Korhonen, Tiina

Synnyinaika

Ammatti

Tekijän käyttämä kieli

Kansallisuus

Maakunta-alue

Teokset

Tyyppi

romaanit

Tyyppi

romaanit

Tekstinäyte

Luutnantti Weinert oli kaikessa tohinassa unohtanut komentaa ketään käytävän vahdiksi. Mutta todennäköisesti tuo huolimattomuusvirhe koitui koko ryhmän pelastukseksi. Kukaan kun ei estänyt nuoren venäläisen tuloa, venäläisen, joka tiesi elintärkeän pikkuseikan. Kellariin eksynyt harhailija nauliutui hetkessä paikoilleen.
Hän kuuli saksan kieltä ennen kuin näki mitään. Pojan hiusmartoa kihelmöi ja hampaat napsahtivat yhteen, ensimmäinen reaktio oli silmitön pako. Pinkaistuaan portaiden puoliväliin venäläinen muisti kuitenkin jotain, mikä pakotti hänet laukkaamaan takaisin kahta hurjemmin.
- Olkoon kuinka ovela ansa hyvänsä - minä en halua kuolla!
Poika loikkasi keskelle huonetta yhtä yllättäen kuin suomalaiset hetkeä aiemmin. Vaikka hän näki kaksi tuttua miestä tapettuina ja kammoamansa vihollisen lähempänä kuin oman varjonsa, mikään ei estänyt häntä huutamasta:
- Nein, nein!
Kun poika yritti tunkea honteloa ruumistaan luutnantin ja oven väliin, Bakke puuttui asiaan.
- Piru vieköön! Tämän minä nitistän yhdellä sormella!
Norjalainen tukisti nulikkaa aroista niskahaivenista kiepauttaen hänet sekunnissa kontilleen. . .
- Mikäs se tämä sitten on? Kiljuu kuin kuohittava porsas. Oikeaan paikkaan osui. Kyllä minä sinulta munat leikkaan..., naurahti Karhikoski ja vei puukkoa pojan silmien eteen.
Weinert kysyi piintiukkaan sävyyn:
- Kuka sinut lähetti? Puhu!
- Nein, nein! poika toisti, sillä mitään muuta hän ei osannut sanoa, ja osoitti ovea huolestuneen näköisenä.
- Tähän on taas koira haudattuna. . ., kuului Annala ennustavan. Hän ei luottanut viimetingassa edes tuttuihin aseveljiin, saatikka - ryssänpoikaseen, joka ilmestyi kellariin kuin perkeleen pierusta.
- Hän tahtoo näyttää jotain. Hyvä on. Mitä tuo rääpäle voisi tällaiselle miesjoukolle, sanoi Weinert ja käski Bakkea päästämään pojan vapaaksi. Venäläinen meni heti ovelle ja aukaisi sen hyvin varovasti. Sitten hän viittasi luutnanttia lähemmäksi.
- Was... mitä erikoista täällä oikein on?
Weinert sytytti taskulamppunsa uudelleen ja hänen takanaan kurkisteleva Törmä vihelsi pitkään. Totta se oli. Mikä mielikuvituksellinen määrä kranaatteja, patruunavöitä laatikkokaupalla. Taskulampun heikko valokiila eteni pitkin loppumattomia ammusrivejä, ihmeellistä vaaran tunnetta hohtavia kranaatinkylkiä, kunnes pitkän käytävän pimeys peitti etäisimmät suippokärjet katseilta. Näky sai jokaisen sotilaan nahan kananlihalle, teki mieli kiljaista ilosta. Millainen saalis, millainen kunnia, mikä ihana tuoksu! Miehet alkoivat rynniä peremmälle, mutta venäläinen repi Weinertia hihasta ja pani laihaa käsivarttaan suomalaisten eteen. Vihdoin viimein luutnantti antoi valoa sinne, minne poika tahtoi...
- Mein Gott!
Kärsimättömät sotamiehet räpyttelivät silmiään oivaltaen pian, mitä ohut, ovesta katonrajaan johtava lanka merkitsi.
- Tuloomme on näköjään valmistauduttu. Tiedättekö kuinka olisi käynyt, jos joku meistä olisi tempaissut oven kokonaan auki?
- Heh... iso pamaus vissiin, Viipurin malliin.


(Rautasaappaiden kaiku 1990)


Lähteitä ja viittauksia

Kotimaisia sotakirjailijoita. Toim. Kari-Otso Nevaluoma. BTJ Kirjastopalvelu 2001

Moukulainen, Satu: Minkälainen kaiku on rautasaappailla? - Tutkimus Tiina Korhosen teoksesta Rautasaappaiden kaiku sekä sen reseptiosta. Pro gradu -työ Tampereen yliopisto 1993