Velin, Mari

Hyvä Karkkila! –lehden jutussa Mari sanoi: ´Karkkila on minulle asuinpaikka, jossa viihdyn ja haluan
elää. Mutta kotipaikkani on synnyinseuduillani, Kiuruvedellä Ylä-Savossa.´Nyt, yksitoista vuotta
myöhemmin, Mari Velin voi jo sanoa: ´Olen nykyisin aika karkkilalainen, murrekin on rapistunut. Omat

lapset ovat kasvaneet ja lähteneet kotoa, kaikki se vahvistaa, että kuulun tänne. Jano juurille on
vähentynyt, mutta yhä löydän itsestäni tiettyä yläsavolaista perusvakavuuden valoa.´

Elämäkertatietoa

´Lapsuusajan puuskittaiset vuodet, useat muutot ja boheemielämä
ovat hektisyydessään lopulta voiman lähde kirjoittajalle. Tie, sen
suunta on nyt vähemmän fyysinen´, sanoo Mari Velin, joka on
löytänyt elämänsä tyvenen paikan Haavistossa sijaitsevalta
maatilalta. Samalla on selvinnyt, mikä elämässä on tärkeää: ´Tämä

hetki, onnellisuuskin ehkä. On myös tärkeää voida kiittää siitä, mitä
on ollut sekä suhtautua tulevaan rohkealla mielellä.´
Hyvä Karkkila! –lehden numerossa 5 vuodelta 1996 on Lasse
Talvitien kirjoittama juttu Mari Velinistä. Juttu alkaa Marin omalla,
Karkkilalle omistetulla runolla:
Kävelen kirkkoaidan viertä torille päin, sataa räntää.
Karkkila, minun kaupunkini. Oletko sinä?
Sinua ei voi tuntea tuntematta historiaasi, jonka läpi
rauta hohtaa sulana, loppumattomat aamun koit
oraalle haltioituneen maan yllä.
Sinä uutteruuden synnyttämä, sinuakin tämä aika kurittaa,
syksy kortteleittesi pihoja.
Helsingintien lehmukset, Fagerkullan omenapuut,
Karjaanjoen rantapolku, kylien sinnikkäät tuvat, valoa tuikkivat:
sinun kuvasi, jokaisen omakseen muodostama.
Katusi kuin ihmisen kasvot, liikkeelle alttiit,
odotan aikaa Myllykosken riistäytyä taas, heretä äänekkääksi.
Tuoksua pellonreunustuomissa, hennossa kaurassa, Tervasillalla.
Aikaa, joka tekee levottomaksi, kiskaisee kiristävän vanteen
ohimoilta. Valo on nyt himmeää, mutta ihminen sama;
katsoo marraskuista taivasta, tietää, toivoo.