Turunen, Timo

Elbe katseli äitiään uuden maailmankuvansa silmin. Äiti tuntui erilaiselta. Hän ei katsonut äidin fyysistä olemusta, vaan tämän mieltä, joka sen muovasi. Omassa mielessään hän vertasi aiempaa käsitystä ja tätä uudempaa. Ero niiden välillä oli huimaava ja se pyörrytti vaikutuksellaan. Äiti ei ollut muuttunut, vaan ainoastaan Elben käsitys äidistä.

"Mikä silmissäsi on?" Aideen kysyi hämmästyneenä. "Tuntuu kuin katsoisit suoraan sieluuni!"

Elbe laski katseensa.

"Äiti, olen muuttunut. Olen oppinut tänään paljon itsestäni ja maailmasta. Mikään ei ole enää entisellään. Kaikki on ylösalaisin ja silti hypin riemusta!"

"Hyvä, kun olet oppinut jotain. Minusta maailma on sama kuin ennen", Aideen tokaisi ja hymyili tyttärelleen.

Elbeä säälitti äidin kohtalo. Äiti joutui elämään koko ikänsä harhan vallassa saamatta koskaan tietää maailman todellista luonnetta. Vaikka Elbe kertoisi totuuden äidilleen, niin äiti ei voisi sitä ymmärtää.

Jos mieli luulee elävänsä totuudessa, niin se ei edes etsi totuutta, Elbe ajatteli suruissaan.

"Äiti, voinko tehdä jotakin avuksesi?"

Aideen hämmästyi kysymystä. "Et koskaan ole kysynyt tuollaista kysymystä. Sinä olet todellakin muuttunut."

Elben mieli ei osannut käsitellä vielä uutta tilannetta. Ensi kertaa Elbe tajusi olevansa suurempi ja voimakkaampi omaa äitiään ja tämän mieltä. Kokemus tuntui kiehtovalta. Siinä oli ripaus pelkoa ja suurempi annos itsetyytyväisyyttä omaan suuruuteen. Tuntui hyvin oudolta olla äidin yläpuolella ja hallita tapahtumia äidin sitä edes huomaamatta.

"Muutos oli suuri. Se oli suurempi kuin syntymä tai kuolema. Suurempi kuin mitä mieli pystyy kuvittelemaan."

"Sen uskon! En ole enää tunnistaa sinua. Olet niin hillitty ja rauhallinen", Aideen ihmetteli. "Joku asia on todella järkyttänyt sinut pahasti."

"Haluan tehdä jotakin. Ihan mitä vain", Elbe sanoi hiljaa äidilleen.

"Saat paloitella lihaa ja ripustaa sitä kuivumaan", Aideen sanoi ja alkoi selittää tarkempia ohjeita tyttärelleen.

Elbe teki niin kuin äiti neuvoi.

Koko loppupäivän hän auttoi äitiään tämän töissä ja tunsi nauttivansa joka hetkestä. Sisäisen maailmankuvan hehku loisti hänen silmistään ja kaikista toimista, joita hän teki. Elbe oli aina vieroksunut työtä, koska koki sen vievän kallisarvoista vapautta, mutta nyt hän oli vapaa jatkuvasti, tekipä hän mitä hyvänsä. Edes työ ei tuntunut enää turhalta, koska kaikki tapahtui hänen mielessään ollen vain osa sen toimintaa. Mielen jatkuvaa liikettä oli koko elämä, olipa työssä tai vapaalla, nukkuessa tai valveilla, sillä nyt kaikki se oli samanarvoista.

Kaiken tekemisen ilo hehkui Elben silmissä.

[Shamaanin oppilas. Nordbooks 2010, s. 116-117]