Tuomi, Panu

- Tuomen runous on aisteilla ja ajatuksilla, merkityksillä ladattua puhetta, runoviestintää. Hän hallitsee kuvastonsa, vaikka antaakin niiden laukata villiä vauhtia eteenpäin. Paradoksaalista on se, että hän pystyy vielä sitomaan metaforansa ankaraa muotoa vasten. Eri aikakaudet limittyvät, hengittävät päällekkäin kuin kaksi vierasta ihoa. (AL 20.12.2001, Kimmo Koivisto)

"Mikäli ihminen ei löydä keinoa kanavoida energiaansa jäsentääkseen sekä sisällä että ulkona vallitsevaa kaoottista todellisuutta, patoutuminen johtaa katastrofeihin. Kieli on oivallinen ilmaisuväline jo senkin vuoksi, että se on meille kaikille yhteinen kommunikaation laji", kertoo Panu Tuomi ryhtymisestään kirjailijaksi.
"Koska meitä kuitenkin opetetaan puhumaan ja kirjoittamaan tavalla, joka painottaa sanojen ennaltasäädettyjä merkityksiä, on kirjailijan tehtävä suoda sanoille poeettisempi kohtalo ja vapauttaa ne liikkeeseen. Runous näyttäytyy minulle tässä mielessä muistin avaimena; mitä henkilökohtaisempi suhde kieleen, sitä syvempi vuorovaikutusten mahdollisuus."

Tuomen hengenheimolaisia ovat Mestari Eckhart, Martin Buber, Eeva-Liisa Manner, Anna Ahmatova, Leena Krohn, Basho, Guillevic, Tomas Tranströmer, Novalis, Paul Celan, Octavio Paz, Angelus Silesius, Marcel Proust, Rainer Maria Rilke, Franz Kafka ja Dylan Thomas.
"Etsin kielessä sijaitsevaa musiikin ja merkityksen leikkauspistettä. Sanat ovat viestinnän palveluksessa, mutta myös niiden sointiin olisi kiinnitettävä huomiota; yhdistämällä nämä kaksi aspektia runous pyrkii synnyttämään tilan, jossa on mahdollista puhua henkilökohtaisesti totta. Objektiivisuus korvautuu läsnäololla, mikä tarkoittaa eideettistä realismia. Siinä missä esimerkiksi akateeminen tapa kirjoittaa on sidoksissa järjen näkökulmaan, runous hyödyntää ihmisen aivokapasiteettia kokonaisvaltaisemmin hyväksymällä mukaan nekin toiminnot, jotka eivät kuulu ajattelun alueelle."

Onko pirkanmaalaisuus tärkeää Panu Tuomelle? "Runoilijan tehtävä on vaalia pikemminkin kieltä kuin kotiseutuhenkeä tai maantieteellisiä rajoja. On silti hyvä olla ympäristön kanssa tekemisissä ja tuntea olevansa jostain kotoisin, oli kyse sitten Tampereesta tai Ankkalinnasta."
"Joskus lapsuudessani muistan sepitelleeni kaikenlaisia hölmöjä loruja, enkä epäile hetkeäkään, etteikö kyse olisi ollut siitä musiikillisesta lumouksesta, jonka uusien sanojen oppiminen minussa synnytti.
Sittemmin aloin pitää loruja hieman lapsellisina ja haaveilin salapoliisikirjailijan urasta, mutta edes Sherlock Holmes -tyylisten, kaksilippaisten ruutulakkien tenho ei kyennyt kauan pitämään yllä mielenkiintoani tarinankerrontaa kohtaan. Niinpä siirryin runouteen, kipupisteisiin ja halkeamiin rakenteissa, mitä voidaan kaiketi luonnehtia synteesiksi kahdesta edellisestä vaiheesta.
On samantekevää, onko runo kirjoitettu 2000 vuotta ennen vai jälkeen Kristuksen, jos kieli on tarpeeksi intensiivistä kestääkseen ajan haasteet; ja niin kauan kuin kommunikoimme sanoilla on myös samantekevää, luetaanko niitä pergamentilta vai näyttöpäätteeltä.
Taidan siis olla paatunut klassisti. Mutta innoittajani on minullakin: jumaloin barokkimusiikkia, tryffelisikoja, 1800-luvun polkupyöriä ja Ankkalinnan palloseuraa."

"Esikoisrunoilija Panu Tuomen runot muistuttavat minusta sulkeutuvaa, säännöllisesti hypähtelevää geometrista muotoa; ne muodostavat sopusuhtaisen barokkipuiston, jossa yksikään kukka ei repsota väärään suuntaan." (TS 5.5.96, Taina Ratia)
Panu Tuomen tuotannon arvioinneissa esikoiskokoelmasta Iris (1995) lähtien on kiinnitetty huomiota Tuomen taitavaan kielen käyttöön. Tuomi käyttää sommittelua ja rytmitystä, kiinnittää huomion sanojen merkityksiin, kaksoismerkityksiin ja kielen paradokseihin. Kieli on musiikillista, soinnillista. Runot sisältävät viittauksia historiaan. Panu Tuomi kirjoittaa "-- tinkimättömän esteettisesti, kirkkaan hermeettisesti. Kirkas hermeettisyys on tietenkin paradoksi, mutta sopii kuvaamaan Tuomen runoilijanlaatua. Hän on mieltynyt mystiseen kieleen ja sen paradokseihin", arvioi Jukka Koskelainen runokokoelmaa Melisma (HS 25.8.2001, Jukka Koskelainen).

Markku Paasonen arvioi Panu Tuomen Pyhän Vituksen tauti -kokoelmaa (2003) seuraavasti: "Tuomea voisi kutsua salatieteisiin vihkiytyneeksi nykyrunouden munkiksi. Viisi kokoelmaa, jotka hän on julkaissut tasaisesti kahden vuoden välein, ovat kuin historian läpi saapuneita salakielisiä viestejä. Ei ole selvää, mistä ajasta ne kertovat. Se on aika, jossa vanha kristillinen kieli, symboliikka ja alkemia vallitsevat - ja yhdistyvät yllättäen nykyajasta peräisin oleviin kuviin." (HS 26.11.2003, Markku Paasonen)