Manninen, E. N.

Kuvatiedoston lataaminen

Photograph information

E. N. Manninen 1939. Liisa Kankaan kokoelmat.

Kirjailijan muu nimi

Manninen, Eero Niilo
Thornberg, Eero Niilo

Synnyinaika

Synnyinpaikka

Kuolinaika

Kuolinpaikkakunta

Tekijän käyttämä kieli

Kansallisuus

Teokset

Tyyppi

romaanit

Tyyppi

romaanit

Tyyppi

kokoomateokset

Tyyppi

romaanit

Tyyppi

novellit

Tyyppi

romaanit

Tyyppi

romaanit

Elämäkertatietoa

Eero Niilo (Iisu) Manninen ent. Thonberg s. 16.04.1893 Tampere – 8.04.1944 Oulu. Jääkäriluutnantti, poliisi ja kirjailija. Kirjailijana hän käytti nimeä E. N. Manninen.

Manninen oli ensimmäisen maailmansodan aikana sotilaskoulutuksensa Saksassa saanut jääkäri. Tulikasteensa hän sai Saksan itärintamalla Misse-joella vuonna 1916. Myöhemmin hän osallistui Suomen sisällissotaan muun muassa komppanian päällikkönä Koillisrintamalla. Varsinaisen elämäntyönsä hän teki poliisivoimissa.

Mannisen vanhemmat olivat maalari Viktor Thonberg ja Helmi Viktoria Gustava Ahlgren, mutta hänen kasvatusisänsä oli nimismies Artturi Aleksanteri Manninen. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1924 Anna Elisabet Töttermanin kanssa.

Manninen kävi kansakoulun Enontekiöllä seitsemänteen luokkaan asti, Oulun suomalaista reaalilyseota ja kirjoitti ylioppilaaksi Kajaanin yhteiskoulusta vuonna 1914 ja liittyi Pohjois-Pohjalaiseen osakuntaan. Opintojaan hän jatkoi Helsingin yliopiston lainopillisessa tiedekunnassa vuonna 1915 ja lukuvuoden 1922–1923 sekä suoritti alemman oikeustutkinnon vuonna 1923. Manninen suoritti Valtion apurahalla opintomatkan Saksaan vuonna 1929 ja Norjaan vuonna 1936.

Manninen liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan jääkäripataljoona 27:n 2. komppaniaan 11. joulukuuta 1915. Pian pataljoonaan liittymisensä jälkeen hänet kuitenkin komennettiin vuoden 1916 alussa räjäytyskursseille Berliiniin, josta hänet koulutuksen saatuaan komennettiin värväys- ja etappitehtäviin Ruotsiin ja Suomeen. Aluksi hän toimi värvärinä Pohjois-Suomessa ja myöhemmin etappimiehenä Merenkurkun etapilla. Takaisin Saksaan Manninen matkusti marraskuun alussa vuonna 1916. Saksaan palattuaan hänet komennettiin Saksan Meriesikunnan käyttöön. sittemmin pataljoonan täydennysjoukkoon, josta edelleen 1917 alkaen pataljoonan haupitsipatteriin.

Manninen astui Suomen armeijan palvelukseen aliupseeriksi ylennettynä Saksassa 11. helmikuuta 1918 ja saapui Suomeen (Vaasaan) 25. helmikuuta 1918 jääkärien pääjoukon mukana. Hänet sijoi-tettiin Suomen valkoiseen armeijaan aluksi patterialiupseeriksi Jääkäritykistön 2. patteriin, josta hänet siirrettiin maaliskuun puolivälissä Koillisrintamalle, missä hän toimi Jääkäriyliluutnantti Martti Walleniuksen alaisuudessa Kuusamon pataljoonan 4. komppanian päällikkönä ja osallistui sen mukana taisteluihin Soukelossa, missä hän haavoittui 8. huhtikuuta 1918 hartioihin Soukelon valtausyrityksessä.

Manninen palveli sisällissodan jälkeen Lapin I rajavartiopataljoonan ja Lapin ryhmän II pataljoonan 4. ja 9. komppanian päällikkönä. Hän hoiti myös satunnaisesti pataljoonan. komentajan tehtäviä. Armeijasta hän erosi 28. joulukuuta 1918 vain liittyäkseen Viron vapaussotaan lähteviin joukkoihin.

Manninen liittyi 18. tammikuuta 1919 Viron vapaaehtoiseen apuretkikuntaan ja toimi aluksi Pohjan Poikain rykmentin II pataljoonan adjutanttina sekä 6. helmikuuta 1919 alkaen edellä mainitun pataljoonan 6. komppanian päällikkönä. Tehtävän hän kumminkin luovutti jo 11. helmikuuta 1919 jääkärivänrikki Johan Sainiolle. Hän otti osaa Viron vapaussodan taisteluihin Valkissa ja Marienburgissa. Hän erosi Viron armeijasta 10. maaliskuuta 1919 keltataudin heikentämänä. Virosta palattuaan hän omistautui niin sanotulle "jätkäelämälle" Lapin kairoilla, mikä innoitti häntä myöhemmin tarttumaan kynään.

Myöhemmin Manninen astui poliisivoimiin ja toimi 1. lokakuuta 1923 – 25. syyskuuta 1925 välisen ajan Utsjoen nimismiehenä. Utsjoelta hän siirtyi Inariin missä hän toimi nimismiehenä 25. syyskuuta 1925 – 1. kesäkuuta 1926 välisen ajan. Inarista hän palasi takaisin Utsjoelle ja palveli siellä nimismiehenä 1. kesäkuuta 1931 saakka. Utsjoelta Manninen siirtyi Haapajärvelle, missä hän toimi 16. huhtikuuta 1931 alkaen kihlakunnan henkikirjoittajana. Viimein 28. lokakuuta 1931 hänet nimitettiin Oulun kaupungin poliisimestariksi, missä tehtävässä hän toimi kuolemaansa saakka. Hänet haudattiin Ouluun.

Manninen toimi Suomen-Norjan porolaidunneuvottelukomission suomalaisen valtuuskunnan jäsenenä vuosina 1933–1935 ja Suomen-Norjan Tenojoen kalastussääntöä uusimaan asetetun komission suomalaisen valtuuskunnan jäsenenä vuosina 1935–1936 sekä Suomen ja Neuvostoliiton välisen porosopimusuudistuskomitean jäsenenä vuosina 1936–1938. Manniselle myönnettiin Suomen Kirjallisuuden Seuran palkinto vuosina 1936 ja 1939 ja hän sai samana vuonna myös apurahat niin Suomen Kirjailijaliitolta kuin Kordelinin säätiöltä.

Kirjailijan tuotantoon liittyvää lisätietoa

Kirjailijasta kirjoitettua:

* Atte Kalajoki: Tuuleman soutaja, tunturin tuttu. E.N.Mannisen kirjailijakehitystä. Meistä tuli kirjailijoita. Jyväskylä 1947, s. 146–153.
* E.N.Manninen: E.N.Manninen. Uuno Kailaasta Aila Meriluotoon. Porvoo 1947, s. 445–450.
* Matti Pääkkönen: E.N.Manninen, erämies ja Lapin kuvaaja, Kaltio 1971, s. 113–117.

* Lisätietoa kirjailijan tuotantoon liittyvistä artikkeleista ja arvosteluista löytyy teoksesta: Suomen kirjailijat 1917-1944, sivu: 267. Suomen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 1981.