Palmgren, Reidar

Kuvatiedoston lataaminen

Photograph information

© Arto Wiikari 2016 / Otava

Kirjailijan muu nimi

Palmgren, Reidar Kustaa

Synnyinaika

Synnyinpaikka

Asuinpaikkakunta tai -paikkakunnat

Koulutus tai tutkinto

Luottamustehtävät ja jäsenyydet

Tekijän käyttämä kieli

Kansallisuus

Maakunta-alue

Teokset

Tyyppi

romaanit

Tyyppi

romaanit

Tyyppi

romaanit

Tyyppi

romaanit

Tyyppi

romaanit

Muut teokset

Tyyppi

fyysinen teos

Elämäkertatietoa

- Erinomaisesti rakennettu, symboliikaltaan rikas, traaginen ja hauska, kuvaa uskottavasti hyvin erilaisia henkilöitä ja leikittelee, häkellyttävällä varmuudella, tietoisuuden tasoilla. (Antti Majander Jalat edellä -romaanista Helsingin sanomissa 15.11.2001)

synt. 1966 Helsingissä
asuu Tampereella
kaksi lasta, eronnut
opinnot: teatteritaiteen maisteri
ammatti: näyttelijä/kirjailija
luottamustoimet: Tampereen freelance -näyttelijät ry:n varapuheenjohtaja, Suomen näyttelijäliiton valtuuston jäsen, Ikimetsän Ystävät ry:n hallituksen jäsen

palkinnot: Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkinto v. 2001, Akateemisen kirjakaupan kirjallisuuspalkinto v. 2002, Tampereen kaupungin luovan kirjoittamisen palkinto v. 2005, 2009,
Laila Hirvisaaren rahaston palkinto v. 2005

harrastukset: elokuvat, kirjallisuus, musiikki, ulkoilu, luonto

Reidar Palmgren on Tampereella asuva näyttelijä-kirjailija, jolta on ilmestynyt kolme romaania. Esikoisromaani Jalat edellä ilmestyi vuonna 2001 ja sai ilmestyttyään Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkinnon.

Reidar Palmgren on ammatiltaan näyttelijä. Miten ammattinäyttelijästä tuli myös kirjailija? "Osittain siksi, että minulla oli liikaa vapaa-aikaa. Freelance-näyttelijän tilanne on Tampereella välillä vaikea, ja sanomisen halua oli. Toisaalta kirjailijan ammatti osui kohdalleni lähes vahingossa; en ollut koskaan nuorempana elätellyt unelmaa tai haavetta kirjailijuudesta. En ole saanut minkäänlaista kirjallisuuden tai kirjoittamisen opetusta, aloin kirjoittaa, viihdyin kirjoittamisen parissa ja siinä se. Esikoisromaanini Jalat edellä 2001 oli ensimmäinen kirjoittamani työ."

Esikoisteos sai erittäin hyvän vastaanoton ja romaani sai Helsingin Sanomain esikoisteoksesta annettavan kirjallisuuspalkinnon. Tuomariston mukaan "romaanissa kaikki osuu kohdalleen: juoni, ilmaisu, henkilökuvat, teemat, rakenne. [- -] Mitään ei ole liikaa ja kaikkea on riittävästi. Ottakaa ja nauttikaa! "
(Antti Majander 21.3.2001 hs.fi - Helsingin sanomat)

Palmgren itse katsoo, että romaani on ennen kaikkea tarina isästä ja pojasta. "Samalla se kertoo miehestä, joka ei enää osaa rauhoittua, [- -] Tarinassa traaginen ja koominen kulkevat käsi kädessä. Palmgren sanoo olevansa sillä tavalla sarkastinen ihminen, että näkee asiat tragikoomisina ja katsoo, että täysin huumorintajuttoman kirjan kirjoittaminen olisi hänelle mahdotonta. (Sirpa Lahtinen, Aamulehti 17.3.2001)

Merkittävintä teostaan omasta tuotannostaan Palmgren arvioi: "Omien teostensa arvottaminen, niiden laittaminen paremmuus- tai tykkäämisjärjestykseen on kuin yrittäisi sanoa ketä lastaan rakastaa eniten. Merkittävin minun elämäni kannalta on ollut luonnollisesti esikoisromaanini Jalat edellä, joka avasi tien kirjailijan ammattiin. Uusin kirjani, Tunneli (2007), on mielestäni kirjoistani parhaiten kirjoitettu."
Saara Kesävuori arvioi teosta: "Tunnelissa Palmgren kertoo mielleyhtyminä ja yksityiskohtien kautta avautuvan tarinan muistista ja unohtamisesta. Pienen tytön tuntemuksia kirjailija kuvaa riipaisevan herkästi. Näkökulmavaihdokset, dialogi ja romaanin nykyhetkeen upotettu menneisyyden tarina tekevät teoksesta kerroksellisen. [ - -] teos on erittäin taitavasti rakennettu, henkilöitä ja miljöötä tarkalla haravalla perkaava tarina perheestä, jossa kukaan ei viihdy." (Saara Kesävuori, Aamulehti 15.8.2007)

Kirjoittamisensa lähtökohtia Reidar Palmgren pohtii: "Olen kirjoittamiseni suhteen itsekäs. Tällä tarkoitan sitä, että kirjoitan ennen muuta miellyttääkseni itseäni, valottaakseni itselleni jotain minua askarruttavaa kysymystä.
Esikoisromaanissa Jalat edellä (2001) tämä kysymys koski varmaankin jokaisen isän tai äidin hirveintä pelkoa, lapsen kuolemaa.
Toinen romaani Lentämisen Alkeet (2004) tutki toista ammattiani, näyttelijän ammattia; sen asettamia ansoja, sen viehätystä ja valtaa muuttaa harjoittajaansa, vaaraa, että näyttelee elämänsä läpi.
Kolmas romaanini Tunneli (2007) tutkii muistia ja sen hataruutta, lapsuusmuistojen taipumusta värittyä ja vääristyä, ja sitä, miten ihminen on epäluotettava todistaja omassa asiassaan.

Jukka Petäjä arvioi Tunnelin suggestiiviseksi romaaniksi, se on "pienien sielunliikahdusten iso kirja - elämisen vaikeuden kamariopus."
(Jukka Petäjä 15.8.2007 hs.fi - Helsingin sanomat)

Palmgren sanoo, että kirjailijana hän on taipuvainen laiskuuteen ja mukavuudenhaluun. "Siksi kirjan aiheen, sen suuren kysymyksen, on oltava riittävän suuri ja minulle henkilökohtainen. Muussa tapauksessa on vaara, että mielenkiintoni ei kanna ja into kirjoittaa ei kestä."

Jarmo Papinniemi arvioi Jalat edellä -romaania: "[ - -] lämminhenkinen romaani, jossa mielekäs tarkoitus elämälle löytyy yhteydessä muihin ihmisiin. " (Kotimaisia nykykertojia : 4 [2005] s.123). Samanhenkiseksi hän arvioi myös Palmgrenin toisen, teatterin maailmaan sijoittuvan Lentämisen alkeet -romaanin. Suvi Aholan mukaan "romaani on viisas kauhujuttu teatterista". (Suvi Ahola, 11.10.2004 hs.fi - Helsingin sanomat)
Romaani oli vuoden 2004 Olvi-palkintoehdokkaana.

Itselleen tärkeitä kirjailijoita ja kirjoja sekä hengenheimolaisia Reidar Palmgren selvittää: "Tärkeimpiä kirjoja minulle ovat olleet ne, joita luin lapsena. Näistä ennen muita Tove Janssonin Muumi-kirjat sekä Hannu Mäkelän Herra Huu. Hengenheimolaisia on vaikea nimetä, mutta jonkinlaista ihailun, kateuden ja samaistumisen sekaista yhteyttä tunnen Jouko Turkkaan, hänen tapaansa olla väistämättä taiteilijana ketään tai mitään, kykyään rinnastaa traaginen ja koominen ja haluaan leikata pintakuoren läpi ja näyttää ihmisen raaka, alaston sisin."

Suhdettaan pirkanmaalaisuuteen Reidar Palmgren arvioi: "Pirkanmaalaisuus ei merkitse minulle paljoakaan. Olen syntyisin Helsingistä, koen itseni ennen kaikkea suomalaiseksi, ja sitäkin ennemmin kielen kuin kansallisuuden kautta. Tampere on hyvä kaupunki olla, asua ja kirjoittaa, mutta mielestäni kaupungin maine kulttuuri- ja teatterikaupunkina on pitkälti myytti."

Kirjailijan tuotantoon liittyvää lisätietoa

Romaanit:

Jalat edellä (2001)
Lentämisen alkeet (2004)
Tunneli (2007)
Sudenmarja (2012)

Käännökset:

Fötterna först (ruotsi, 2002)
Mit den Füssen zuerst (saksa, 2003)
Feet first [engl. ote romaanista Jalat edellä] julkaisussa: Euroopan ensiromaani -festivaalin pohjalta koottu antologia s. 72-74 (2002)
Lábbal elöre [unkarinkiel. ote romaanista Jalat edellä] julkaisussa: Euroopan ensiromaani -festivaalin pohjalta koottu antologia s. 74-76 (2002)


Kolumneja, novelleja, laulutekstejä

Tekstinäyte

VOITELIJA

- Tajuatko edes, mitä oikein olet tehnyt?
Puistelin päätäni ja painoin sen sitten alas. Enhän minä tiennyt. En osannut kuvitella tai käsittää aikaansaamani vahingon suuruutta, en tiedä kuka voisi. Sitten kuitenkin tajusin kuinka piti vastata, ja se oli sitä paitsi totuus.
- Tajuan toki. Parhaani, minä sanoin, ja katsoin von Martensia silmiin. Näin, miten hän tyrmistyi, alkoi vavista ja kääntyi sitten äkisti poispäin. Hän asteli lampun taakse ja suuntasi valon suoraan minuun. Se häikäisi. Tämä alkoi tuntua ihan oikealta kuulustelulta.
- Vai että parhaasi. Olet tehnyt parhaasi!
- Niin, vastasin. -En nuiläi pahaa tarkoittanut. Halusin olla avuksi.
- Etkö sinä saatanan idiootti tajua... tajua, että...
Von Martens haki sanaa, se ei löytynyt, hän puri hammasta ja lause tuli. - ...että jos apua tarvitaan, sitä pyydetään?!
En vastannut. Ei tuollaiseen voinut vastata!
- Gyllenberg on raivoissaan, lentää aamukoneella tänne, ja voi poika, saat kuulla kunniasi, hän pauhasi minulle. Äänestä kuuli, kuinka hänen kurkkuaan kuristi. Hän oli tosissaan. - Lontoosta tuli viesti, Gauriloff on saanut sydänkohtauksen. Järkytys oli niin suuri! Helvetin helvetti! Mitä nyt tehdään?
Valon takana seistessään hän näytti kuulustelijalta. Ja sitä hän tällä hetkellä olikin, kuulustelija, joka oli kylläkin poissa tolaltaan. Vielä tänä aamuna hän oli ollut merkittävä osakkeenomistaja ja johtoportaan jäsen yhdessä mannereuroopan suurimmista yrityksistä. Mitä hän olisi huomenna, sitä ei voinut tietää. Hermoraunio? Mahdollisesti. Vararikossa? Aivan varmasti.
- No, hän onnistui tyytymään hiukan. - Odotetaan nyt vielä, odotetaan Euroopan keskuspankin reaktiota.
Hän asteli ikkunan ääreen ja kurkisti verhon raosta, nopeasti, sillä hän tiesi lehtikuvaajien armeijan odottavan alhaalla kadulla, teleobjektiivit suunnattuina tänne ylös, kahdenteentoista kerrokseen. Kuvaajat ovat nopeita, hänen kurkistuksensa saattoi juuri päästä Vuoden Lehtikuvaksi.
Von Martens tarttui muovimukiin ja hörppäsi siitä vettä, hänen kätensä oli suuri kuin lapio. Muki hänen sormissaan näytti pieneltä ja hauraalta. Hän joutui selvästi hillitsemään itseään ettei rusentaisi sitä ennen kuin se oli tyhjä. - Mutta parasta on varautua pahimpaan. Saa nähdä selvitäänkö pelkällä koronnostolla, vai tuleeko jonkinlainen kriisipaketti kyseeseen.
- Olen pahoillani, sanoin, ikään kuin se jotain auttaisi.
- Voi, niin varmasti. Takuulla olet, Von Martens puuskahti katsellen tyhjää mukia kädessään, ja ääni oli sortua. Hän varmaan kuvitteli että muki oli minun kalloni. - Ja kohta olet vielä enemmän, kunhan Gyllenberg ehtii tänne. Haluatko muuten ostaa Latvian? Sen saa nyt halvalla. Niiden bruttokansantuotteesta 45 prosenttia tuli meidän tuotannosta.
Hän istuutui ja näytti vanhalta ukolta. - Sinä se vain olet rauhallinen, hän sanoi sitten kohta. - En ymmärrä miksi.
Se oli totta. Ihmettelin sitä itsekin. Ehkä silloin, kun ei enää ole mitä menettäisi, lakkaa pelkäämästä. Jollain kummallisella tavalla tunsin jopa tyydytystä. Minun elämäni oli keikahtanut kiskoiltaan, enkä ollut ainoa. Mikään ei palaisi entiselleen. Tuntuikohan Lee Harvey Oswaldista tältä?
- Tiedätkö, minähän oikeastaan pidän sinusta, hän sanoi sitten. En uskonut häntä. - Olen aina pitänyt - Tämä ei ole henkilökohtaista, ymmärräthän.
Hän harkitsi selvästi sanojaan, mietti miten saisi minut avautumaan. Ikään kuin minulla olisi jotain salattavaa! Ei ole. Kysyisi vaan, kysyisi suoraan kuinka se tapahtui.
- Haluaisin auttaa, miinä olen sinun puolellasi, ja kun johtokunta kokoontuu, sinä kyllä tarvitset kaiken avun mitä saat. Niin että... itsellesi olisi parasta jos koettaisit kertoa, miten se kaikki oikein kävi.
No niin. Tulihan se sieltä, täytyy varmaan kertoa. Kun se nyt vaan lakkaisi pauhaamasta, niin saisin suunvuoron.
- Että kertoisit nyt vaan kaiken. Lähtisit aivan alusta, mistä se kaikki oikein alkoi, von Martens jatkoi anelua. - Ei sillä, että se mitään muuttaisi! Mutta jos vaikka löydettäisiin... hah! Lieventäviä asianhaaroja.
Viimeiset sanat hän tuntui sylkäisevän suustaan, niin paljon halveksuntaa niissä oli. Mistä se kaikki oikein alkoi? Se on jo vaikeampi kysymys. Siitähän on kulunut jo... ikuisuus, ajattelin, kunnes tajusin ettei siitä ollut vielä viikkoakaan. Siitä päivästä, kun aloin metsästää puhelinnumeroa.
- No, minä aloitin. - Se taisi olla torstai.

- - - -

- Ei sitä löydy, Räikkonen sanoi ja pyyhki olematonta likaa pikkutakkinsa hihasta. - Mä etsin ja mä etsin, kaikkialta. Kysyin jokaiselta, jonka voisi edes kuvitella tietävän. Toivotonta.
- On se olemassa! Hmm. Pitäisi vaan tietää mistä hakee, minä sanoin määrätietoisesti.
- Ja sinäkö tiedät?
- Voi olla. Tai... no. En minä tiedä.
Aloin katua että olin puhunut Räikköselle koko asiasta. Hän oli nuori ja tarmokas, mutta vähän pyrkyri. Hän saattaisi vaikka lörpötellä tästä yläkerran kavereille, tuntui jopa olevan varsin hyvää pataa niiden kanssa.
Eikä siinä, mitä olin tekemässä, ollut mitään laitonta, ei todellakaan. Pikemmin voisi sanoa että valmisteilla oli iloinen yllätys. Sen olisi vain ehdottomasti pysyttävä yllätyksenä, ja jos homma sitten kuitenkin menisi puihin, kenenkään ei tarvitsisi tietää siitä.
Räikkönen marssi viereiseen, omaan toimistoonsa huokaillen ja päätään puistellen, ja minä aloin hakea puhelinyhteyttä Malesiaan. Tiesin, että sikäläisen elektroniikka-alan jättiläisen yhteistyösopimus mannerkiinalaisen teleoperaattorin kanssa oli vastikään toteutunut, vaikka kukaan ei ollut uskonut sen onnistuvan. Kauppa oli tietysti poliittisesti vaikea, mutta ongelman ydin ei kuitenkaan ollut siinä. Ideologiset pulmat saadaan yleensä ratkotuksi suhteellisen vaivattomasti. Raha ei haise, ei kiinalaiseenkaan nenään, kun se vain on länsivaluuttaa. Tässä oli muunlaisia mutkia matkassa: pääjohtajat eivät sietäneet toisiaan, henkilökohtaisesti.
Vihamielisyys oli aivan yleisessä tiedossa. Toisen poika oli häpäissyt toisen perhettä, vikitellyt tämän vaimoa lähetystökutsuilla, tai jotain. Cocktail-laseja oli paiskottu lattiaan, henkivartijat olivat supisseet neuvottomina mikrofoneihinsa ja tilanne oli ollut muuttua sekasorroksi. Oli ilmeisesti ollut hilkulla, etteivät miekat olleet alkaneet heilua. Skandaali oli sitten saatu lakaistuksi maton alle hallitusten välisissä neuvotteluissa, mutta paha veri jää, jollei sitä vuodata, kuten kaikki tietävät. Johtajat olivat siitä pitäen olleet perivihollisia, mutta kauppa oli kuitenkin tehty. Asian Business Newsin lehtikuvassa kättä paiskaavat johtajat hymyilivät sydämellisesti toisilleen, kuin sydänystävät ainakin. Uskomaton temppu. Miten se oli voinut onnistua? Haiskahti siltä, että asialla oli ollut voitelija.
Kaikkihan olivat toki kuulleet voitelijasta, hänhän oli kuuluisuus, salainen erikoismies, joka ratkoi tällaisia ongelmia kansainvälisellä tasolla, työkseen. Kerrottiin, että hän oli ollut läsnä jo Leonid Brezhnevin ja Gerald Fordin huippukokouksessa Helsingissä 1976, samaten Anwar Sadatin ja Menahem Beginin kohdatessa. Hän oli mies, joka teki vihollisista ylimpiä ystäviä, pelasti mahdottomat tilanteet. Kukaan ei vaan vaikuttanut tuntevan tätä miestä, saati sitten tiennyt hänen nimeään tai mistä hänet voisi löytää. Useimmat uskoivat että hän oli vain urbaani legenda, kuvittelua koko kaveri. Holmström kahdeksannesta kerroksesta väitti, että sellainen mies oli kyllä olemassa. Hän oli kuullut varmalta taholta, entiseltä EU-komissaarilta, että voitelija oli kylmän sodan aikainen Stasin agentti, psykologisen sodankäynnin erikoismies. McGinrich Lontoon edustustosta taas vakuutteli minulle, että mies oli puoliverinen amerikkalainen, joka kiersi yksityiskoneella ympäri maailmaa CIA:ta paossa. En oikein tiennyt mitä uskoa.
Silloin puheluuni vastattiin Kuala Lumpurissa. Varmaa tietoa ei tullut vieläkään, mutta Tokiosta kannattaisi kysyä, sain nimen ja numeron. Myös eräältä Yhdysvaltain edustajainhuoneen jäseneltä voisi tiedustella, mutta Washingtonissa oli aamuyö, joten otin yhteyden Japaniin.
Lopulta minua onnisti. En vieläkään saanut itse voitelijan nimeä tai yhteystietoja, mutta kylläkin vihiä henkilöstä Berliinissä jolla olisi ne. Herra Wakayama Tokiossa vaati kuitenkin rahaa tiedoistaan, etukäteen. Maksoin mukisematta, summa oli kohtuullinen. Asiat tärkeysjärjestykseen.
Saksalaisyhteys osoittautui onnenpotkuksi. Sain kuulla, että näitä erikoismiehiä oli peräti useampia, he olivat eräänlainen salaisten, hienovaraisten miesten ammattikunta. Heidän olemassaolonsa, metodinsa ja erityisesti henkilöllisyytensä olivat tarkoin varjeltuja salaisuuksia, jopa heiltä toisiltaan: tietoja heistä annettiin ainoastaan henkilökohtaisten kontaktien, luotettavuuden ja aseman perusteella. Tunsin ylpeyttä, kun tajusin, että minut luettiin tällaiseen valikoitujen joukkoon. Olin eliittiä.
He kaikki toimivat yksin, freelance-pohjalta, ja tällä BMW:n toimitusjohtajiston edustajalla oli yhteystiedot heistä kahteen. Toinen oli israelilainen, erittäin hyvä työssään, mutta kiireinen. Hän oli parhaillaan selvittänyt kaivosyhtiöiden välejä Argentiinassa, ja sen jälkeen menossa humanitääriseen työhön, ratkomaan serbien ja albaanien välejä Haagiin. Siinä menisi aikaa. Tämä toinen kaveri, britti, taas oli juuri laukaissut uhkaavan kuljetusalan lakon Belgiassa. Se oli onnistunut etuajassa, hän oli suunnitellut loman pitämistä mutta saattaisi kuitenkin olla kiinnostunut. Asiaa voisi tiedustella. Saksalainen toimisi välittäjänä, ja minuun otettaisiin yhteyttä, henkilökohtaisesti.
- Danke schön, herr Dirkschneider, sanoin puhelimeen, suljin sen ja pystyin vaivoin kätkemään innostustani. Lattia tuntui huojuvan allani, ja nivusissa kihelmöi, kun nousin pöydän äärestä. Olin kuin jonkinlaisen huuman vallassa, kätenikin vapisivat, ikään kuin ne olisivat juuri pidelleet jotain painavaa. Ja olivathan ne. VALTAA. Sitä ne olivat pidelleet.
Tunsin poskieni hehkun kun astelin toimistoni ikkunan ääreen ja katsoin ulos. Allani levittyi lumisohjoinen Helsinki, maisema pääkonttorin yhdennestätoista kerroksesta näytti uljaalta, mutta vielä komeampi se olisi kerrosta ylempää. Ja minä katsoisin vielä jonain päivänä toimistoni ikkunasta ja toteaisin, että se oli pääkonttorin kahdennessatoista kerroksessa. Johtajien kerroksessa, näin olin päättänyt.
Meidän yhtiömme ja ruotsalaisten fuusiota oli puuhattu kulissien takana jo kauan. EU:n kilpailuvirasto oli saatu vaiennetuksi, hallituksilta suostumus, ja kun ruotsalaistenkin toiminta oli ollut jo useita vuosia tappiollista, kaikki tiesivät että seuraava luonteva askel olisi yhtiöiden sulauttaminen yhteen. Venäjän ja Kiinan valtavat markkinat odottivat vain valloittajaa, ja aika oli otollinen nyt, juuri nyt, kun valuuttakurssit vielä olivat alhaalla, ja ennen kuin kilpailijat Pohjois-Amerikassa ja Aasiassa saisivat rivinsä järjestykseen. Laskelmat oli tehty, aikataulusta sovittu, pohja varmistettu. Kaikki oli valmista.
Mutta, mutta.
Pomot eivät tulleet toimeen keskenään. Ukoilla oli jokin vanha, selvittämätön riita, jonka yksityiskohdat eivät olleet minulle koskaan valjenneet, mutta käsittääkseni sen siemenet oli kylvetty jo kuusikymmenluvulla, jossain pohjoismaisissa demarien punaviini-illoissa. Riita oli vielä 90-luvun alun pankkisotkujen selvittelyissä kärjistynyt, kun joku oli sanonut jotain pahaa jostakusta toisesta, jossain väärässä tilanteessa, väärälle henkilölle. Näinhän nämä jutut menevät. Neuvotteluja oli käyty useasti, tuloksetta.
On omituista, miten nämä vanhan polven johtajat suhtautuvat tunteenomaisesti työasioihin. Asenteet ovat jotenkin oudon jäykkiä, jälkeenjääneitä suorastaan. He ottavat rahan liikkeet niin henkilökohtaisesti! Kun Raahen tehtailta jouduttiin supistamaan pari vuotta sitten, niin lehdistötilaisuuden jälkeen vanha Patruuna Mielonen todella itki, jumalauta! Se seisoi hississä, ovi oli sulkeutumassa, ja näin siitä raosta kuinka silmät vuotivat ja suu oli mutrussa, kuin pikkupojalla.
Onhan se tietenkin sääli kun joudutaan lomauttamaan tai irtisanomaan, eihän sellaista kukaan tietenkään ilokseen tee. Mutta tosiasiat on otettava tosiasioina. Kun on supistettava, on supistettava. Jos me kakkosportaan miehetkin, me kerroksesta yksitoista, alkaisimme surra jokaista rannikkosuomalaisen työläisperheen lasta jonka isältä ja äidiltä menee työpaikka, tai jotain Kaukoidän alihankkijayritystä, joka joutuu karsimaan lapsityövoimaansa jotta toiminta kannattaisi, pyörät lakkaisivat pyörimästä. Kaikkialla, ei vain meillä Suomessa. Ja kuinka sitten suu pannaan? Säkkiä myöten.
Jonain päivänä vanhan remmin on astuttava syrjään. Aika on käsillä, se on jo tapahtumassa, merkit ovat selvät. Ennemmin tai myöhemmin se tapahtuu, meillä ja muualla, väistämättä. Ja silloin onkin toinen ääni kellossa. Ja minä aion olla kilkuttamassa sitä kelloa, kerroksessa kaksitoista. Jos tämä fuusio nyt saadaan onnistumaan, se kilinä kuuluu jo aivan läheltä. Ja voitelija saa sen aikaan.
- No, miten kävi? Se oli Räikkönen. Päätin pitää suuni supussa.
- Huonosti, vastasin päätäni pudistaen. - Entäs sinä? Löytyikö? Edes vihiä?
- Ei, ei löytynyt. Ei niin mitään. Helvetti!
- Annetaan olla sitten. Taitaa olla kaupunkitarina koko ukko.
- Mitä nyt tehdään? Kaupan täytyy syntyä ensi tiistaina, tai se jää syntymättä. Ukkojen on löydettävä sopu.
- Ei me tehdä enää mitään, sanoin. - Olemme tehneet parhaamme. Enempää ei voi.

Kun voitelija sitten soitti minulle lauantai-iltana, se puhui jumalauta suomea. Oli kuulemma opetellut sen ensin, ennen kuin soitti, siis torstain ja lauantain välisenä aikana, että on mukavampi tehdä tuttavuutta! Uskomaton kaveri. Tai sitten loistava valehtelija. Hinnastonsakin se kertoi, maksu etukäteen, ja hirvittävä hinta. Sehän on vuoden palkka, kauhistelin. Mutta neuvotteluvaraa ei kuulemma ollut.
Päätin ottaa riskin ja suostua. Aika alkoi olla tiukalla, nyt sen olisi onnistuttava. Neuvottelujen viimeinen vaihe oli päätetty pitää puolueettomalla maaperällä, laivalla, autolautalla Helsinki-Tukholma-Helsinki, lähtö tiistaina puolenpäivän korvilla. Kolmen päivän päästä. Aikataulu olisi tiukka, onnistuuko?
- Onnistuu kyllä, mies vastasi.
- Sanokaa vain mitä tarvitsette, mitä minun pitää tehdä. Minä järjestän kyllä, mitä tahansa.
- Ei mitään. Minä hoidan kaiken.
- Jaa? A-ha. No. Mehän tapaamme kuitenkin ennen lähtöä sitten.
- Emme. Meidän ei tarvitse nähdä toisiamme. On parempi, jos emme tapaa.
- Mitä, mitä? Eihän se käy.
- Toimin parhaiten, jos kukaan ei tiedä kuka olen ja miten toimin.
- Eihän sellainen käy!
- No, sitten unohdetaan koko juttu.

Kun nousin tiistaiaamuna satamassa valtavaan autolauttaan, aloin pelätä että olin tehnyt todellisen typeryyden. Olin suostunut miehen vaatimukseen, ja maksanut työstä, minkä luonteesta en tiennyt mitään, en tiennyt edes sen suorittajasta. Rahan sain junailemalla ja ketkuttelemalla haalituksi eri tahoilta, firman sisältä. En sekoittanut muita juttuun, en edes Räikköstä. Minä kylvin siemenet, minä keräisin myös hedelmät, sitten kun niitä tulee. Jos tulee.
Ja tuleehan niitä. Minun oli pakko uskoa niin. Markkinoilla oltiin vakuuttuneita siitä, että fuusio jäisi syntymättä, ja osakekurssi oli luonnollisesti ennätysmatalalla. Minä, joka uskoin voitelijaani, olin sijoittanut omaa ja muidenkin rahaa sille oletukselle, että kurssi kohoaa pilviin heti, kun vanha Patruuna ja Svensson paiskaavat kättä.
Pelasin uhkapeliä, tiedän sen. Mutta heti, kun asia olisi selvä, ilmoittaisin johtokunnalle että sopimus syntyy, sijoittakaa rahanne viisaasti. Muutkin saisivat osansa, minä muiden luottamuksen, ja sitten olisi taivas auki, portaat ylöspäin avoinna, kahdenteentoista kerrokseen.
Olo oli kyllä aika heikko, kun katselin tavallisen kansan valumista laivaan, risteilemään, tanssimaan, keinumaan, kuluttamaan. He eivät aavistaneet, että samoilla aalloilla tehtäisiin päätös, joka vaikuttaisi Suomen ja koko Euroopan talouselämään, heidän jokaisen elämäänsä. Minä olin siellä pitämässä heidän puoltaan, siltä minusta tuntui. Pitämässä heistä huolta. Ikään kuin... isä.
Räikkönen asteli vierelleni kaiteen viereen ja sytytti tupakan.
- Kaikki alkaa olla valmista. Patruuna on tulossa, ajavat parhaillaan Vihdin moottoritietä. Svensson on jo varmaan satamassa.
Hän imaisi pitkät henkoset savukkeesta ja nojautui pitkälle kaiteen yli. Tuhkaa varisi kalliille popliinitakille ja hän huitaisi sen pois.
- Taitaa olla tulossa hukkareissu, hän huokasi.
- Niin taitaa, myönsin. - Mutta ei meitä voida siitä syyttää. Me olemme tehneet parhaamme.
- Niin kai.
Viimeiset siivoojat olivat poistumassa. Katselin, kuinka henkilökunta kärräsi tavaraa laivaan. Lokki liisi huutaen ohi.
- Meidän on annettava tulosvaroitus ensi viikolla, Räikkönen sanoi murheellisen kuuloisena, ikään kuin minä en olisi asiasta tiennyt. - Tuotantoa on pakko supistaa. Se tarkoittaa vaikeita aikoja alihankkijoille.
- Niinpä, murahdin vastaukseksi. Räikkönen heitti savukkeen laidan yli ja lähti sisälle takinhelmat liehuen.
Tuuli Helsingin satamassa tuntui huojuttavan minua, kun katselin alas veteen ja seurasin potkureiden käynnistymistä. Moottori jyrähti, koko laiva tärisi jalkojeni alla, vesi kuohui ja nielaisi Räikkösen tupakan. Jää jauhautui soseeksi satama-altaan mustassa vedessä. Nyt se käynnistyy, ajattelin, ja silloin näin hänet.
Hän ei ilmaissut itseään minulle millään lailla, mutta asiasta ei ollut epäilystä: tuossa mies nyt kulki. Hän oli laivan henkilökuntaa, tai esiintyi sellaisena, hän oli pukeutunut keittiöväen valkoiseen pukuun, ja piti päässään valkoista, sienen muotoista hattua.
Hän oli tullut laivaan kokkina.
Hän oli rento, huomaamaton henkilö, mutta jollain tavalla määrätietoinen, hän vaikutti henkilöltä jolla oli missio. Hän ei ollut arkinen, vain tarkka, tiukka ja täsmällinen, ja juuri tämä määrätietoisuus ja keskittyneisyys erotti hänet ympärillä häärivistä tarjoilijoista, pursereista, siivoojista ja laivaemännistä. Laivan muu henkilökunta jutusteli niitä näitä, eikä kiinnittänyt häneen mitään huomiota, kun hän kanniskeli vaivihkaa omia, mustia laatikoitaan ja laukkujaan ohi tullin ja passintarkastuksen, kadotakseen sitten laivan uumeniin, etsiytyäkseen sitten keittiöön. Minä olin osannut odottaa häntä, ja oli sattumankauppaa, että huomioni oli alunperinkään kiinnittynyt häneen.
Luulen, että hänkin huomasi että olin tunnistanut hänet. Tietenkin hänen täytyi tietää kuka minä olin: kuvani oli kaikkien nähtävillä vuosikertomuksessa ja internetissä. Enkä voinut kuvitella etteikö hän olisi ottanut minusta selvää. Mies, joka oppii suomen kielen kahdessa päivässä tiesi varmaankin jo kaiken laivastakin, henkilökunnasta, seurueesta. Sellainen tieto on kyllä saatavilla, jos on vain halua löytää se. Jollain konstilla hän oli keplotellut itsensä mukaan matkalle, henkilökunnan jäsenenä. On kummallista, mihin voi päästä jos on taitava.
Hänen todelliset kykynsä paljastuivat minulle kuitenkin vasta, kun tajusin mikä hänen erikoistaitonsa oli. Mitä hän aikoi tehdä? Millä keinoin hän aikoi saattaa vanhat riitapukarit ystäviksi jälleen? Mikä olisi se taika, mitä käyttämällä hän aikoi tehdä uudesta, yhdistyneestä yrityksestä maailman suurimman alansa vaikuttajan, ja minusta miljonäärin, kahdennentoista kerroksen miehen? Siinäpä temppu. Sitä ei enää voisi kutsua pelkäksi taidoksi, vaan se on oikeaa taituruutta, taidetta. Tajusin sen, kun näin hänen sitten purkavan tarvikkeitaan vip-matkustajien kannen keittiössä.
Kun molemman yhtiön johtajat oli johdateltu hytteihinsä valmistautumaan illalliselle ja neuvotteluihin, hän oli jo vauhdissa. Hän valmisti ruokaa, ja se oli hänen aseensa.
En ole varma, miten hän ruoka-annokset valmisti, mutta vaikutti siltä, että hän käytti aterioitten pohjana laivan keittiön tavallisia aineksia. Leikkeitä, fileerattua kalaa, kanaa, salaattia, riisiä. Juomia. Annoksissa ei sinänsä vaikuttanut olevan mitään kummallista. Ainutlaatuista oli se, miten hän ruoat mausti. Vakoilin ja seurasin hänen puuhiaan mahdollisuuksien mukaan, ja ne löivät minut ällikällä.
Alkupalaksi molemmat halusivat samaa, vihreää salaattia. Se oli minusta jotenkin lannistavan varovainen, tylsä valinta. Minulle tuli olo, että kumpikin oli varautunut nopeaan, asialliseen ateriaan, viileään kädenpuristukseen ja toteamukseen "tiesinhän minä ettei siitä mitään tulisi". Ilmapiiri kabinetissa oli kuin uhmakkaiden koulupoikien jälki-istunnossa, missä kukaan ei osoita katumusta, tyytyy vain odottamaan että pääsisi pois. Svensson tuntui jotenkin alttiilta olemaan piikikäs; hänen asentonsa ja ylimieliset silmäyksensä kielivät vahvasta ennakkoasenteesta. Huono juttu. Suomalaisjohtaja, meidän oma Mielonen, kaikkien vanha Patruuna, kuten häntä tavattiin kutsua, tuntui sentään edes periaatteessa halukkaalta neuvotteluihin, mutta hänkin vaikutti lannistuneelta.
Vanhat johtajat hörppivät vaitonaisina ja haluttomina jäävesilaseistaan odotellessaan ateriaa, eikä kokouksen alku todellakaan ollut lupaava. Kummankin seurue koetti keventää tilannetta, mutta turhaan. Varovaiset keskustelunavaukset ja vitsinpoikaset kuitattiin kolealla hymähdyksellä tai silkalla hiljaisuudella. Näin assistenttien ja sihteerien vaihtavan silmäyksiä, jotka kertoivat, että huonosti menee, pitihän tämä arvata. Mitä me täällä tehdään? Mennään baariin.
Kabinettiin oli kohta jäänyt enää seurueiden rippeet, ja luikahdin keittiön ovelle seuraamaan, kuinka voitelija toimisi. Hän oli juuri sekoittamassa salaattia, johon hän käytti aivan tavallisia aineksia, lehtisalaattia, kurkkua, varsiselleriä, herneitä, basilikaa ja persiljaa; pinnalle oliiviöljykastike, jossa oli ainakin sitruunaa, hieman suolaa, rose- ja viherpippureita. Sinä ei ollut mitään erikoista.
Sitten näin hänen nostavan mustasta laukustaan rasian. Se oli valkoinen, noin kenkälaatikon kokoinen, raskas, ja näytti kylmälaukulta. Rasian sisältä löytyi tiukkaan alumiifolioon kiedottu kimpale, joka vaikutti vahalta, tai valkoiselta, jäiseltä rasvalta. Kimpale oli kuitenkin niin paksu, noin tiiliskiven kokoinen, etten ensin voinut aavistaa minkä eläimen rasvasta se olisi peräisin. Sitten mieleeni tuli valaan ihra.
Mies otti esiin tiheän raastinraudan, ja raastoi huolellisesti kummankin salaattiannoksen pinnalle jäistä ihraa, toiseen viisi raapaisua, toiseen kolme. Sitten hän sekoitti varovasti vaaleat rasvasuikaleet salaatin pintakerrokseen.
Kun näin johtajien sitten mutustelevan salaattia, huomasin heissä muutoksen. Kumpikin heistä ikään kuin tasaantui, muuttui passiivisemmaksi, rauhallisemmaksi. Saatoin kuvitella, miten kylmä, huomaamattoman ohueksi raastettu rasva jähmetti miehet, aavistelin kuinka se suli ja levisi ohueksi, voidemaiseksi kerrokseksi suun ja nielun limakalvoille. Rasva nollasi tilanteen, saattoi heidät samalle lähtötasolle.
Ihmiset ovat nykyään hyviä suojautumaan. Me suljemme korvamme asioilta joita emme halua kuulla, silmämme siltä mitä emme halua nähdä. Nämä vanhat vihamiehet olivat osanneet varautua siihen, että heidän välejään koetettaisiin parannella, ja vastustivat uppiniskaisesti kaikkia tällaisia yrityksiä. Voitelija käytti ovea, jota he eivät olleet osanneet salvata.
Pääruoaksi ruotsalainen sai haluamansa häränleikkeen, höyrytettyjä vihanneksia, kauniin keltaiseksi kuullotettua sipulia ja kermaista, mietoa pippurikastiketta. Tuoksu oli herkullinen, mutta muuten annoksessa ei vaikuttanut olevan mitään erikoista. Kastikkeen pinnalle näin voitelijan kuitenkin levittävän jotain jauhetta. Se oli tummanruskeaa, melkein mustaa, hienoa kuin pöly, ja hän otti sitä pienellä mittalusikalla tiiviistä metallisylinteristä, hengitystään pidellen, sormin koskematta. Jauhe muistutti oudolla tavalla nestettä tai voidetta, se oli niin tavattoman hienoa, että pieni värinäkin tuntui saavan sen liikkeelle: sen saattoi miltei nähdä liukenevan ilmaan. Voitelija käsittelikin sitä syvällä kunnioituksella. En kuolemaksenikaan osaa arvata mitä aine todellisuudessa oli, mutta siitä levisi haju niinkä tunsin viereiseen huoneeseen saakka. Haju oli hyökkäävä, jotenkin metallinen: jos olisi pakko arvata niitä se oli, sanoisin että se oli ruostetta. Jonkinlaista kokoon keitettyä, tiivistettyä ruostetta, jos sellaista voisi olla olemassa. Haju toi mieleeni vanhan, rapistuvan rautatien, metallisen, rappeutuvan hajun, aistimuksen iästä ja kuluneesta ajasta. Minusta se haisi jollain kammottavalla tavalla kuolemalta. Raudan ja telakoiden kuolemalta, teollisuuden kuolemalta.
Suomalaisen kala-annokseen hän ei näyttänyt lisäävän mitään erikoista. Hyvältä tuoksuva annos, kullanruskeaa, leivitettyä kuhaa parilalta, tuoretta parsaa ja voisulaa, röstiperunaa, piparjuurikastike. Seurasin, kuinka hän tarjoili sen patruunalle. Mielonen nauraa hörähti jollekin, hän oli selvästi hyvällä tuulella. Minä huokaisin helpotuksesta, mutta voitelija säikähti.
Näin sen hänestä, hengitys ikään kuin salpautui sekunniksi hänen rinnassaan. Jotain oli selvästi vialla, mutta mikä? Minä en ymmärtänyt. Hän kurotti liivintaskustaan tikkuaskin: se ei ollut suomalainen, askin kannessa olevat kirjaimet näyttivät olevan peräisin jostain Aasiasta. Mies raapaisi tikun, joka leimahti voimakkaasti, ja sytytti hymyillen pöydällä olevan kynttilän.
- Hyvää ruokahalua, hän sanoi, siirsi kätensä selän taakse ja viilsi äkkiä sormessaan olevalla särmikkäällä kivisormuksella ranteeseensa haavan, syvän viillon suoraan sinisten laskimosuonten poikki. Tikun leimahdus jätti ilmaan tuskin tuntuvan, mausteisen tuoksun, kuin aavistuksen suitsukkeen savua.
- Haluan toivottaa omasta ja laivayhtiön puolesta erittäin antoisaa risteilyä, hän sanoi seurueelle, jonka katse oli yhä tulitikun leimauksen ja kynttilänliekin hämärtämä. Hänen kätensä teki kaaren pöydän päällä, se kulki paistetun kalan ja röstiperunoiden yli, haava vuoti, verinoro ropisi kalan kylkeen, kastikkeen ja höyrytettyjen vihannesten sekaan. Minua ellotti.
Kun mies oli mennyt, vaivihkaa rannettaan pidellen, johtajat kävivät kiinni annoksiinsa. Parin suupalan jälkeen patruunan hymy hyytyi, ja aloin ymmärtää välikäteni keinoja.
Hän pyrki määräämään illan kulkua, muokkaamaan ja manipuloimaan sitä käsittelemällä ruokailijoiden mielialoja. Ja tämän hän teki tunkeutumalla ihmisen herkimmille alueille, ruokaan, makuaistiin. Se oli ihailtavaa, taidetta suorastaan, herkkävaistoista ja jopa pelottavaa. Tällaiselta tavalta uhri ei arvaisi eikä osaisi suojautua, aromaattisten aineiden, omituisten yhdistelmien ja arvaamattomien uutteiden vaikutukselta.
Lämmin ihmisveri fileoidun, pariloidun kuhan pinnalla muistutti kuolevaisuudesta, kaiken päättymisestä. Veren suolaisenmakea, paksu maku suussa kertoi taistelusta, mutta myös siitä, että taistelun saattoi hävitä.
Svensson taas piti saada tuntemaan turvattomuutta, halua liittoutua. Ruosteen pelkoa. Kuolleen metallin makuinen liharuoka herättäisi tunteen teollisuuden lamaantumisesta, rahan menetyksestä, vararikosta. Johtajatason miehelle ruoste merkitsi tappiota. Se toi pahan, epävarman olon. Turvattomuuden tunteen.
Neuvottelijat tuli saatella oikeaan mielentilaan, sellaiseen, missä kumpikin kaipaisi liittolaista, ja sovun ja sopimuksen syntyminen olisi mahdollista. Oikeaan tahtiin, oikeaan aikaan. Patruuna ei saanut olla liian hyvällä tuulella, ei vielä. Vasta silloin, kun tilanne olisi kypsä, ja sopimus voitaisiin solmia. Voitelija tarjoili täsmälääkitystä, ja junaili tilannetta psykologin silmällä.
Hän toi kohta pöytään leipäkorin, ja näin, kuinka hän samalla havainnoi ruotsalaisjohtajaa. Ruokailijat olivat päässeet keskustelussa liikkeelle, jutusteltiin kömpelösti, vähän vaisusti menneistä, ruotsin kielellä. Liekö ruostetta ollut lihan pinnassa liikaa, mutta Svensson oli yhä ilmeisen varautunut. Hän vastaili niukasti ja pidättyvästi Patruunan keskustelunavauksiin, eikä selvästikään tuntenut oloaan kotoiseksi, kääntelehti tuolissaan ja vaikutti haluttomalta ryhtymään toverilliseksi. Voitelija toimi heti: hän taikoi hihankäänteestä esiin tulitikun, jolla hän oli hetkeä aikaisemmin sytyttänyt kynttilän, musersi sen hiiltyneen rikkipään hienoksi jauheeksi sormiensa välissä, ja ripotteli vaivihkaa jauheen sulavalla liikkeellä haarukalliselle, jota ruotsalainen oli juuri viemässä suuhunsa. Jotain ihmeellistä harhautusta käyttäen hän sai tämän tehdyksi kenenkään huomaamatta.
Vesi kihosi suuhuni kun ajattelin syntynyttä makua. Poltettu tulitikku, hiiltyneen puun ja salmiakin aromi. Tuttu lapsuudesta. Kuuma, sammuksiin puhallettu tikku, sihahdus kielen pintaan, ja maku tuntuu samassa. Lämmin, aromaattinen, jotenkin alkuvoimainen. Miten aasialaisen tulitikun aromi mahtoi toimia, sen saatoin vain aavistaa, mutta vaikutus näkyi välittömästi. Ruotsalaiseen tuli itsevarmuutta, rehvakkuutta jopa. Nasevat sanakäänteet lohkesivat nyt vaivattomasti, ja kohta miehet jo hymyilivät yhdessä.
Hermoni olivat kireällä, joten päätin käydä lasillisella laivan baarissa. Oli vielä aikaista, joten sain juomani heti. Baaritiskin yllä roikkui televisio, uutislähetys kertoi kuinka Haagin neuvotteluissa oli päätetty pitää tauko. Ajattelin jäädä odottelemaan talousuutisia, kun koneisto päästi jyrähdyksen ja koko laiva huojahti.
Kaikki baarissa tuntuivat pidättelevän hengitystään. Koneet kävivät kuitenkin heti taas normaalisti. Minua kylmäsi.
En luottanut laivoihin, minua inhotti olla jonkun toisen vietävänä, niin, etten itse voinut määrätä matkan kulusta, kun allani oli kilometri vettä. Laivan lattia tärisi taas, valtavat koneet allani saivat jalkani värisemään. Tavallaan se oli rauhoittavaa, pyörät pyörivät ja laiva liikkui. Viskasin vodkatonicin kurkkuuni, poltin savukkeen kannella ja palasin kabinettiin.
Ateria näytti maistuneen, ja kabinetissa oli alettu keskustella matalalla äänellä. Sopu vallitsi.
Johtajat puhuivat fuusiosta, ja läimäyttelivät toisiaan hartioihin kuin vanhat ystävät ainakin. Minä huojennuin. Olisi vain ajan kysymys, kun sopimus olisi syntynyt. Tunsin jälleen värinän käsissani, vallan painon.
Toinenkin tarjoilija oli huoneessa, tumma, kiharatukkainen. Viiniä oli ilmeisesti läikkynyt, kiharapäinen tarjoilija siivosi, ja johtajat vitsailivat jotain laivan epätasaisesta kulusta. Ei kai visiiri ole jäänyt auki? Naurunremakkaa. Lisää juomia tilattiin, ja voitelijani otti kabinetin ovelta tilaukset vastaan kohteliaana. Lisää viiniä ruoan kyytipojaksi, molemmille kokonaiset pullot.
Aavistin, että laivan oma viini ei tietenkään kelpaisi, ainakaan sellaisenaan. Voitelija kaivoi laukustaan esiin ruiskun ja neulan sekä pienen pullon, tai oikeastaan ampullin, minkä sisältöä hän mittasi huolellisesti. Hän painoi neulan korkin läpi, ruiskutti ainetta valkoviinin ja kohta punaviinin sekaan, ja lähti viemään pulloja kohti kabinettia. Se olisi varmaankin jonkinlainen viimeinen silaus. Sopimus oli syntymässä. Olin voittaja. En voinut vastustaa kiusausta, vaan luikin seinänvieriä keittiöön ja raotin välikäden mustaa laukkua.
Näytti kuin olisin kurkistanut poppamiehen välineisiin: huolellisesti pakattuja yrttejä, erilaisia jauheita, hiekkaa, hiuksia, ja paljon suljettuja rasioita. Löysin välikäden äsken käyttämän ampullin, siinä oleva neste oli melkein kirkasta, kellertävänsävyistä. Väänsin kumisen korkin auki ja haistoin.
Haju syöksyi sieraimiini ja oli tainnuttaa minut. Hikeä. Uskon että se oli hikeä, ihmisen hikeä. Tainnuttavan väkevää, naisen hikeä. Jostain syystä olin vakuuttunut että se oli naisen hikeä, vaikka mitään parfyymiä tai vastaavaa en voinutkaan erottaa, mutta siinä oli jotain perin juurin naisellista. Se oli vahvaa. Ehkä siinä oli jotain muuta mukana, ehkä virtsaa. Kosteutta naisen limakalvoilta.
Päässäni alkoi pyöriä, hetken minua kuvotti, mutta sitten olo tasaantui. Painoin korkin kiinni, ja huomasin saaneeni hirmuisen, jyskyttävän erektion.
Olin purskahtaa nauruun, mutta hillitsin itseni ja luikahdin huohottaen nurkan taakse. Päässä humisi, hiki valui norona pitkin selkääni. Tunsin olevani tulipunainen, poskia kuumotti ja minua nauratti edelleen, kätkin kikatuksen kämmeneeni ja pakenin ulos. Penistä aivan pakotti. Kylmää ilmaa, nyt ulos, raitis ilma auttaa, koetin järkeillä. Jotain potenssilääkettä, ajattelin, kun kiskoin kiivaasti merituulta keuhkoihini.
Pääni kirkastui vähitellen. Vilkaisin kelloa, pörssi suljettaisiin kohta. Etsin taskusta puhelimeni ja soitin maihin. Kenttä oli heikko mutta riittävä.
- Von Martens, pomoni vastasi.
- Kaupat syntyy, kerroin hänelle. Hän ei ollut uskoa korviaan. - Minä hoidin asian.
- Ei ole totta. Voi taivas, onko se totta? Jumalauta. Loistavaa!
- Kerron sinulle myöhemmin miten se tapahtui. Nyt ostat vaan, ja paljon. Äkkiä. Kerro muillekin.
- Kerron. Kuule, mä en unohda tätä.
- Mä luotan siihen.
- Ai, mihin?
- Siihen, että sä et unohda.
Von Martens jäi nauramaan, kun katkaisin puhelun ja jäin hetkeksi katselemaan merta. Täältä tullaan, kerros kaksitoista. Uljasta ja kaunista, ja erektio jatkui aina vaan. Tänään juhlitaan.
Erikoisruokavaliolla ruokitun naisen myskistä aromia tai jotain, arvuuttelin. Uskomaton aine, ja uskomaton kaveri, tuo voitelija. Kun isoja kauppoja tehdään, on voitava tuntea itsensä miehekkääksi, aggressiiviseksi. Testosteronihyökkäys tekee patruunalle hyvää. Ehkä kauppoja tehdäänkin juuri sen takia, ehdin ajatella, kun satuin vilkaisemaan sisään kabinetin ikkunasta.
Toinen tarjoilija, tumma, joka oli siivonnut kaatuneen viinilasin, kaatoi salaa jotain vaaleankellertävää nestettä johtajien laseihin, molempiin.
Mitä helvettiä? Erektioni laski samassa. Kuka tuo on? Voitelija toimii aina yksin. Silloin näin Räikkösen myhäilevän kabinetin ovella. Veri pakeni kasvoiltani, kun ymmärsin.
Haagin neuvottelut on keskeytetty, kerrottiin uutisissa.
Sen toisen voitelijan, israelilaisen, piti olla juuri Haagissa, humanitäärisessä työssä. Nyt se on täällä!
Räikkönen perkele! Sydän jyskyttäen kiiruhdin sisään, tartuin kädet täristen Räikköstä käsipuolesta ja kiskoin vaivihkaa ulos. Rinnassa puristi, olin aivan suunniltani.
- Mitä... mitä helvettiä sinä olet tehnyt?!
- Rauhoitu. Mitä sä nyt tarkoitat?
- Kuka tuo on? Tuo tarjoilija?
- Miten niin, mikä tarjoilija, Räikkönen koetti vaikuttaa huolettomalta. - Mistä minä tiedän.
- Minä näin, senkin paska, huijari, petturi, minä puuskahdin. Tartuin häntä kauluksesta ja nostin seinälle. Haistamani aine vaikutti yhä, se tuntui kuohuttavan minua entisestään. - Se kaatoi jotain viinin sekaan!
- Okei. Rauhoitu! Mun olisi pitänyt kertoa sulle, mutta... no. Mä löysin sen voitelijan, mutten kertonut siitä sinulle, okei? Se tuli juuri helikopterilla, se tuli suoraan Keski-Euroopasta, se oli jossain muissa töissä, mutta jätti sen kesken, mä tein hyvän tarjouksen. Se hoitaa homman, fuusio syntyy, älä huoli! Se toimii erilaisia nesteitä käyttämällä, synteettisiä aineita, sekoittaa niitä ruokiin ja juomiin, voitko kuvitella. Se on oikea taikuri!
Otteeni kirposi Räikkösen kauluksesta, kun kuulin raivokasta kiroilua kahdella kielellä. Kahden johtajan kasvot sisällä kabinetissa olivat vääristyneet, ne olivat kalvenneet raivosta. Terävä, vasikanleikkeeseen käytetty ruokailuveitsi välkähti, ja upposi syvälle ruotsalaisjohtajan ryppyiseen kaulaan. Sana yliannostus välähti mielessani, kun veri pulppusi valtoimenaan johtajien kaatuessa sylikkäin pöydälle ja siitä lattialle, ja huomasin, että molempien vanhojen miesten housujen etumus pullotti.

- - -

- Vai niin, että... että näin siinä siis kävi.
Von Martens nousi pöydän äärestä. Hänen kasvonsa olivat harmaat, uupuneet. Hän vaikutti entistäkin vanhemmalta.
- Patruunan kohdalla voidaan koettaa vedota jonkinlaiseen mielenhäiriöön ja korkeaan ikään, mutta linnaa siitä tulee, sitä ei voi estää. Etenkin, kun vanhat riidat ovat niin yleisesti tiedossa, hän lausui sitten verkkaan. - Hallituskriisi sekä täällä että Ruotsissa on joka tapauksessa väistämätön. Suomen luottokelpoisuutta tullaan varmaankin tarkistamaan, ihan lähipäivinä. Pörssikurssi on romahtanut entisestään. Puhutaan jo yleislakosta, jos joudutaan saneeraamaan pahasti, ja mehän joudutaan.
- Entäs Räikkönen?
- Kadonnut. Poliisi etsii sitä, pelätään että se on hypännyt laivasta. Tiedätkö, analyytikot varoittavat jo, että tämä voi olla käännekohta.
- Käännekohta mille?
- Uudelle lamalle. Maailmanlaajuiselle lamalle. Seitsemän laihaa vuotta.
Nousin jaloilleni. Ne olivat puutuneet istuessani kauan, ja saivat lattian tuntumaan epävakaalta, niin kuin se tärisisi, ikään kuin allani olisi moottori. Astuin ikkunan luokse, raotin verhoa ja katsoin ulos keväistä Helsinkiä. Saatoin melkein kuulla moottoriperien surinan, kun kymmenet valokuvaajat tallensivat kasvojeni ilmeettömyyden. Ja se näkymä, näkymä kahdennestatoista kerroksesta, se oli todella upea, vielä upeampi kuin kerrosta alempaa.
Veri alkoi taas kiertää jaloissani, ja niiden tärinä lakkasi, aivan kuin allani jyrisevä moottori olisi hiljalleen kuollut.

(Kesällä 2001 kirjoitettu aiemmin julkaisematon novelli.)

Lähteitä ja viittauksia

Herajärvi, Sinikka Kotimaisia kirjailijoita kolmelta vuosisadalta (Otava 2003)
Kotimaisia nykykirjailijoita : 4 / toim. Ismo Loivamaa, Saara Vesikansa (BTJ 2005)
Videot

Elävän arkiston upotuskoodi