Repo, Eero

Mustikanvarpujen sipinä aamun ensimmäisissä henkäyksissä toi Satun mielen Impi-tädin sormet. Impi-tädillä oli tapana makailla päivän päätteeksi kamarissa ruokaa sulatellen ja virrenveisuuta kuunnellen. Hän lepäsi kyljellään, käsivarsi suorana kohti kamarin kattoa, ja heilutteli sormiaan niin, että kuului sipinä, kun vanha ohut ja kuiva sormen iho hankasi toiseen sormeen: se helpotti reumaattisten ranteiden painetta.

On Impin päivä, Satu tajusi. Hän istui Norokorven ikimetsässä kaatuneella kuusen rungolla ja muisteli Impi-tätiä. Tämä oli elänyt pitkän elämänsä hiljaisesti sipisten, valittamatta ja yksin. Keltaisessa mökissään metsän kainalossa hän oli puuhaillut, toimitellut asioitaan virsiään hyreksien, toisinaan itsekseen pihapolulla maha naurusta hytkyen. Impin intohimo oli ollut puiden teko tuvan leivinuuniin ja kamarin pönttöuuniin. Liiterissä oli ollut aina vähintään kahden vuoden halot. Varmuusvarasto.

Impi-täti oli löydetty kuusen alta kirves vieressään ja eväsleivän palaset suussa. Tiaiset olivat kuulemma olleet syömässä leivänmuruja ja läskinpaloja huulien raoista. Maaemo ruokki lapsiaan. Satun ajatus lepatti mielenkolkasta toiseen, kun hän yritti selvittää itselleen, miksi Impi-täti tarttui niin vahvasti ajatuksiin. Täti häpeäisi häntä nyt. Impin rakkaimmat työkalut olivat olleet kirves ja saha; usein oli kuultu lausahdus: "Tuokii pitäs kaataa ja tehhä haloks."

[Trombi. Marketiimi 2015, s. 19]