Malkamäki, Sari

Asuin alle kouluikäisenä talossa, jossa oli läsnä kolme, ajoittain neljäkin sukupolvea, mutta ei muita lapsia, olin siis paljon oman mielikuvitukseni varassa ja toisaalta utelias tarkkailija aikuisten maailmassa. Opin lukemaan ja kirjoittamaan 5-vuotiaana. Kirjoitin päiväkirjoja, satuja ja pieniä näytelmiä ja luin kaiken mitä käteeni sain Ilkka-lehdestä Pohjolan poliisi kertoo -opuksiin. Yksi ensimmäisistä elämyksistä oli Ilmari Kiannon Punainen viiva, siinä oli omituista murretta ja järkyttäviä lapsikohtaloita. Lueskelin kodin kirjoista usein myös Tietojen kirja -sarjaa sekä Suomen Runotarta, josta miellyttivät etenkin Aale Tynnin Kaarisilta, Uuno Kailaan Paljain jaloin, Oiva Paloheimon Auttamaton Pekka sekä Lauri Viidan valokuva. Ehdoton suosikkini oli silti tanskalainen hotelliopas, jonka päätyminen kotini kirjahyllyyn on arvoitus. Sen avulla tein 8-vuotiaana tarkkoja suunnitelmia

kiertomatkasta Tanskan maaseudulle (retki on yhä tekemättä). 10-vuotiaana olin kutakuinkin kahlannut läpi Hakolan kansakoulun sivukirjaston ja siirryin Ylihärmän kunnankirjaston ja myöhemmin Alahärmän kirjastoauton vakiokäyttäjäksi. 11-vuotiaana suosikkini oli Kaari Utrio ja hänen myötään muu romanttinen historiallinen viihde, etenkin Amerikan puuvillapeltojen naiskohtalot. Katsoin myös paljon televisiota, sitä ainoaa kanavaa, joka näkyi. Vaikka olin vähän tekemisissä ikäisteni kanssa, ihmisiä pyöri ympärillä koko ajan ja suureen ääneen: monen eri sukupolven naisia ja miehiä. Sukkuloin seassa ja imin itseeni puheita ja rivien välejä, ilmeitä, eleitä, äänenpainoja. Välillä vetäydyin vintinrappusten mutkaan istumaan ja olemaan vaan pieni ja erillinen; minä itse.

10-11-vuotiaana muutin kyläkoulusta Kauhavalle yhteiskouluun, jossa oli suuren maailman meininki: kouludemokratia, illanvietot ja tyttöjengit. Aloin kuunnella musiikkia ja lukea entistä enemmän. 13-vuotiaana löysin kotimaisen nykyrunouden Jarkko Laineen kautta ja saman tien aloin itsekin kirjoittaa runoja. Äidinkielen opettaja huomasi innostukseni ja antoi Nuoren Voiman Liiton osoitteen, lähetin sinne tekstejäni 13-18-vuotiaana. Suhtauduin palautteeseen kuin olisin saanut kirjeitä kaukaisilta serkuilta: ne ottivat minut siellä vakavasti! (Tarpeetonta kai sanoakaan, että lähistöllä ei juuri kirjoittajapiirejä ollut.) Luulen, että tärkeintä oli juuri tuo yhteyden kokemus, ei niinkään palautteen sisältö; en ole koskaan oikein osannut ottaa mitään kirjoittamisen opetusta vastaan, olen mieluummin pohtinut yksin. Ahmin Nerudaa, Hikmetiä, Majakovskia, Ginsbergiä, kotimaisia. Löysin Dylanin, Cohenin ja Mellerin. Muutin 1981 Helsinkiin opiskelijaksi ja jatkoin runojen kirjoittamista. Voitin jokusen ainejärjestön kirjoituskilpailun ja lähettelin välillä nippujani kustantajille ja kilpailuihin. 1989 sain kunniamaininnan J. H. Erkon kilpailun runosarjassa. Silloin olin jo alkanut tajuta, että teemat, joita pyörittelin, eivät aukeaisi lyriikan keinoin tai ainakaan minä en niitä keinoja löytäisi. Halusin kanavoida turhautumiseni toiminnaksi. Täytin 30 ja päätin lopettaa haahuilemisen asian kanssa: asetin itselleni deadlinen ja ostin tietokoneen. Aloin kirjoittaa novelleja alkuvuodesta 1993 ja esikoiskokoelmani Tiikerikakku julkaistiin syksyllä 1994. Proosaan siirtyminen oli voimakas eheytymisen, vastuunoton ja itseni hyväksymisen kokemus, jota oli tukenut myös esikoiseni syntyminen, muutto pieneen itähelsinkiläiseen lähiöön ja siirtyminen pois opiskelijaympyröistä. Minuuden pohtimisen tilalle löysin arjen, huolenpidon, lapsuuden muistot; se vapautti minut kirjoittamaan niin että en yrittänyt enää olla kukaan muu kuin olin.

Pitkästä oleskelusta lyriikan pauloissa ja vuosien 1986-1998 säännöllisestä sanomalehtikritiikkien kirjoittamisesta on kai perua tiivis perustyylini.

(lähde: Sanojen aika)

Elämäkertatietoa

Sari Malkamäki on syntynyt 9.12.1962 Alahärmässä ja asunut Helsingissä vuodesta 1981. Hän on valmistunut filosofian kandidaatiksi Helsingin yliopistosta pääaineena kotimainen kirjallisuus. Hän on opiskeluaikana ollut töissä sairaalassa, pankissa, kirjastossa ja siivoamassa, sittemmin kirjoitushommissa, mm. arvostelemassa kuunnelmia, tv-ohjelmia, kirjoja ja harrastajakirjoittajien tekstejä. Sari Malkamäellä on kaksi tytärtä, syntyneet 1989 ja 1995.

Käännökset:
Yksittäisistä novelleja on käännetty ruotsiksi, englanniksi, espanjaksi ja unkariksi. Esimerkiksi antologiaan Sanojen kudos - Väv av ord (Pohjanmaan taidetoimikunta, 2000) on ruotsinnettu novellit Täytetty, Uppstoppad ja Tunnelmajoulut, En stämningsfull jul. Englanniksi ovat Books from Finland -lehdessä ilmestyneet novellit Puut, The Trees (1/1998) ja Viimeinen kierros, The Last lap (2/2001) ja espanjaksi novelli Viimeinen joulu, La última Navidad, pohjoismaisen naiskirjallisuuden antologiassa Hijas del frio (Ediciones de la Torre, 1997).

Opinnot ja toimet:
Valmistunut fil.kandiksi Helsingin yliopistosta 1990 pääaineina kotimainen kirjallisuus ja sosiologia.
Opiskeluaikana töissä mm. sairaala-apulaisena, pankissa, postissa, kirjastossa, siivoamassa, arkeologisilla kaivauksilla, tiedottajana Yleisradiossa. Myöhemmin kirjoitushommissa mm. tekemässä radio- ja tv-ohjelmien kritiikkiä Turun Sanomiin ja Aamulehteen, kirjallisuusarvosteluja Nykypäivään ja kolumneja Kaks´plussaan. Ohjannut harrastajakirjoittajia Nuoren Voiman Liiton arvostelupalvelussa, vetänyt kirjoituskursseja yliopiston sosiaalityön laitoksella ja Nuoren Voiman Liitossa.

Kirjailijan työstä

"Opin lukemaan ja kirjoittamaan varhain. Ensimmäinen kirjallinen työni taisi olla eläintarina. Kirjoitin lapsena myös päiväkirjaa sekä pieniä satunäytelmiä, joita esitin aikuisille kaverini kanssa. Näytelmissä oli yleensä prinsessa, paimentyttö, rukki ja kohokohtana pyörtyminen lammen eli pesuvadin rannalla.

Murrosiässä rupesin runolle, kolmikymppisenä tarinalle. En ole koskaan "ryhtynyt" kirjailijaksi, säännöllinen kirjoittaminen on kuulunut elämääni aina, julkaiseminen vasta joitakin vuosia. Kirjoittaminen on minulle kuvittelua, ajattelua, keksimistä, tutkimista. Ennen kuin kirja on valmis, olen kirjoittanut sitä ääripäiden kautta: vauhdikkaasti ja pedantisti, hitaasti ja kärsimättömästi. Etsin ilmavaa sanontaa, yhtä aikaa keveää ja syvää. Mitä sujuvammalta lopputulos näyttää, sitä kovemman työn takana se on ollut. Kirjoittaessani puhun lauseita ääneen, kielen rytmi kuljettaa.

Lukijalla on lupa olla itsenäinen ja löytää tai kadottaa tarinoistani mitä mielii. Mitä haluaisin hänelle välittää? Arkisen suuria asioita: että ihmisellä on arvo, että lähelle voi olla vaikeinta nähdä."

Omakohtaisia

"Asuin lapsena mäntyjen keskellä ja ihan pienenä pelkäsin, että oravat vievät mukanaan puuhun. Pelko hellitti, kun aloin ruokkia niitä. Pelkäsin myös vintin komerojen perimmäisiä nurkkia, joihin valo ei yltänyt sekä kellarin synkkää hiilivarastoa. Molemmat olivat lempipaikkojani, koska pelko oli kumminkin niin ihanaa.

Pikkutyttönä selailin usein paksua kirjaa, jossa oli kotimaisten klassikkojen runoja ja mukana kuva runoilijasta. Annoin runoilijoille ulkonäön mukaan pisteitä. Miesten sarjan voitti Lauri Viita. Runotkin luin, siinä ohessa. Luin ylipäätään kaikkea mitä käteen osui lääkärikirjasta Punaiseen viivaan, lintukuvastosta Ilkkaan. Kun en lukenut tai leikkinyt tai juossut pitkin metsiä, katsoin televisiosta Bonanzat, Peyton Placet, Heikki Kahilat. Sain vapaasti katsoa, leikkiä, lukea. Kun talossa asui kolme, ajoittain neljäkin sukupolvea, ei ainoalle lapselle ruvettu keksimään erillisiä sääntöjä.

Tärkeimmät asiat elämässäni liittyvät läheisiin ihmisiin. Kirjoittaminen vaatii ja ruokkii yksinäisyyttä ja erillisyyttä. Vastapainoksi haluan olla läsnä ja yhteydessä. Että mittasuhteet eivät hämärtyisi."

Kotomaakunnasta

"Lapsena lähipiirissäni puhuttiin eri murteita. Vietin paljon aikaani Pohjanmaan järviseudulla, joka kuuluu murrealueena ns. savolaiskiilaan. Siellä mentiin mettän sijasta mehtään ja piilosta ei ettitty vaan kupsettiin. Maisema oli vaihtelevampi ja järviseudun ihmisetkin tuntuivat vikkeliltä härmäläisiin verrattuna. Siksi tunsin aina olevani eteläpohjalaisuuden ja varsinkin murteen suhteen vähän tarkkailuasemissa. Kenties sukkulointi kahden murrealueen välillä herkisti kielen sävyille.

Pohjalaisuus merkitsee minulle maanläheistä elämänasennetta, omanlaista huumoria ja tajua siitä, että on jostakin kotoisin. Silti on sanottava, että eteläpohjalaisuus on minusta hauskinta ja antoisinta juuri nykyisestä näkökulmasta - kunnon junamatkan päästä."

Kirjailijan tuotantoon liittyvää lisätietoa

Artikkeli Tyylistä ja vihasta teoksessa Kirjojen Suomi (Otava 1996). Artikkeli käsittelee Rosa Liksomin novellikokoelmaa Yhden yön pysäkki.

Lähteitä ja viittauksia

Kotimaisia nykykertojia 2. Toim. Ritva Aarnio ja Ismo Loivamaa. BTJ Kirjastopalvelu, 1998.