Tien laidalla Waterloo

Kauko Röyhkän esikoisromaanin Tien laidalla Waterloo (Weilin+Göös 1980) ilmestymisestä tuli viime vuonna kuluneeksi 40 vuotta. Romaani kertoo kahdesta nuoresta miehestä Marasta ja Artosta. He joutuvat viettämään kokonaisen helteisen lauantaipäivän ojassa makaavaa autonromua vahtien. Auto on tienlaidassa keskellä ei-mitään, mutta he kohtaavat silti päivän aikana joukon erikoisia tyyppejä. Kohtaamisten kautta muodostuu jännä pienoiskuva aikakauden juntti-Suomesta. Romaani kumpusi Röyhkän sanoin ”tapahtumattomuuden ahdistuksesta”, halusta irtautua vanhempien sukupolven tylsästä elämästä ja halusta tehdä asioita, lukea hyviä kirjoja ja kuunnella rokkia. Airi Vilhunen kirjoittaa Kirsin Book Club -blogissa, että ”romaani on kestänyt aikaa hyvin. Teksti ja tarina ovat tuoreita. Markat ovat muuttuneet euroiksi eivätkä kaverit enää lainaa toisiltaan levyjä, mutta nuoren miehen etsintä ja tulevaisuuden tuskat ovat jäljellä”

”vaikka ei Arto mikään minun kaveri ole, tuttava vain, se on joskus ollut samalla luokalla minun kanssa, mutta sitten tuplannut. Se on kaiken kaikkiaan sellainen paskamainen pintakiiltokundi, jonka aivot koostuvat autonosista ja tennispallon täytteestä, ja jos sillä joskus on jotain sanottavaa, se tulee ulos sadan watin volyymillä sen kitarakamoista kun niiden bändi ulkomaisia heavy-bändejä apinoiden soittaa jossain maaseutulavoilla. Nyt viime aikoina olen joutunut melko paljon olemaan Arton kanssa, kun kaikki minun varsinaiset kaverit on kesätöissä eikä minulla ole mitään tekemistä päiväsaikaan.”