi ja kärsimättömäksi, pari kertaa olin vuorokauden ajan levännyt vuoteessakin tuntiessani ankaraa huimausta. Välistä kun onni sattui suosimaan, saatoin ansaita joltakin lehdeltä viisi kruunua alakertajutusta.

Aamu valkeni valkenemistaan, ja ryhdyin taas lukemaan oven pielessä olevia ilmoituksia, saatoin erottaa nuo laihat, irvistelevät kirjaimet: "Käärinliinoja neiti Andersenilla, portista oikealle". Se askarrutti aivojani pitkän aikaa, kuulin alakerran kellon lyövän kahdeksaa, ennen kuin nousin ja pukeuduin.

Avasin ikkunan ja katsoin ulos. Siitä missä seisoin näin pyykkinuoran ja aution pellon; kauempana oli palaneen pajan ahjon rauniot, missä muutamia työmiehiä oli raivaustöissä. Nojauduin kyynärvaraan ikkunassa ja tuijotin ilmaan. Enteili kirkasta päivää, syksy oli saapunut, tuo hieno, viileä vuodenaika, jolloin kaikki muuttaa väriään ja kuihtuu. Hälyä oli jo alkanut kuulua kaduilta ja se houkutteli minua ulos; tämä tyhjä huone, jonka lattia keinui joka askelella, oli kuin ravistunut, hirvittävä ruumisarkku; ovessa ei ollut kunnon lukkoa eikä huoneessa minkäänlaista uunia; minun oli tapana öisin nukkua sukkieni päällä saadakseni ne hiukan kuivamaan aamuksi. Ainoa, mikä minulle tuotti hauskuutta, oli pieni, punainen keinutuoli, jossa istua nuhjottelin iltaisin ajatellen milloin mitäkin. Kun tuuli kovasti ja alakerran ovet olivat auki, kuului ihmeellisiä vinkuvia ääniä lattian rakosista ja seinistä, ja ovensuun "Morgenbladetiin" ilmestyi vaaksanpituisia halkeamia.

Nousin ja menin tutkimaan, olisiko vuodekomeroni nurkkauksessa jotain aamiaiseksi kelpaavaa, mutta en löytänyt mitään ja palasin takaisin ikkunan luo.

Herra tietää, ajattelin, hyödyttikö minun enää hakea paikkaa! Nuo monet hylkäävät lausunnot, nuo puolittaiset lupaukset, nuo suorat eväävät vastaukset, heränneet ja pettyneet toiveet, uudet yritykset, jotka aina menivät myttyyn, olivat lannistaneet rohkeuteni. Olin lopulta hakenut laskuttajan paikkaa, mutta saapunut liian myöhään, sitä paitsi en voinut hankkia viidenkymmenen kruunun takuuta. Aina oli jokin esteenä. Ilmoittauduin jopa palokuntaan. Meitä oli puolisensataa miestä eteishuoneessa ja me pullistimme rintaamme näyttääksemme väkeviltä ja urhokkailta. Muuan virkailija kävi tarkastamassa näitä pyrkijöitä, tunnusteli heidän käsivarsiaan ja kyseli heiltä yhtä ja toista, mutta minun ohitseni hän meni pudistaen vain päätään ja sanoi, että minut oli hylätty silmälasieni vuoksi. Yritin uudelleen, ilman silmälaseja, seisoin siellä kulmat kurtussa ja katse tuimana, ja mies meni jälleen ohitseni, hymyillen, — hän oli tuntenut minut. Pahinta kaikesta oli, että pukuni oli käynyt niin nukkavieruksi, etten voinut enää esiintyä paikanhaussa kunnon ihmisenä.

Miten tasaisesti ja säännöllisesti olinkaan luisunut alaspäin koko ajan! Olin lopulta niin merkillisesti typö tyhjä, ettei minulla ollut enää kampaakaan eikä kirjaa, jota olisin voinut aikani kuluksi lueskella. Koko kesän olin liikuskellut hautausmailla tai linnanpuistossa ja kirjoitellut eriaiheisia artikkeleita lehtiin, palstan toisensa jälkeen levottomien aivojeni kummallisia keksintöjä, oikkuja ja päähänpistoja. Epätoivoissani olin usein valinnut mitä etäisimpiä aiheita, jotka olivat aiheuttaneet minulle pitkäaikaisia ponnistuksia mutta joita ei koskaan julkaistu. Kun olin saanut yhden työn valmiiksi, ryhdyin uuteen ja harvoin minua toimittajain epäävät vastaukset lannistivat; vakuutin itselleni, että kerran vielä onnistuisin. Ja tosiaankin välistä, kun onni oli suotuisa ja sain jotakin hyvää syntymään, saatoin ansaita viisi kruunua iltapäivän työstä.

Nousin jälleen ikkunasta, menin pesutelineen luo ja kostutin hiukan vedellä kiiltäviä housuni polvia tummentaakseni niitä ja saadakseni ne näyttämään uudemmilta. Tämän tehtyäni pistin tapani mukaan paperia ja lyijykynän taskuuni ja läksin ulos. Hiivin hyvin hiljaa portaita alas, jotten olisi herättänyt emäntäni huomiota; oli kulunut pari päivää siitä, jolloin vuokrani olisi ollut maksettava, eikä minulla ollut, millä olisin maksanut.